Kolmetoista yötä

Kaksi viikkoa.

Kolmetoista yötä.

Olen jo oppinut, että tämä on aihe, josta ei ehkä kannata avata suutaan puhumiseen tai muodostaa kirjaimia näppäimistölle – olen oppinut, että se herättää enemmän ärtymystä kuin ymmärrystä. Sitten toisaalta on teitä muitakin, jotka elätte henkisesti tai fyysisesti kahden maan välissä. Tai kahden kaupungin välissä.

Tai jollain tavalla kahden elämän välissä.

Teidän kommenttinne ovat tuoneet monesti lohtua. Samoin lohtua ja vertaistukea saa juttelusta muiden Fuge-talvehtijoiden kanssa; tajuaa, että nämä tunteet ovat tavallisia ja normaaleita. Tähän aikaan vuodesta tämä alkaa täällä olla hyvin yleinen puheenaihe.

Kun ajattelen, että olen kahden viikon päästä Suomessa, jokin ottaa sisäelimistäni otteen, vääntää ne kierteelle niin kuin tiskirätin ja sitten vääntää. Niiiiirshkhg. Pari tippaa vielä tipahtaa; en tiedä, mitä nestettä se enää tässä vaiheessa on.

Ehkä tuota tuollaista:

Paluu vuosimallia 2017.

Kaksi vuotta sitten palasimme Suomeen tasan samaan aikaan kuin nyt. Se oli aivan kamalaa.

Ymmärrystä muilta ei juuri herunut. Juurihan te olitte viisi kuukautta auringossa ja kehtaatte valittaa. No niinpä. Niinpä oltiin. Parempi sulkea suunsa ja kirjoittaa vaikka riisinjyvästä eikä niistä tunteista, jotka mielessä oikeasti vellovat.

Kun on ollut Suomessa koko talven, huhtikuun auringonpilkahdukset herättävät optimismin. Muistan sen tunteen kyllä. Kevät tulee! Talvi on voitettu! Näkee sen pienen hyvän ja lupauksen tulevasta. Ihanaa!

Kun tulee viiden aurinkokuukauden jälkeen huhtikuiseen Suomeen, on luita ja ytimiä myöten jäässä. Ei auta, vaikka mitä laittaisi päälle. Ja mitä tulee niihin suomalaisten mielestä ihaniin auringonpilkahduksiin ja kevääseen heräävään luontoon…

Tekee mieli huutaa, että ETTEKÖ TE HUOMAA, TÄMÄ KOKO LUONTO ON KUOLLUT TÄÄLLÄ!!! Ei yhtään vihreää ruohontupsua tai kukannuppua missään; kaikki on ruskeaa pystyssätöröttävää kortta ja pelkkää kuolemaa.

Ja sitten vielä se, että mitään näistä tuntemuksista ei saa sanoa ääneen tai se koetaan henkilökohtaisena loukkauksena Suomen ihanalle keväälle. Neljälle vuodenajalle hei. Ei saa valittaa, vaikka sataa tiskirättejä taivaalta ja tekee mieli vaan itkeä peiton alla.

Ei saa valittaa, ei saa valittaa, ei saa valittaa, juurihan olitte viisi kuukautta auringossa. No niinpä oltiin.

Ei se tee sitä tiskirättiä sen kauniimmaksi. Päinvastoin, sen tiskirätin näkee silloin paljon selkeämmin sen kaiken auringonvalon jälkeen. Tietää sen tunteen, ennen kuin se läpsähtää.

Paluu vuosimallia 2018.

Vuosi sitten palasimme Suomeen toukokuun puolivälissä. Se oli aivan ihanaa.

Luonto oli juuri puhkeamassa siihen hulluun vihreään huumaan. Aurinko lämmitti. Sydän oli sykkyrällä onnea, ihana olla kotona!

Aktiivisesti rakastimme kaikkea! Kotimaa! Rakkaat läheiset! Kaikki, mikä Suomessa on niin hyvin ja niin ihanaa! Ihanaa, ihanaa, ihanaa!

Huumaa jatkui koko Suomessa vietetyn puolivuotisen. Kaikki Suomen hyvät puolet olivat kuin sydämillä varustettuja huutomerkkejä.

Paras maa, kotimaa, rakas maa.

Paluu vuosimallia 2018.

Tänä vuonna palaamme tasan samaan aikaa kuin sinä kauheana paluuvuonna. Me idiootit. Emmekö kerrasta oppineet. Muistisääntö: Älä palaa Suomeen huhtikuussa. Palaa Suomeen toukokuussa. Ei pitäisi olla kovin monimutkaista! Teoriassa.

Mutta sitten se todellisuus, joka ei ole teoriaa. Me aikuiset jäisimme vielä erittäin mielellämme kuukaudeksi. Erittäin erittäin erittäin mielellämme. Heippa Norwegian, haluaisimme siirtää lentojamme (älä pliis mene konkurssiin).

Perheessämme on kuitenkin neljä perheenjäsentä, ja erityisesti eskarilaiselle on valtavan tärkeä päästä takaisin omaan ryhmäänsä. Ja voi sitä ikävää (positiivista ikävää kyllä), mitä tämän talven aikana on tunnettu omaa Suomen-eskaria kohtaan! Öitä on laskettu ja paluupäivää odotettu!

(tosin Suomessa ikävöidään sitten Espanjan-ystäviä)

Se on ainoa syy, miksi palaamme juuri nyt. Ja kouluunlähtijän etu on myös se syy, miksi näillä näkymin pysymme sitten Suomessa ainakin vuoden 2019 loppuun asti. Kouluunlähtijän tämänetkinen etu on tärkeämpää kuin perheen aikuisväestön tiskirätit naamoilla.

Syöverinkin hetkellä yritän siis tulevina viikkoina ja kuukausina pitää mielessä mahdollisimman kirkaana (sen, mitä siltä loskalta pystyy) sen syyn, miksi tämä paluupäätös juuri tähän aikaan ja tällä tavalla tehtiin. Juuri tänä vuonna juuri tällä tavalla. On pakko ajatella aina neljän ihmisen elämää ja sitä, mikä olisi mahdollisimman hyvä pitkälläkin aikavälillä kaikille. Vaikka muillakin tavoilla asian olisi toki voinut ratkaista.

Lohtua saa myös siitä, että hyvin harva asia on lopullinen.

Totta kai me palaamme taas tänne”kakkoskotiin” taas jossain vaiheessa. Ja silloin tuntuu taas yhtä kodilta kuin nyt. Ja se on ihanaa.

”Eihän tässä ole mitään järkeä!”, huokaili nelivuotiaskin.
”Kun olemme Suomessa, on ihan valtava ikävä Espanjaan kaikkea. Ja kun olemme Espanjassa, on ihan valtava ikävä Suomeen!”, hän analysoi.

Kyllä, rakas. Niin se on. Olen samaa mieltä.

Olemme kuitenkin onnekkaita, kun meillä on kaksi paikkaa, joita näin valtavasti rakastamme.

 

PS. Ja joo: yritän olla jauhamatta tästä tän jälkeen enää enempää. Mutta vaikka tässä tulevina kuukaisina kirjoittelen niistä riisinjyvistä, niin voitte tietää, että mielessäni jyllää kyllä jotain ihan muuta. Ja se jylläys helpottaa sitten, kun luonto herää taas eloon ja minä sen mukana.

 

39
Like
6

You Might Also Like

  • Johanna
    18.3.2019 at 14:41

    Ugh!
    Aivan, kun minun suusta, vaikka me ei asuta espanjassa ja oltiin siellä vain 9 yötä.
    Täällä on niin harmaata ja ankeaa. Tahtoisin niin takaisin!

    • krista
      18.3.2019 at 14:47

      Joo tämä on (ainakin mulle) niiii-iiiin hankala aika palata kotimaahan! Ja oon siis sitä mieltä, että Suomi on PARAS enkä usko, että meidän perhe ikinä muuttaa Suomesta lopullisesti, Suomi on ehdottomasti kotimaa ja se, missä meidän identitetti istuu. Ja meidän oikea koti on aina meidän puutalo. Mutta tästä auringonvalosta (ja myös ihmisten elämänilosta) on vaan niin vaikea ”palautua” just tähän aikaan.

      Näin näppituntumalta mulle vaikeimmat ajat palata ois toisaalta marraskuu ja toisaalta sitten just tämä maaliskuun loppu/huhtikuun alku. Mä uskon, että ihan täystalveenkin (lunta ja pakkasta) ois PALJON helpompi tulla kuin Helsingin harmaaseen loskakevääseen. Oon nyt nähnyt kuvia ja videoita, millaista siellä just nyt on, niin UHHUH. Ja vaikka perään tulee niitä auringonpilkahduskuviakin, niin itselle tuntuu, että se ei riitä, kun on tottunut aurinkoon JOKA PÄIVÄ. Se tuntuu vaan v*uilulta, että silloin tällöin vähän pilkahtaa, EI SE RIITÄ, JOS MUUTEN ON HARMAATA VAAN YMPÄRILLÄ :D Tai sitten toukokuu ois täydellinen aika palata, kun ensimmäiset vihreät ilmestyy pintaan!

  • nuvem
    18.3.2019 at 14:50

    Tuttu tunne, joka herää aina eloon jos käyn jossain maassa, jossa olen asunut (ei niitä ole kuin 2 kpl mutta silti), vuosienkin jälkeen. Tällä hetkellä koen että helpompaa on unohtaa toiset paikat hetkeksi ja elää yhtä arkea. Mutta tiedän kyllä, ettei se aina ole paras vaihtoehto. :) kaipuu toiseen arkeen ja elämään on jotain melko kaunistakin kyllä :)

    Itse olen myös ajatellut, että muualla asumisessa kun on aina määräaika, siinä säilyy erilainen fiilis kuin Suomessa olemisessa joka on yleensä ”rajatonta”. Lopun ahdistus liittyy tähän samaan asiaan: jokin ”extra” loppuu ja rajaton massa samaa ainaista arkea alkaa. Jotenkin sitä helposti kokee, että mahdollisuuksien purkki laitetaan kiinni Suomeen palatessa – ulkomaillahan on, monesti, jotain uutta ja ihmeellistä ja aina vielä vieraita tai opittavia asioita. Suomessakin niitä on, mutta harvoin silmät ovat riittävän auki niitä näkemään. :)

    • krista
      18.3.2019 at 14:56

      Ai että, ihan ihokarvat nousivat (positiivisesti) pystyyn, kun tämän luin <3 Juuri näin <3
      -
      Toisaalta viime vuonna me oltiin eletty jo jonkin aikaa tätä "puoli vuotta, puoli vuotta, puoli vuotta" -elämää (Espanjassa asumista tulee itse asiassa pätkistä yhteenlaskettuna yhteensä 1,5 vuotta täyteen, OHO!) ja silloin myös Suomesta lähtö aiheutti haikeutta. Kunnes alkoi se pimeys :D Mutta tavallaan meillä oli just siinä Suomessa olollekin se samantyyppinen määräaika, jonka kulumisen tunsi. Silloin sen tunsi ehkä eri tavalla. Kun taas nyt Suomeen palatessa määräaikaa ei samaan tapaan ole, sillä emme palaa (näillä näkymin) tänne marraskuussa niin kuin ennen on tehty.
      -
      Oon ihan samaa mieltä. Sitten pitää vaan yrittää keskittyä siihen arkeen, missä on. Se vaatii vähän työtä eikä se multa ainakaan onnistu "niks vaan" Suomeen palatessa (huhtikuussa), mutta kaikkein tärkeintä on totta kai aina yrittää löytää siitä arjesta sen ilon eikä aktiivisesti riutua siinä, että ei ole jossain toisessa paikassa. Ja siis mä HALUAN olla Suomessa kesällä. En vaan vielä kahden viikon päästä :D

  • Lilia
    18.3.2019 at 15:07

    Voin kuvitella tuntemukset! Aikanaan palasimme Espanjasta kahden kuukauden jälkeen lokakuun lopussa, samana viikonloppuna kun vaihdettiin talviaika. Olimme lähteneet kauniissa kesän ja syksyn taitteessa ja viettänyt kaksi extrakuukautta lämmössä ja auringossa. Ja sitten: tsädäm, lehdetön, harmaa, synkkä ja erittäin pimeä paluu, siis suoraan marraskuun kynnykselle. Ei, ei, hyi!
    Vaikka Espanjassa ehti jo tulla kotimaata ikävä, se ikävä lähti ensimmäisen vuorokauden aikana, ja sydän huusi suunnilleen jouluun asti takaisin kesään.
    Ei, en suosittele kenellekään tuollaista paluuta!

    Joten lohduksi: valitsitte ihan hyvin, jos meihin verrataan! (Tosin oli meilläkin syymme palata juuri silloin.) Huhtikuusta on onneksi vain muutama viikko toukokuuhun, ja toivotaan että toukokuussa luonto herää tänä vuonna nopeasti! Toivoa on! Tuolloin kaksi vuotta sittenhän toukokuukin oli vielä pelkkää räntäsadetta, ainakin Keski-Suomessa. Tää vuosi ei todennäköisesti ole yhtä paha!

    • krista
      19.3.2019 at 10:34

      Auuuuuh! Toi kohta on varmasti VIELÄ kurjempi hetki palata, kun se kaikki pimeys on vielä edessä. Äänestäisin, että teillä pahin mahdollinen paluuhetki vuosikalenterissa (se koko marraskuu oikeastaan) ja meillä sitten se toiseksipahin kamaluus. Ja mä kun ennen luulin TYKKÄÄVÄNI keväästä! Mutta en tuollaisesta Helsingin huhtikuu-keväästä vaan sellaista… …paremmasta :D Toukokuusta varmaan :)

      Joo se kahden vuoden takainen kevät ja kesäkin oli kyllä kamala! Sitä räntää jatkui ja jatkui, ja mä muistelen, että meidänkin lapset oli pitkälle toukokuuhun toppapuvuissa (koska Espanjan jälkeen meitä tosiaan paleli kroonisesti). Ja sit tuli päälle se ”kesä, jota ei koskaan tullut” eli esimerkiksi heinäkuussa meillä oli enemmän vaatetta Helsingin kesässä kuin Espanjassa oli ollut koko talven aikana… Uhhuh! Kun taas sitten viime kesä oli IHANA se kesäkin!

  • Torey
    18.3.2019 at 15:12

    Tämä maaliskuun alku on ottanut koville. Just tänään tuolla harmaassa loskapaskassa kulkiessani mietin, että voisko se huhtikuu jo tulla. :D Maaliskuun loppu on kiva kun vietetään kuopuksen synttäreitä ja sit alkaakin jo melkein heti perään huhtikuu joka saattaa jo tuoda niitä kevätkelejä! <3 Mutta TOUKOKUU, odotamme sinua!

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/03/13/haastatteluni-nappi-lehdessa/

    • krista
      19.3.2019 at 10:36

      Oi ihana toukokuu, sitä kyllä odotetaan! Mä oon Insta-kuvia katsellut viime ajat sillä silmällä, ja onhan se aika hurjalta näyttänyt… Niitä auringonpilkahduskuviakin toki näkee ja yksittäisiä aurinkopäiviä, mutta kyllä tuo märkärättimeininki kyllä tuntuu aikamoiselta koetukselta vielä suomalaisten pitkän talven jälkeen! Aikamoinen ilmasto meidän kotimaassa <3 :D

  • Kaisa
    18.3.2019 at 15:22

    Mä oon aina vihannut Suomen kevättä. Maalis – ja huhtikuu on musta ihan kamalia. Huomasin vasta muutettuani Englantiin (eikä täälläkään mikää parhain sää oo), että keväthän voi olla jopa ihan kiva vuodenaika.

    Edelleen välttelen Suomeen matkustusta keväällä ellei oo pakko. Kestämistä teille sinne huhtikuulle.

    • krista
      19.3.2019 at 10:40

      Mua taas ihmetyttää se, että mä oon aina luullut TYKKÄÄVÄNI keväästä! Mussa on edelleen asunut se mielikuva keväthangista ja sen jälkeen luonnon heräämisestä, että mä en ole tajunnut, että siinä välissä on sellainen piiiiiitkä harmaa ja märkä osuus :D Mä luulen, että mä oon Suomessa talvehtiessa ollut niin koomatilassa talven jälkeen, että se kevät on mennyt vähän niin kuin huomaamatta arkiputkessa. Sitten oon vasta toukokuussa havahtunut, että HEI, ELÄMÄ :D Nyt sen kevään pääsi näkemään eri tavalla täältä palatessa, ja voin sanoa, että SILMÄT AUKESI :D

  • A
    18.3.2019 at 17:38

    Mä itse en pysty viettämään osaa talvesta etelässä (=missään missä paistaa aurinko), koska paluu Suomen talveen vie mehut (pahin oli yksi reissu Floridaan heti uuden vuoden jälkeen, siinä vasta oli rämpimistä koko lopputalvi). Mutta juuri tästä siitä syystä välttelen aurinkolomailua. Näin talvena Suomessa viettävänä mulle maaliskuu on toivon kuukausi (tänä vuonna helmikuu oli itseasiassa jo lupaus kesästä auringonpaisteineen ja sulavina hankineen). Olkoonkin että kelit on harmaata ja räntää ja ”taka-talvea”, lapset rämpii päiväkodin pihalla kuriksissa (ja joka piennar täynnä ällöttävää koirankakkaa), mutta silti mun sydän alkaa laulaa kevättä samaa tahtia lintujen kanssa, kun kuulen tippuvat räystäät ja valo lisääntyy. Plus että kun oon asunut lapsena pohjois-Suomessa, missä talvi ja hanget vaan jatkui ja jatkui (huhtikuu, kevättalvea ja vappuna lunta, business as usual) ja siksi Helsingin maaliskuussa alkava kevät on musta jees. Ehkä teilläkin ensi huhtikuu voi tuntua kivemmalta kuin huhtikuu tänä vuonna, kun vertailukohta on talven rännät…ja keskitalven jälkeen pelkkä valon lisääntyminen voi piristää mielialaa (no joo, helppo varmaan itse puhua, kun mä en erityisemmin inhoa Helsingin talvea, ilmeisesti oon tottunut niin 20 vuodessa, että jouluun asti kestävä ”epätalvi” ja mahdoton pimeys menee ihan ok).

    • krista
      19.3.2019 at 10:46

      Mä oon IHAN varma, että se menee just noin: eli kun on sen talven Suomessa, kevät tuntuu mulle varmaan optimistemmalta kuin miltä se täältä tullessa tuntuu. Koska nyt tuntuu siltä kuin tuossa Annan viestissä vähän alempana, kuvaus tuosta koirankakan kokoisesta kakkalammikosta jäässä :D :D :D Voi apua :D

      Hei miten mä en ole muistanutkaan tätä, että sulla on myös pohjoisuus-tausta! Mistä päin sä olet? Mäkin olen ollut tuo saman 20 vuotta Helsingin talvessa, mutta mä en valitettavasti ole tottunut… Mun aiempi kevättykkäysmielikuva tuli just noilta pohjoisen hangilta. Pääsiäisenä oli tavallisesti parhaat hiihtokelit! SELLAISEN kevään mä voisin koska vaan ottaa! <3

      • A
        19.3.2019 at 12:11

        Kainuusta, eli etelämpää kuin sä :D

        • krista
          19.3.2019 at 12:16

          Hahaa, keski-Suomea siis! Niin kuin Kuusamokin! :D Mun äitihän asuu nykyisin Sotkamossa, mutta muutti sinne vasta sen jälkeen, kun mä oli ajat sitten jo muuttanut kotoa pois. Mutta ministi tullut tutuksi mulle sitä kautta Kainuukin.

  • Hellu
    18.3.2019 at 17:47

    Näin sivuhuomiona aiheeseen liittymätön kysymys: uskallatte kuitenkin Norwegianilla lentää? Oletteko olleet tuon pahamaineisen Boeing 737 Max 8-koneen kyydissä? Ai niin ja toivottavasti loskakausi hellittää siihen mennessä, kun palaatte takaisin Suomeen! :)

    • krista
      18.3.2019 at 19:25

      Juu totta kai, ei kai se Norwegian ole mitään tehnyt, päinvastoin (aiemminkin korkealla olleet) pisteet nousi, kun se vastuullisesti veti koneet pois – ja sit tuli se koko Euroopan kieltokin. Mutta siis alkuun olin AIVAN kauhuissani, silloin kun se toinen kone putosi ja kuultiin, että Norwegianilla on tuota konetta ja se lentää myös Malaga-Helsinki -reittiä välillä. En MISSÄÄN NIMESSÄ ois astunut siihen koneeseen, huh sentään! Mutta se oli mun mielestä vastuullinen teko, että sillä mallilla lentäminen lopetettiin! Mulla on jotenkin sympatiat ihan Norwegianin puolella, toivon TODELLA että tämä ei ole viimeinen pisara heille konkurssin kannalta. Me ollaan lennetty sekä Norwegianilla että Finnairilla tänne, sen mukaan kenellä on paremmat kellonajat lennoille. Norwegianilla ollaan nyt viime lennot menty. Mutta sitä en tiedä yhtään, ollaanko oltu just tuon koneen kyydissä, uhh…

  • Onneli Winter/onnelin elämää
    18.3.2019 at 17:58

    Tosiasia on, että me Suomalaiset jolla on onni asustaa maassa jossa on neljä ihanaa vuodenaikaa, valitamme aina säästä. Se vaan on meidän perisynti joten eipä hätiä kun palaatte, eilen tuli juuri märkiä rättejä taivaalta ja tuuli niin…penteleesti. Ah ihanuutta <3

    • krista
      18.3.2019 at 19:31

      Hihii, mutta me säästä valittavat suomalaiset ei muuten olla ainoita – espanjalaiset ne vasta valittavatkin! :D Aina on ”kylmä kylmä”, vaikka mittari näyttää 20 astetta tai on kamalaa sadetta, vaikka aurinkoisia päiviä on vuodessa 320 :D :D :D Vaikka mä oon ehdottomasti sellainen ”sääriippuvainen” itse, niin tuossa tapauksessa munkin tekee mieli päivitellä, että MITÄ TE OIKEIN VALITATTE :D Mutta kai se on jotenkin suhteellista! :)

  • Johanna
    18.3.2019 at 19:45

    Mulla on päinvastainen ongelma, kun pitäisi ensi viikolla lähteä sinne kakkoskotiin asioita hoitelemaan, eikä millään huvittaisi. Jotenkin en koskaan ole päässyt arkeen sisälle siellä, eikä mua toisaalta Suomen tiskirätit haittaa yhtään.

    • krista
      19.3.2019 at 10:55

      Varman sen arjen sujuvuus on yksi avainasia, veikkaisin. Meillä on täällä niin kiva arki, että siitä luopuminen on mulle ehkä vaikeinta. Vaikka kivaa se on Suomessakin, mutta harmaampaa :)

      Asutteko täällä osan vuodesta siis?

  • Anna
    18.3.2019 at 20:09

    Sataa ämmän lopposia
    rättejä ja ropposia
    töppösiä tumppuja.
    Sataa ämmän lopposia
    rättejä ja ropposia
    lumitähden nuppuja
    lumitähden nuppuja.

    Näin laulettiin pikkukakkosessa tänä talvena :)
    Minä inhosin alkukevättä tosi pitkään. Useita vuosia. Kamalaa kun lumi on likaista ja rumaa, koirankakat sulavat esiin ennen leskenlehtiä tai krookuksia ja saa kahlata nilkkaa myöten liukkaassa ja kylmässä sohjossa. Vähän inhoan sitä nytkin, mutta omien lasten myötä olen oikeastaan alkanut löytää sieltä pieniä valonpilkahduksia.
    Tänään oli ihan järkyttävän ruma päivä. Satoi vettä ja kaivelin jäisestä ja loskaisesta pihasta puutarhalapiolla vetisiä koirankakkoja metsään heitettäväksi. Yök. Jäähän oli sulanut kakan kokoinen reikä joka oli täyttynyt vedellä jossa kakka lillui. Kuvaa hyvin perusasennettani tätä vuodenaikaa kohtaan. Kuitenkin kun lapset rakensivat loskalätäkön reunalle hienon kokkausleikin ja olivat ihan innoissaan ja jaksoivat harvinaisen pitkään leikkiä yhdessä ja ihan sovussa ja koiratkin painattivat hännät pystyssä edestakaisin pihassa niin voiko tämä vuodenaika oikeasti olla niin paha? Ymmärrän että kun tulee paikasta jossa on vehreää ja ihanaa niin kaikki tämä ankeus varmasti kymmenkertaistuu. Kauneuttakin on kuitenkin montaa sorttia. Alkukevään kauneus piilee ihan pienissä asioissa jotka helposti hukkuvat kaikkeen loskaan ja rumaan. Miten hienolta näyttää iloisesti lirisevä puro jonka pohjalla on vielä vähän jäätä? Miten kaunis on paljaan koivun hahmo vaaleaa taivasta vasten tai pellon yllä lentävät joutsenet (näin tänään vuoden ensimmäiset). Eivät nuo asiat tietenkään kilpaile samassa sarjassa kukkien, vehreyden ja runsauden kanssa ja kuten sanoitkin niin meille täällä talvehtiville nämä merkit ovat lupauksia keväästä ja toivonpilkahduksia, mutta teille jotka tulette vehreydestä ne ovat vain kuollutta ja kuraa.
    Tämä talvi on ollut ihana. IHANA <3 On ollut lunta (on edelleen) ja valkeutta. Puut ovat olleet uskomattoman kauniita. Aurinko on paistanut ihan ruhtinaallisen paljon vuodenaikaan nähden ja olen vaan hykerrellyt onnesta. Nyt tuo onnen hykerrys on jäänyt taakse ja ajan etsiä noita kevään lupauksia. Linnut laulavat jo joinakin päivinä ihan täysin rinnoin ja eilen sain kävella KUIVALLA asfaltilla!! Kuulostaa varmaan aika surkealta sinun korvaasi ;D mutta minulle se oli melkein kuin auringon pilkahdus. Ainakin henkinen sellainen.

    Ja minä olen sitten oikeasti ollut (ja olen välillä edelleen) ihan mahdoton säästä valittaja. Mutta kun saa olla kotona lasten kanssa ja ulkoilla joka päivä valoisaan aikaan niin elämä on tuntunut ihan hurjan paljon kevyemmältä verrattuna siihen kun lähti aamulla pimeässä ja palasi kotiin vasta pimeällä. Se on vähän vähentänyt purnaamistani. Vähän.

    • krista
      19.3.2019 at 11:01

      Voi apua tuo koirankakkakuvaus :D :D :D Aloin nauraa ääneen! Tämä teki muhun varmaan nyt lähtemättömän vaikutuksen, veikkasin, aina tän jälkeen kun ajattelen Suomen kevättä, mä näen mielikuvakseni jäähän sulaneen koirankakkalätäkön :D :D :D Koska siis TUOTA SE ON, tuollaisen lätäkön oon nähnyt monesti, voi apua :D :D :D

      Tuota ihanaa talvea mä oon ihastellut Insta-kuvissa ja ikävöinyt, sitä on kyllä oikeasti ikävä! Ja se menee just noin, että se alkukevään kauneus on piilossa jossain ja sen varmaan näkee just sen talven jälkeen. Mutta täältä tullessa sitä ei vaan pysty näkemään, kun sen kontrasti tähän ilmastoon täällä keväällä on niiii-iiin iso. Se tuntuu vaan siirytmältä elämästä kuolemaan. Vaikka just tuo kuivalla asfaltilla kävely; muistan sen fiiliksen! Mutta täältä tullessa sitä ei yhtään tavoita, kun ei ole sitä talvikokemusta alla…

  • Sarkku
    18.3.2019 at 20:46

    Ihan pakko kerrankin kommentoida, että mä yhdyn satakolkytprosenttisesti tuohon sinun postaukseen. Täällä Espanjassa kahdeksan perättäistä talvea viettäneenä kevät Suomessa ei ikinä tunnu vuosien kuluessa ainakaan paranevan. Ja todellakin, sitä tunnetta ei voi jakaa kenenkään Suomessa asuvan kanssa. Ja silti näiden vuosien aikana oon niin syvästi rakastunut omaan kotimaahani Suomeen <3. Joka vuosi syvemmin! On vaan niin mageeta olla suomalainen!
    Näitä ristiriitaisia tunteita en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan! Olen ajatellut, että mikä olisikaan suurempaa rikkautta kuin omistaa ikävä molempiin suuntiin. Silloin tietää, että on tärkeä ja rakastettu itsekin. Ehkä jotenkin näin voisin sen ilmaista.

    • krista
      19.3.2019 at 11:05

      Ai että, just näin!!!! Musta on tämän yhteensä 1,5 vuoden Suomen ulkopuolella asumisen (kolme talvea) jälkeen tullut ihan suomalaisuus-fani, oon paljon enemmän henkisesti suomalainen kuin koskaan tätä ennen! Sekä kotimaa että suomalaiset ihmiset jotenkin sykähdyttää <3 Ja sitten tosiaan tämä paluun tuska kuitenkin - ihan hurjan ristiriitaista! Kun ensimmäistä talvea tänne lähdettiin viettämään, en olisi mitenkään voinut kuvitella, että tällainen tunneskaala on täällä vielä edessä... Mutta ihana kuulla, että tätä tunnemaailmaa elävät muutkin <3 <3 <3 Kiitos kun laitoit tämän viestin, tästä tuli tosi sellainen "vertaiseheytyskokemus" mulle <3
      -
      Onko teillä lapsia, koulussa täällä?

      • Sarkku
        19.3.2019 at 23:30

        Ihana kuulla <3 Kiitos! Näitä tunteita on vaan niin vaikea kuvailla.
        Olen siis se "muskaritäti" rannalta parin vuoden takaa. Mulla ei ole lapsia. Olen täällä keuhkosairauden ajamana, mutta niin kuin olen monille sanonut, vaikka kokisin jonkun ihmeparanemisen, en usko enää koskaan pystyväni kovin helpolla enää viettämään talvea Suomessa. Niin hirvittävän paljon minulle tämä valo ennen kaikkea merkitsee! Ja silti! Silti se Suomi!

        Ja haluaisin lisätä vielä niille, jotka ajattelevat, että tällaisia elämänmuutoksia tekevät kultalusikka suussa syntyneet, niin ei todellakaan! Itse olen ilmielävä todiste siitä, että ihan tavallinen tallaaja voi tehdä melkein mitä vaan, kunhan oman pään sisällä saa asiat järjestymään. Sillä loppujen lopuksi kaikki esteet muutokselle olivatkin vain oman pääni sisällä. Tästä on tullut minulle pysyvä ja toimiva elämäntapa, vaikka en vielä ikinä ole päässyt helpolla. Olen kiviä kääntämällä etsinyt joka vuosi täältä töitä, kasvattanut verkoston itselleni tänne, opiskellut espanjan kielen (ensin viisi vuotta pienryhmäopetuksessa ja sen jälkeen yksi talvi yliopistolla jne. Ilman valtavaa vaivannäköä en olisi näin onnellinen täällä! Ja uskallan vielä väittää, että suurimmalla osalla lukijoista tällainen muutos ei ole edes rahasta kiinni, kunhan työasiat vaan saa hoidettua, siksi, että asuminen ainakin minulla on Suomeen verrattuna edullisempaa, lennot tänäkin talvena molempiin suuntiin n. 35 euroa (ihan normisivustolta ostettuna) jne. Töitä teen niin, että kykenen sillä elämään täällä ja Suomessa odottaa jälleen oma ihana vakituinen työpaikkani. Niille siis, jotka moittivat meitä täällä talvehtivia, voin sanoa, että useimmiten se vaatii vain valtavan ponnistuksen oman pään sisällä, jotta saa tällaisen muutoksen tehtyä. Loppu on käytännön järjestelyjä. Enkä henkilökohtaisesti olisi ikiniä osannut tehdä mitään näin hienoa elämänmuutosta, ellen olisi niin vakavasti sairastunut, että lääkäri tarjosi etelää tai hautaa. Ja tämä on totta! Ja vielä ihmettelijöille voin kertoa, että mitään tukia en saa. Suomessa työskentelen sosiaalialalla. Täällä teen töitä enimmäkseen perheissä, ja yhden talven myös lastensuojelulaitoksessa.

        Suosittelen kyllä lämpimästi muillekin valon perään haikailijoille, vaikkei mitään sairautta olisikaan! On tämä vaan niin ihanaa!

        • krista
          20.3.2019 at 20:04

          No hitsi niinpäs tietysti oletkin! Mä en ollenkaan yhdistänyt nimeä, mutta nyt kun katson meiliosoitetta, niin TOTTA KAI se sinä olet! Ei ollakaan tänä talvena törmätty!

          Toi on kyllä niin hyvä muistutus, ja oon huomannut, että tämä tulee monelle yllätyksenä. Että tämä ei tosiaan ole mikään ”kultalusikkarannikko” (paitsi nyt jotkut Marbellan tietyt alueet, niillä en ole käynytkään) vaan täällä talvehtii ihan tavallisia suomalaisia ihan tavallisine tuloineen ja ammatteineen. Hyvin usein (ei toki aina) se on ennen kaikkea päätöksestä kiinni, eli jos sen päätöksen tekee, niin asiat sitten vaan järjestykseen. Onhan täällä suomalaisia työpaikkojakin, joita voi hakea – enimmäkseen toki asiakaspalvelutyötä puhelimessa, mutta ON työtä. Mutta se on just se, että jostain luopuu ja jotain saa <3 Mutta jos OIKEASTI haluaa ja on valmis luopumaan jostain muusta, se hyvin monelle teoriassa jollain tavalla onnistuu; sen on täällä asuessa niin monesta tarinasta saanut todistaa!
          -
          Mäkin suosittelen! <3

  • Sumonen
    18.3.2019 at 20:58

    Mutta hei, voihan se kevät tulla vielä ennen ku palaatte. Vielä hei kuitenkin kaks viikkoa aikaa. On ollu niin mahtava talvi (joo joo, tiedän, on satanu aivan liikaa lunta koko ajan vaan ja plaaplaaplaaplaa), niin oon aivan varma et kevätkin tulee ihan hups vaan. Kaikki kevään merkit (loska) on jo ilmassa.

    • krista
      19.3.2019 at 11:06

      Hihi, optimisti! Mä vielä tuossa viikko/kaksi sitten ajattelin, että kyllä se loska vielä ehtii väistyä. Mutta sitten oon nähnyt parit videot, joissa lunta tulee vaakatasossa ja katsellut, että TUO EI MUUTEN IHAN HETI LOPU :D Lunta maassa toivoisin kyllä olevan (lasten takia enimmäkseen mutta myös itseni), mutta aaaaargh tuota loskaharmautta!

  • Lotta
    18.3.2019 at 21:29

    Voin niin samaistua! Vaikka mun toinen koti onkin Norjassa. Olen viettänyt siellä vuoden ja sen jälkeen 5 kesää. Siellä missä olin sataa kesäisin PALJON enemmän, siellä ei ole lämpimiä kesäöitä, eräänä kesäkuuna keskilämpötila taisi olla 7 astetta ja oli harmaata ja kamalaa. Silti sinne aina kaipasi takaisin, siellä kaipas vähän takas Suomeen, mutta lähtö nosti aina kyyneleet silmiin. Koskaan sinne keväällä suunnatessa ne kyyneleet eivät tuleet. Muuttuneen elämäntilanteen vuoksi en mene sinne enää koko kesäksi ainakaan. Paitsi ehkä joskus taas menenkin.

    • krista
      19.3.2019 at 11:21

      <3 <3 <3 Jännä muuten huomata, että nämä tunneskaalat ovat "universaaleja", oli maa mikä hyvänsä! Ja oon ymmärtänyt, että myös "sydän kahden kaupungin välissä" -eläjät käy läpi samantyyppisiä tunteita! Toki ei varmaan ilmaston suhteen, vaan just sen, että miten kaipaa aina toista paikkaa ja mitä ristiriitaisiakin tunteita siirtyminen aiheuttaa <3

  • Devika Rani
    18.3.2019 at 21:47

    Aah, nyt ehdin lukemaan postauksen ja ymmärrän miksi palaatte näin pian! Oikein hyvä ja tärkeä syy. 😁
    Mä en ole kevät-ihminen. Jos multa kysytään kevät saisi kestää 2 viikkoa. Sellainen pikasulaminen täystalvesta kesään. 😂 Kevät ahdistaa takatalvineen, räntäsateineen, sohjoineen ja kuinka ruma mädäntynyt luonto onkaan. Mutta kaikesta huolimatta tervetuloa takaisin! 💞
    Mua kiinnostaa muuten suuresti teidän suunnitelmat tulevaisuudesta, käyttekö koulua kahdessa maassa? 😊

    • krista
      19.3.2019 at 11:28

      Joo en ehtinyt vielä vastailla Insta-kommentteihin, mutta just näin! Ja se sun ”älkää nyt vielä palatko!” parahdus oli JUST OIKEA, niin mäkin siis ajattelen :D Mutta tosiaan tuo eskariasia laittaa nyt palaamaan, että lapsi ehtii olla ystävien kanssa vielä pari kuukautta eskarissa ennen kuin koulu alkaa.

      Mulle sellainen kaksi PÄIVÄÄ vois olla sopiva kevään kesto. Lumesta suoraan krookuksiin, kiitos! :)

      Tulevaisuus on vielä suloisesti auki, vuosi kerrallaan kuten tähänkin asti <3 Nyt on siis tällä hetkellä ajatus, että vuoden 2019 loppuun asti vähintäänkin ollaan Suomessa, jotta koulun käyminen käynnistyy. Ja sen jälkeen katsotaan :) Mutta jos veikkauksia alkaisin esittämään, niin on tulossa meidän tulevaisuuteen (jos ajatellaan, että yhdeksän vuoden peruskoulu per lapsi on edessä) jonkin verran koulunkäyntiä myös kahdessa eri maassa. Täällä on onneksi hyvät koulumahdollisuudet ja olisi lottovoitto, jos Espanjan-ystävien kanssa pääsisi samalle luokallekin jossain vaiheessa. Tosin se on aika hankalaa, mutta aina voi yrittää :)

  • Joanna
    18.3.2019 at 22:36

    Hei, älä valita.
    Aika harvalla meistä suomalaisista on varaa valita ja vaihtaa koko ajan asuinpaikkansa, kuten teillä.
    Ihan oikeasti on asuttava siellä, missä on, ja huolehdittava perheestään ja niukasta toimentulostaan.
    Jotenkin on ihan karmeaa lukea, miten joku voi vielä valittaa, että kun on pakko tulla tänne hyvinvointivaltioon.
    En ymmärrä tätä kuin muuten, että olet aina saanut kaikki, mitä olet halunnut.
    Etkö ymmärrä, että joillakin muilla asia voi olla ihan päinvastoin. Kaikki eivät voi tehdä niinkuin unelmoivat.
    Tämä postaus kyllä syö uskottavuuttasi todella paljon.

    • Jenny
      18.3.2019 at 23:05

      ”Kaikki eivät voi tehdä niinkuin unelmoivat.”

      Ja ne jotka voi niin suodaan se heille. Tää on siks yks parhaista blogeista ku tää on nii fiilis pohjalta kirjoitettu!

      • krista
        19.3.2019 at 11:45

        <3 Kiitos! Ihanasti sanottu! <3 Ja "fiilispohjalta kirjoitettu" on muuten tosi hyvin havainnoitu, pyrin pitämään blogin just sellaisena: aamulla en itsekään usein tiedä, mitä iltapäivällä kirjoitan. Se tulee monesti siitä tilanteesta ja heijastelee ihan sitä fiilistä, mikä itsellä on. Jos laskelmoisin itse liikaa, se olisi omasta motivaatiosta helposti pois ja alkaisi tehdä "pakkopullaa". Se varmasti näkyisi sitten myös ulospäin. Joten fiilispohjalta, "kirjoittajan tunteet saattavat olla näkyvissä" -disclaimerilla :) <3

    • Anna
      19.3.2019 at 07:53

      Aina on ihmisiä joilla menee huonommin kuin itsellä. Silti tuntemukset ovat samoja. Ihminen vaan suhteuttaa ne omaan elämäänsä. Kyllä järjellä ajateltuna parempiosaisilla murheet ovat vähäpätöisempiä hengissäpysymisen ja arjesta selviytymisen suhteen, mutta se ei poista ihmisen tunteita asioista. Kurjaksi tilanteen tekee vasta se jos tuo parempiosainen ihminen (joihin varmasti itsekin kuulut johonkin toiseen verrattuna) ei tiedosta olevansa etuoikeutettu vaan pitää itsestäänselvänä että kenellä tahansa on samat mahdollisuudet jos vaan haluaa. Ja tämän Krista ihan varmasti tietää ja tiedostaa. Ei tuntemuksiaan tarvitse joka kerta pyydellä anteeksi kun niistä puhuu. Jopa miljonääreillä on oikeus stressiin ja murehtimiseen ja jopa omien huoliensa ääneen sanomiseen.
      Sitä paitsi olen itsekin useaan otteeseen ollut ihan vihreä kateudesta kun luen millaisia valintoja ja suuntia tämä perhe on halunnut ja uskaltanut tehdä elämässään. Niistä valinnoista on myös joskus noussut negatiivisia tunteita kirjoittajalle. Nyt vaikka esimerkkinä juuri tämä että voi asua osan vuotta ulkomailla. Kadehdin niin paljon sitä että heidän maailmansa on niin paljon avarampi kuin omani. Mutta silti kun Krista syksyllä kirjoitti kipuilustaan lähdön kanssa ja siitä että tuntee että haluaisi vaan jäädä en katsonut että minulla olisi ollut mitään oikeutta mitätöidä hänen tunnetilojaan tai syyllistää siitä että hän ei ole onnellinen mahdollisuudesta lähteä. Koska minusta kaikkiin valintoihin ja tilanteisiin liittyy useampia puolia ja useampia tunteita jotka kaikki pitää vaan tuntea läpi. Ja jotkut tunteet on helpompi käsitellä kun ne saa sanoa ääneen ja keskustella niistä.

      Minusta tämä on hyvä ja rehellinen postaus ja tykkään siitä että täällä on aitoja tekstejä siitä mitä kirjoittaja kokee ja tuntee. Ihan niistä ilohyppelyistä myös tällaisiin ahdistuksesta avautumisiin. Ilman näitä ”valituspostauksia” blogi olisi aika lattean ja kiillotetun oloinen. Ei yhtään niin aito.
      Kristalle kiitos blogista jonka kautta välittyy aitous ja rehellisyys. Kiiltokuvablogeja en jaksa kovin pitkään lukea :)

      • krista
        19.3.2019 at 11:50

        Tosi tarkkanäköisesti katsottu taas! Ja just näin; usein elämään onnellisimpiinkin valintoihin voi kuulua niitä ”puolensa ja puolensa” -juttuja. Ei se mene niin, että me vaikka on valittu olla puolet vuodesta Espanjassa ja sen jälkeen elämä on pelkkää onnea ja arjen ilotulitusta. Kaikkiin valintoihin jokaisen ihmisen elämässä liittyy niitä huoliakin tai murheita, tai huonoja fiiliksiä – ja oikean ihmisen elämässä ne risteilevät iloisena sekamelskana, ja joskus riippuu ihan juotujen kahvikupillisten määrästä (ja nukuttujen yöunien määrässä; ja onko nukuttu vai huolivalvottu), että mikä tunne siellä on päällimmäisenä juuri milloinkin :) Onko kukaan koskaan niin onnellinen, että elämä olisi VAIN onnea? Mä olen ollut lapsiperheellistyttyäni PALJON onnellinen, mutta ai että mä olen huolehtinut ja murhetinutkin paljon :D Ne kulkevat vaan jotenkin silleen rinnakkain ja sekaisin.

        KIITOS Anna <3 <3 <3 <3

    • krista
      19.3.2019 at 11:39

      Yritin kirjoittaa postaukseen asiaankuuluvat ”tiedän, että olemme onnekkaita” -disclaimerit, mutta ymmärrän, että se ei välttämättä riitä.

      Mutta niinhän se tietysti on, että voisin kirjoitaa niistä riisinjyvistä ja jättää kertomatta, millaisia tunteita oikeasti tunnen. Mutta olisiko tämä sitten kovin kiinnostava blogi? Ehkä jollekin olisi; tai ainakin vähemmän ärsyttävä :) Itse kuitekin silti koen, että jos en kirjoittaisi tunteistani asioihin liittyen, tämä olisi tosi onttoa. Ja sitä en halua. Kaikilla ihmisillä on tuntemuksia, hyviä ja huonoja. Ja tosiaan se, että ”jollain menee vielä huonommin” (ajatellaan vaikkapa pakolaiskeskusten perheitä, joilla ei kirjaimellisesti ole mitään) ei tarkoita sitä, että muilla ei huonoja tunteita saisi olla ollenkaan. Mun mielestä.

      Olen aistivinani, että voisin vastata sulle yhteen juttuun, se ehkä voisi tuoda sinulle ”lohtua” (lohtu on väärä sana, tiedän). Mutta siis mä en ole niitä, jotka ovat aina saaneet kaiken. Mä tulen hyvin tavallisista/vaatimattomistakin olosuhteista, en ole koskaan saanut esimerkiksi ”kultalusikkana” mitään ja olen välillä elämässäni ollut hyvinkin onneton ja yksinäinen, ennen perhettä. Mulla on kuitenkin aina ollut selllainen ”taistelutahto” ja myös tahto vaikuttaa omaan elämään niin, että siitä tulisi mahdollisimman hyvää. Valintoja on tehty, vaikeitakin, öitä on valvottu esimerkiksi ihan tämän Espanjankin takia: mähän olen irtisanoutunut, Joel ei tee oman alan töitä jne. Vaikka ulospäin joskus saattaa näyttää, että jollekulle on kaikki niin helppoa, niin monelle meistä ”tavallisista ihmisistä” ne valinnat ovat just valintoja, eli jostain on luovuttu että jotain saa. Tietysti on jo valtava rikkaus se, että pystyy järjestelmään elämäänsä ja tekemään niitä valintoja. Esimerkiksi täällä Espanjassa elää kuitenkin ihmisiä ihan kaikista sosiaali/varallisuusluokista, samalla skaalalla kuin Suomessa. Me itse sijoitutaan sinne ”tavalliseen keskimaastoon” niin täällä kuin Suomessakin. Mä toivon, että pystyn kannustamaan sua ajattelemaan pieniäkin juttuja, joilla omaan elämääsi tulisi jotain sellaista, joka tuottaisi arjen niukkuudenkin keskelle onnellisuutta <3

  • Sari
    18.3.2019 at 23:30

    Krista teidän ihanassa kodissa paistaa, ainakin keittiössä, aina aurinko! Ja lumiakin on ahkerasti luotu pihamaalta:)

    • krista
      19.3.2019 at 11:52

      Ihana Sari! <3 Siinä mielessä on kiva tulla kotiin, kun tietää, että siitä on pidetty huolta <3 Onkohan muuten lumilänttejä omassa pihassa vielä parin viikon päästä, mitä arvelet?
      -
      Joel muuten jo linjasi, että pysytään vaan koko huhtikuu sitten oman kodin seinien sisällä ja poistutaan sieltä vasta toukokuussa :D No, lapset pitää viedä hoitoon, mutta sen jos tekee vaikka jotenkin... ...öööh, silmät kiinni, onnistuiskohan? :D

  • Elina U.
    19.3.2019 at 07:15

    Krista, musta on aivan ihanaa, että kirjoitit paluumuutosta! Aina puhutaan vain uuteen maahan muuttamisesta ja sen haasteista, mutta tästä aiheesta löytyy runsaasti tutkimuksia miten paluumuutto itseasiassa ottaa aivan eri sfääreissä koville. Ja tässä tekstissäsi on oikeastaan se syy: kun siitä ei saisi oikeastaan valittaa. Ihmiset suorastaan loukkaantuvat, jos menee myöntämään kaipuunsa muualle. Ymmärrän koko sydämestäni mitä tarkoitat. <3 Kun me palattiin USA:n komennuksen jälkeen etelästä keskelle pimeintä joulukuuta, mä sairastuin masennukseen, minkä tajusin vasta puoli vuotta jälkeenpäin. Olen niin niin kiitollinen siitä, että kun me joskus palataan täältä Kiinasta, tulee se tapahtumaan juuri kesällä. Ja kaikesta huolimatta mä uskon, että eri maailmojen ja ulottuvuuksien välillä eläminen on aivan mieletön rikkaus, se kamala ikävä aina johonkin on vaan se hinta minkä siitä joutuu maksamaan.

    Halauksia ja lempeää auringonpaistetta teidän paluuseen.

    • krista
      19.3.2019 at 12:02

      Teillä tekee varmasti muutokset hurjiksi vielä kulttuurien erilaisuus, etenkin sieltä Kiinasta palatessa sitten joskus – MAHTAVAA, että se ajoittuu kesään sit joskus! Se varmasti jonkin verran helpottaa. Toisaalta mä palasin aikoinaan vapaahehtoistyöstä Intiasta kesäkuun puolivälissä ja silti sain ihan täyspainoisen paluushokin, se oli mun ensimmäinen kokemus siitä silloin. Makasin monta päivää peiton alla ja huusin EI KIINNOSTA, kun silloinen avomies yritti ehdotella jotain kivaa tekemistä. Se oli tosi hurjaa, mutta se oma tunne oli niin voimakas ja hallitsematon! Onneksi meidän (Kepan) vapaaehtoistyövalmennuksissa oli käsitelty noita: maashokki, kulttuurishokki ja paluushokki, joka voi kai olla jopa voimakkain. Joten sitä tiesi kyllä, että mistä on kysymys ja että se menee kyllä ohi, ja niin se sitten menikin.

      Silloin paluushokkia voimistutti vielä se, että kun itse oli ollut jossain valtavissa elämyksissä ja kokenut muuttuneensa ihmisenä, kotona Suomessa oli kuitenkin kaikki samalla tavalla kuin ennen. Se tuntui aivan riipivän pahalta. Mun kengät olivat samoilla paikoillaan eteisessä ja ripsiväri hyllyllä; noi kaksi juttua jotenkin piirtyivät mulle ikuisesti mieleen. Että mä olen ihan eri kuin lähtiessä mutta täällä on kengät niillä samoilla paikoilla, miten ne jätin. Nyt Espanjasta palatessa tällaista ulottuvuutta ei toki ole, kun täällä ei koe niin maatamullistavia kokemuksia kuin aikoinaan nähdessään sitä köyhintä köyhyyttä ja eläessä siinä ympäristössä. Mutta silti se paluushokin tunne on aito ja ihan tutkitusti olemassaoleva tuntemus.

      Ja sit samanaikaisesti just se sama, että KUITENKIN tämän kokee rikkautena, vaikka se riipiviä tunteita aiheuttaakin. Voisihan sitä jättää lähtemättä, mutta silti ei halua – se kokemuksen rikkaus painaa kuitenkin vaakakupissa enemmän <3
      -
      Halauksia ja terveisiä kaukaiseen Kiinaan! Huikeaa, että olette siellä, ja kirjoitat tosi hyvin ja kiinnostavasti <3 <3 <3

  • n
    19.3.2019 at 08:34

    Heh tulkaa kevätpakolaisiksi pohjoiseen :) Täällä maalis-huhtikuu on ihmisen parasta aikaa. Aurinko paistaa, hanget kantaa, öisin on pakkasta ja päivisin aurinko lämmittää muttei tee kaikesta sohjoa.

    (Ainakin vielä ja mitään en muuta niin toivo kuin että myös vielä kymmenen vuoden päästä.)

    • Anna
      19.3.2019 at 08:47

      Mahtava idea!!! Voisi aina lokakuun puolivälissä suunnata pohjoiseen jossa ehkä saattaa olla lunta ja palaisi joskus ennen pahinta jouluryysistä etelään (jossa voi olla sohjoa ja loskaa ja ikävää tai sitten ei) ja taas uudestaan maaliskuun alussa tulisi kuukaudeksi tai vähän reiluksi sinne ja palaisi sieltä kevääseen :) Pitää ruveta haaveilemaan heti tällaisesta mahdollisuudesta.

      • krista
        19.3.2019 at 12:05

        Mä oikeasti voisin tehdä näin, jos ei tultaisi Espanjaan! Mun mielestä ois ihana saada kunnon talvi pohjoisessa! Ja voihan se olla, että se joskus toteutuukin <3

    • A
      19.3.2019 at 09:53

      Näin 20 vuotta etelässä asuessa kaipaan eniten juurikin niitä maaliskuun hankikantokelejä ja ”rajattomalta” tuntuvaa auringonpaistetta. Tämä maaliskuu oli Helsingissä poikkeuksellinen siinä mielessä, että päästiin kulkemaan lapsen kanssa hangilla (hänelle eka kerta elämässä ja mulle eka kerta ties kuinka moneen vuoteen). Voi sitä riemua mitä tää aiheutti lapsessa (ja pakko sanoa, että oli mahtavaa itsestäkin). Sitä en pohjoisesta kaipaa, että talvi vaan jatkuu ja jatkuu, mutta tosiaan paras kevättalvi löytyy sieltä.

      • krista
        19.3.2019 at 12:08

        Aaaa tästä kirjoitinkin yllä, nyt huomaan kommenttisi. Mutta joo siis ihan sama, juuri tuota kaipaan pohjoisesta minäkin! Mulla itse asiassa on ollut ”maaliskuukaipuu” joskus tässä aiemmin talvella (tiedätkö: talitintti, maaliskuussa jne) mutta sit kun on nähnyt loskakuvia etelä-Suomen maaliskuussa, se kaipuu loppuikin sitten siihen :D Mutta just se aurinkoisilla hangilla kävely, ai että <3

    • krista
      19.3.2019 at 12:04

      No kuule TÄTÄ MÄ OON JOELILLE NYT JAUHANUT :D Oon siis jo katsellut Airbnb:tä ja miettinyt, että missä ois lunta huhtikuussa. Koska mä oikeasti haluaisin lumelle, ja lapset olisi ONNESSAAN. Mutta tuntuisi se sitten liian rankalta heti kotiinpaluun jälkeen lähteä jonnekin, enkä haluaisi pelkän viikonlopun takia lentääkään… (kun lapset eivät halua olla ekstrapäiviä poissa hoidosta)

      Mutta pääsiäisestä on jo puhuttu, että mennään silloin Sotkamoon, kun on pari ylimääräitä vapaapäivää! Mutta harmi kyllä siellä ei ehkä ole lunta enää silloin… Vai voiskohan olla…? <3

  • Annek
    19.3.2019 at 09:38

    Musta tuntuu jotenkin kurjalta, että niistä tunteista, joita paluumuutto aiheuttaa ei saisi puhua, eihän omista tunteista puhuminen ole valittamista tai keneltäkään pois. Kurjaa, että teidän pitää palata jo huhtikuun rättisateeseen, jos toukokuussa paluu olisi helpompaa, mutta kiva, että eskarilaisenkin halua palata ryhmäänsä kuunnellaan teidän perheessä.😊

    • krista
      19.3.2019 at 12:11

      Kiitos <3 Ja joo, mustakin tuntuu kurjalta, että joistain tunteista ei voi puhua - samanaikaisesti monen vuoden kokemus on osoittanut, että aina jos lähtöön/muuttoon liittyvistä jutuista kirjoittaa muutakin kuin "jee jee kivaa", niin heti tulee Vauva-palstalle uusi avaus :D Toisaalta, miksipä välittää noista.
      -
      Ja kyllä, eskarilaisen toive oli jo syksystä asti niin selvä, että hänen tarpeensa/toiveensa mukaan nyt koko perhe menee tässä <3 Mutta on tuo koulunalku niin olennainen käänne ja sen sujuminen voi vaikuttaa jopa koko tulevaisuuteen (ja miten suhtautuu oppimiseen), joten me laitetaan ehdottomasti se tarve nyt muiden tarpeiden eteen tällä hetkellä. Onneksi elämässä on vuosia ja talvia <3 Ja täällä kävelevistä onnellisen näköisistä eläkeläisistäkin näkee, että on sitä elämää vielä aika pitkälle vuosia jäljellä <3

  • Hanna
    19.3.2019 at 11:03

    En nyt lukenut kaikkia kommentteja joten en tiedä kysyikö joku muukin tästä, mutta niin. Miten talvehtiminen espanjassa onnistuu koululaisen kanssa? Onko siellä oikeasti koulu johon voi vain ilmoittautua osaksi vuodesta? Miten tämä toimii suomen koulujärjestelmän kanssa? Kiinnostaa koska olen itse haaveillut tästä, ja nyt esikoinen onkin jo syksyllä eskarilainen. Päässä pyörii että tähänkö se nyt sitten jäi???

    • krista
      19.3.2019 at 11:13

      Kyllä se onnistuu! <3 Etenkin siis täällä Fuengirolassa. Suomalainen koulu on TÄYNNÄ (haku aina tammikuussa) ja se ottaa etusijalla kokovuotisia/kokolukukautisia eli sinne on todella vaikea päästä osavuotiseksi. Käsittääkseni koulu saa valtion tuen vain kokovuotisista joten siksi heille on tärkeää saada pitkäaikaisia. Mutta jos voi olla kokonaisen lukuvuoden/lukukauden, niin pääsee paremmin, ja ilmeisesti satumaisella tsägällä voi päästä lyhyemmäksikin aikaa. Tämä suomalainen koulu on "ihan oikea suomalainen koulu" eli opetus samaan tapaan kuin Suomessa missä vaan koulussa.
      -
      Lisäksi täällä on kaksi kotikouluvaihtoehtoa eli niin, että Suomen-koulu pysyy vastuukouluna. Kotikouluvaihtoehdot on etenkin lyhyempään oleskeluun sopivia, eli siellä lapsi tekee tehtävät/kokeet Suomeen päin, paljon on itsenäistä opiskelua ja toki opettaja kiertää ja opastaa, mutta kaikki vähän niin kuin opiskelevat omaansa.
      -
      Me luultavasti tulevina lasten oppivelvollisuuden vuosina testataan molempia :) Mutta saa nyt nähdä, Suomessa ainakin aloitettaan.
      -
      Mutta siis valan täältä suhun uskoa, että MIKÄÄN EI JÄÄNYT TÄHÄN, vaikka teillä onkin jo eskarilainen. Täällä on PALJON suomalaisia lapsiperheitä, lapsille (myös koululaisille) kavereita ja toimintaa ja aikuisille myös :) Meilläkin on täällä paljon ystäviä, joilla on jo koululaisikäisiä lapsia, joko suomalaisessa koulussa tai kotikoulussa. Eli jos tämä on teidän haave, niin rohkaisen edistämään sitä vaan rohkeasti! <3

    1 2