Palkka paperilennokeissa

Tänään mä itkin onnesta.

Silläkin uhalla, että kuulostan lukion elämänkatsomuksentunnilta, aion nyt kirjoittaa tähän, että viimeisenä kahtena päivänä olen miettinyt paljon sanaparia pyyteetön auttaminen.

Että ei kai sellaista olekaan.

lennokki lowres

Koska se tunne, jonka itse saa, kun auttaa. Vau. Aivan korvaamatonta. Kahden viimeisen päivän aikana olen saanut niii-iiiin hyviä fiiliksiä, että en tiedä, oliko niin hyvä olo vaikkapa kauneimmallakaan palmurannalla viime reissulla.

Aloin siis tässä spontaanisti tehdä yhtä pientä auttamishommaa, jonka puolihuomaamattomasti paisutin (kröhöm) vähän (lue: paljon) isommaksi ja siinäpä ne viime päivät ovat sitten kuluneetkin. Ei siitä sen enempää – pitkään ajattelin, että en edes mainitse tästä blogin puolella – mutta tunsin nyt kuitenkin pakottavaa tarvetta päästä jakamaan tämä tunne.

Tämä valtava onnentunne.

Että kun antaa muutaman tunnin tai päivän omasta elämästään – mikä on tosi vähän ja tosi-tosi pientä – saa vastalahjaksi jotain, mikä on yksi palkitsevimmista kokemuksista pitkään pitkään aikaan.

Että itkee onnesta.

Se ei ole pyytetöntä; minä sain jotain, mikä oli paljon enemmän kuin mitä minä tein.

lennokki kärki lowres

Olen miettinyt vapaaehtoistyötä. Sen ajatusta. Vaikka totta kai me oletetaan yhteiskunnalta monia asioita, mutta silti me olemme me ihmiset usein ne, jotka teemme (tai jätämme tekemättä) vaikutuksen toiseen ihmiseen. Ihmiset koneistojenkin takana. ”Yhteiskunnan pitäisi hoitaa” -ajatus, onkohan se vähän vaarallinenkin? Tai viekö se vastuuta jonnekin muualle, pois ”minusta”. Että voi ajatella, että ei mun tarvitse tehdä tälle asialle jonkun-ja-jonkun hyväksi mitään, kun yhteiskunnan se pitäisi hoitaa.

Ja jos ei tee mitään, ei myöskään pääse kokemaan sitä tunnetta, minkä vapaaehtoistyöstä voi saada.

Työstä pitää saada palkkaa – kyllä. Mutta vapaaehtoistyö puolestaan voisi tuoda elämään palkitsevuutta.

Työtä, jonka palkka maksetaan hymyissä ja paperilennokeissa.

lennokki taiteltu lowres

Ja sitten toisaalta olen miettinyt niitä ihmisiä, jotka auttavat työkseen. Kätilöt, lääkärit, avustustyöntekijät. Itse olen työelämässä ollut sen verran konttorirotta, että tekemiseni ovat olleet ennen kaikkea sanoja paperilla. Tai näyttöpäättellä. Mutta että ne ihmiset, jotka päivittäin työssään auttavat muita – että voiko se olla edelleen yhtä palkitsevaa, vai turtuuko siihen jotenkin?

Sitäkin olen miettinyt, että autetaanko me nykymaailmassa liian vähän. Että näyttäisikö (tai tuntuisiko) meidän yhteiskunta erilaiselta, jos käyttäisimme enemmän aikaa myös oman lähipiirin ulkopuolisten konkreettiseen auttamiseen. Ei pelkästään autetun kannalta, vaan myös auttajan. Tarttuvaa iloa. Hyvää oloa.

Tarkoitan jotain ihmisyyttä. Ehkä.

lennokki lähis lowres

Tänä(kään) päivänä mä en halua nähdä Facebookissani yhtään roskalehtilinkkiä. Mä näen mielessäni ne tuikkivat silmät, ilonkiljahdukset ja sen hyvän työn, jota niin monet ihmiset tekevät – joko työkseen tai vapaaehtoisina.

Maailmassa on paljon hyvää.

 

PS. Kuvissa paperilennokki, jonka sain tuikkivasilmäiseltä lapselta.

40

You Might Also Like

  • Heispi
    15.1.2016 at 15:19

    Olin maksanut yli tunnin liikaa parkkimaksua ja huutelin lippukoneelle menevälle naiselle, että mulla olis sulle lippu, jos aika riittää. Hän oli ihan mykistynyt, miten kilttiä ja ystävällistä! Mielestäni edes tehnyt mitään. Annoin lapun pois, jota en tarvinnut. Jotenkin se vaan kertoo siitä, miten vähän ehkä perus elämässä ajatellaan muita saati autetaan.

    • krista
      15.1.2016 at 22:57

      Joo, just tällaista arjen huomaavaisuutta! Usein ihmiset mennäposottaa niin omissa ympyröissään, että ihan tällainen ns. tavallinen huomaavaisuus tulee yllätyksenä. Vaikka luulisi, että se ois perusjuttuja <3

  • Nia
    15.1.2016 at 16:31

    Itse äskettäin ilmoittauduin mukaan Parasta Lapsille Ry:hyn, olin jo pitkän aikaa unelmoinnut vapaaehtoistyöstä tai jonkinlaisesti ystävätoiminnasta. Ensimmäisen kerran kun ajattelin asiaa, silloinen poikaystäväni sanoi että ei voisi melkeinpä turhempaa ajanhukkaa keksiä. Ja että mieluummin sitten annan rahani johonkin spr:lle, kun alan johonkin ystävätoimintaan ja se myös vie liian paljon aikaa parisuhteelta. Hölmönä ja naiivina (ensimmäinen rakkaus, ensimmäinen parisuhde) harmistuneena jätin ajatuksen takaa-alalle.

    Erottuani miehestä, mietin asiaa uudelleen mutta silloin omassa elämässä kaikki heitti kuperkeikkaa ja yllättäen kärsinkin alkavasta masennuksesta, paniikkikohtauksista, unettomuudesta ja ahdistuksesta. Ja vaikka silloin ystävätoiminta kiinnosti, niin päätin että minusta ei kyllä ole muiden auttajaksi tällä hetkellä kun kaupassakäyntiin tarvitsen parintunnin henkisen skarppauksen ja joka ikinen yö itken silmät päästäni kun ahdistaa niin paljon. En olisi ollut kamalan kiva ystävä jos ainoa asia mikä päivisin liikkuu päässä on ”pelkään että kuolen tähän pelkoon ja pahaan oloon ja samalla haluan jo kuolla tähän pelkoon ja pahaan oloon koska en jaksa sitä”. Onneksi nuo ajat ovat jo takanapäin ja tuollaisia paniikkikohtauksia kyllä vielä tulee, mutta hyvin harvoin.
    —-
    Ja viime joulukuussa näin Facebookista ilmoituksen ja ajattelin, että hitsi. NYT on se hetki. Nyt minä lähden siihen mukaan, vaikka jännittää ja tuntuu etten kehtaa, mutta nyt minä teen sen oikeasti. Toiminta alkaa piakkoin ja olen niin innoissani siitä! Juttelin vielä aiheesta oman aviomieheni kanssa, joka sanoi heti että jos toiminta tekee sut onnelliseksi niin anna mennä.

    Anteeksi hyvin piiiitkästä tarinasta ja näemmä myös omasta sairaskertomuksesta :/

    <3

    • krista
      15.1.2016 at 23:00

      Oi, kiva kuulla, että tartuit johonkin tuollaiseen, mitä olet pitkään halunnut tehdä! Hieno homma! Mäkin oon usein (silleen ohimennen) miettinyt tuollaiseen lähtemistä – muistaakseni myös SPR:llä on vastaavanlaista ystävätoimintaa. Mä uskon, että tällainen ystävätoiminta on kivaa molemmille osapuolille; että se ei välttämättä enää edes jossain vaiheessa ole mitään auttava-autettava -suhdetta vaan ihan ystävä-ystävä -suhde <3
      -
      Ihan mahtavaa, että lähdit tuollaiseen mukaan, hyvä sinä! <3

  • Hanna
    15.1.2016 at 16:54

    Työskentelen auttamisammatissa lasten parissa ja kyllä, ainakin minä saan tuon tunteen usein ja vielä lisäksi palkkaakin! Se, että saan omalla työllä edistää toisten ihmisten ja kokonaisten perheiden hyvinvointia, on mulle tosi tärkeää ja tekee mut onnelliseksi, en osaisi tehdä muunlaista työtä.

    Aiemmin on tuntunut, ettei työn jälkeen kuitenkaan riitä paukkuja vapaaehtoistyöhön, nyt olen kuitenkin alkanut toimia imetystukiäitinä. Sain itse tärkeää tukea imetyspulmiin ja ehdottomasti haluan laittaa hyvän kiertämään ja saahan tästäkin sen mielettömän, sydäntä lämmittävän tunteen palkaksi:)

    • krista
      15.1.2016 at 23:09

      Kiva kuulla! Ja oishan se tosi harmikin, jos palkkatyöpuoli jotenkin ”vesittäisi” sen alkuperäisen auttamisen ilon. Heh vaikka kyllä jollekin varmaan niinkin voi käydä – sellaisiinkin tietysti jossain tyyliin terveysasemalla joskus on törmännyt :) Mutta ammatissa kuin ammatissa tietty sama juttu.

      Iso hatunnosto myös tuosta imetystukiäitiydestä! Tärkeää työtä, todellakin!

  • Vannikkila
    15.1.2016 at 16:56

    Minä muistan saman tunteen joulukuulta – kuinka hyvältä tuntui, kun oli antanut aikaansa (ja vähän työnantajankin aikaa, kun tapahtuma venyi) ja auttanut. En itse antanut rahaa enkä tavaraa vaan omat käteni ja jalkani työhön :)

    • krista
      15.1.2016 at 23:13

      Eiks oo huipputunne! Ihan mahtavaa! <3

  • Kookos
    15.1.2016 at 17:26

    Tämä herätti kyllä lämpöisiä fiiliksiä rintakehässä. Itse olen niin onnekas, että olen saanut nidottua yhteen auttamisen ja rakkaan perheenjäsenen kanssa yhdessä puuhaamisen:

    Omaisten kasvot, kun liikkumattomaksi kangistuneen isoisän käsi muistaa, kuinka sänkyyn nostettua koiraa rapsutetaan. Nauru ja silmitön ikävä omaa isoäitiä, kun eräs vanhus kertoo luottamuksellisesti koiraasi silitellessään karanneensa ensimmäisenä hoitokotipäivänään ilman lupaa Stockmannille ostoksille, kun huoneessa oli rumat verhot. Omassa sydämessä läikähtävä riipivä haikeus, kun yksi vanhus on odottanut sinun ja koirasi saapumista puolentoista kuukauden ajan joka päivä ikkunassa ja vilkuttaa jo pihatiellä. Koiria pelkäävien ja niihin tottumattomien helpotus, kun pieni pörröinen otus istuu aloillaan ja antaa tilaa olla, tutustua ja katsoa. Se ilme lasten kasvoilla, kun kulkuskauluriin puettu koira tanssii takajaloillaan piruetteja tonttupukuisen emännän käskystä ja lopuksi koiraa saa vielä halata.

    Kaverikoiratoiminta. <3

    • krista
      15.1.2016 at 23:17

      Oi, ihanasti kirjoitettu! Ja ihanan kuuloinen toiminta (ja varmasti vanhuksille ihan hurjan tärkeää!) myös; hienoa, että tuollaista on! Mä tuossa syksyllä just vähän selvittelin, että jos tässä ois ollut jotain vanhustenkotia lyhyen matkan säteellä. Olisin laittanut viestiä ja ihan kysynyt, että josko sieltä löytyisi (heh vähän samalla idealla) jotain vanhusta, joka kaipaisi vähän lapsiperhehärdelliä elämäänsä :) Harmi kyllä en ainakaan sillä kerralla löytänyt sopivaa paikkaa, mutta ehkä joku vastaava tilaisuus joskus tulisi eteen!

  • autetaan monella tapaa
    15.1.2016 at 18:44

    Kiva että olet löytänyt mukavan vapaaehtoistyön!

    Mäkin teen vapaaehtoistyötä, sellaista suoraa auttamisjuttua, ja on se kyllä tietyllä tavalla palkitsevaa. Mutta musta on hassua asettaa vastakkain vapaaehtoinen auttaminen ja ajattelu, että ”Yhteiskunnan pitäisi hoitaa” – nimenomaan yhteiskunta, sanotaan nyt vaikka hyvinvointivaltion muodossa, on juuri sitä että yhdessä pidetään toisistamme huolta, autetaan. Toiset epäsuorasti maksamalla veroja, toiset suoraan kun ovat auttamisalan töissä valtiolla/kunnalla.

    Mun vapaaehtoistyö on vielä sellaisella alalla, jossa tosiaan tarvittais enemmän sitä että yhteiskunta auttaisi ja panostaisi. Vaikka tykkään tehdä tuota hommaa vapaaehtoisesti (ei se niin paljoa vie mun aikaa), ärsyttää tosi paljon, että tietyt tahot väittää ettei muka ole varaa yhteiskunnan niihin palveluihin panostaa. Kun sitä niiiiiin tarvittaisiin.

    • krista
      15.1.2016 at 23:28

      Aaa joo hitsi mä en tarkoittanut millään tavalla asettaa niitä vastakkain – molempia tarvitaan! Toi oli ehkä niin ajatustevirtaa tuo kohta kirjoituksesta, että saatoin ilmaista huonosti. Jotenkin ehkä yritin hakea jotain sellaista ajatusta, että ”yhteiskunta hoitaa” -ajatus (sellainen ”kyllähän sellainen-ja-sellainen nyt jostain sossusta saa” -kommentointi esimerkiksi) toimii jollekin ikään kuin ”vapautuksena” siitä ajatuksesta, että ITSE vois tehdä jotain jonkun muun hyväksi. Ja että se on myös harmi sille ihmiselle, koska auttaminen voi antaa auttajallekin niin paljon. Vähän ehkä hataraa ajatuksenjuoksua mulla kyllä, myönnän.

      Ja ääk mun tätä hommaa en vielä ihan vapaaehtoistyöksi sanoisi – tämä oli vaan tällainen parin päivän juttu. Mutta sellaisena siis mulle ihan hurjan palkitseva! <3
      -
      Ja niii-iiiin ymmärrän tuon ärsytyksen. Yhteiskunnan todellakin pitäisi panostaa tuollaiseen (tämä tarkoittamaasi alaa tietty tietämättä), se ei ole tarkoituksenmukaista, että liikaa on ikään kuin vapaaehtoisten harteilla. Mutta tosiaan ajattelen itse, että hyvinvointiyhteiskunnan tuki plus toinen toisemme lähimmäisenhuomiointi. Niitä molempia tarvitaan <3

  • Suvi
    15.1.2016 at 18:48

    Tää tuli hyvään saumaan. Ehkä ekaa kertaa kommentoin mut tää tuli tarpeeseen kun on ollut huolestunut olo omasta terveydestä ja maailman tilasta. Itekin ois tarkoitus aloittaa vapaaehtoistyö vanhusten kanssa.

    • krista
      15.1.2016 at 23:34

      Kiva kuulla! Mä uskon, että sellainen ”huolitila” voi just olla ikään kuin toimeenpaneva voima jollekin hyvällä – ja toisaalta se, että itse tekee jotain edes JONKUN hyväksi, auttaa vähän siihen huoleenkin. Itselläni siis ainakin just noin :)

  • Riksu
    16.1.2016 at 18:12

    Tässä on syy, miksi mä teen vapaaehtoistyötä, joskin siis eläinten parissa (eläinsuojeluyhdistyksessä). Meillä on ihan järjetön määrä kissoja per vuosi ja oon joka ilta menossa – autonratissa tai tilapäiskodeissa – mut kyl se auttamisen tunne, se että olen tärkeä, mua tarvitaan, it keeps me going! Ennemmin tosin tästä hommasta taidan ottaakin palkan hyvänä mielenä, tai edes sinä tunteena että mua tarvitaan, kuin palkkana – alkais ehkä olemaan kriittisempi sen kanssa, miten jaksaa, jos tulis palkka rahana.

    On ihanaa, että kirjoitat myös näistä aiheista. Vapaaehtoistöihin hurahtaneita ei oo ikinä liikaa :)

  • Inttu
    16.1.2016 at 19:11

    Jos näitä lukee joku, joka pohtii SPR:n ystävätoimintaan mukaan lähtemistä, niin suosittelen kovasti! Itse aloitin syksyllä. Sain ystäväperheekseni erään nuoren turvapaikanhakijaperheen. Käyn heidän kotonaan kerran viikossa aina pari tuntia kerrallaan. Yhdessä ihmettelemme suomen kieltä ja heidän pientä vauvaansa, ja olenpa oppinut samalla hieman heidän kieltäänkin. Tulee joka kerta ihan todella hyvä mieli :)

    SPR:n vapaaehtoinen voi itse määritellä, käykö ystävänsä luona juuri vaikka kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa. Ystävän kanssa voi ihan vaikka kahvitella, käydä asioilla tai mitä vain keksii ja haluaa. Ystävä voi olla tosiaan vaikka maahanmuuttaja, yksinäinen vanhus tai kehitysvammainen. Vapaaehtoinen voi itse määritellä, millaiselle tyypille haluaisi alkaa ystäväksi, ja toimintaan tarjotaan koulutusta. Suosittelen lämpimästi :)

  • Jodelie
    17.1.2016 at 17:24

    Snapchatista huomasinkin sun videot, kun olit tulossa tuolta reissulta. Mä niin tiedän ton fiiliksen! Oon ite ollut monessa mukana, yks kivoimmista on ollut Operaatio Saapas. Ollaan kohdattu nuoria, juteltu, oltu läsnä. Ja sit kun joku nuori poika sanoo kaljapullo kädessä perjantai-iltana kaupungilla: ”Te teette hyvää duunia,” niin muuta en kaipaa. Se yksi kiitos riittää pitkälle.

  • Mrs Firehill
    18.1.2016 at 11:05

    Tää on just mahtavaa! Vapaaehtoinen toisten auttaminen antaa niin sikahyvän olon, että harvemmin sitä muualta saa. Mä olen valikoinut vapaaehtoistyön kohteeksi just ne köyhimmät, suomalaiset lapsiperheet, joita sossun/yhteiskunnan pitäisi auttaa, mutta käsittämättömien säädösten tai sairauksien takia he eivät saa mitään apua.
    Meidän ryhmä auttaa heitä arjen elämässä vuoden. Esim heitä viedään KELAAn, autetaan työnhaussa, ohjataan terveydenhuoltoon, autetaan ulkoilemaan, käydään kylässä ja kysellään kuulumisia jne. Perheet valitaan todella tarkan seulan avulla, eikä esim. päihdeongelmaisia valita.
    Olen päättänyt, että joka kuukausi annan jollekin tarpeessa olevalle perheelle jotain. Yleensä he tarvitsevat ihan vain ruokaa (just yksi pienipalkkaisella alalla oleva äiti, jonka mies joutui isoon leikkaukseen sanoi, että hänellä on kaapissa vain 10 perunaa ja 2l maitoa eikä mitään enempää ruokaa lapsille kuukaudeksi, ja että hän voi olla ilman mutta jos joku toisi ruokaa lapsille niin kaikki olisi hyvin), vaippoja tai pyykinpesuaiheita. Heille esim vanhat kosmetiikat tai loppujämät shampoista on upeita yllätyksiä.
    Ja meidän ryhmä ”täsmälähettää” perheiden jäsenille vaatteita, joita he tarvitsevat. Just tällä viikolla laitan paketin kahdelle teinitytölle, joilla EI OLE toppatakkeja. Perheillä ei ole varaa ostaa, eikä sossu anna siihen rahaa. Omasta varastokaapistani löysin sopivan kokoiset heille. Ja siitä tule NIIIIN hyvä fiilis sekä itselle että oletettavasti myös lapsille. Se on mahtavan palkitsevaa! Kannustan kaikkia samaan!

  • Tuulis
    19.1.2016 at 11:28

    Mä mietin aina vapaaehtoishommia, mutta kun harrastan partiota ja vedän lapsille ja nuorille viikkokokouksia, retkiä ja leirejä sekä olen tehnyt edunvalvontahommia yliopistolla järjestössä, niin ei ole aikaa riittänyt millekään SPR:lle tms. Helsinki Missiolla esimerkiksi kaivattaisi tukihenkilöitä nuorille ja kaupungilla tukiperheitä tai -aikuisia. Välillä kyllä harkitsen elämän järjestämistä uusiksi, että voisin käyttää aikaani vähän paremmin ja tehokkaammin toisten hyväksi. En ole vaan saanut aikaan.

  • nellaa
    19.1.2016 at 15:03

    Nosiis.. Jos rehellisesti puhutaan, niin sähän teet jo vapaaehtoistyötä, Blogillas!! Oon lukenu puutalobabya aktiivisesti jo muutaman vuoden ajan (kommentoinu tasan kerran… :D) ja oon oikeesti huomannu et saan vieroitusoireita, jos en oo käyny täällä pariin päivään.. :D Tietysti täähän on sun duunia ja saat tästä mitä ilmeisimmin rahaa, mutta silti. Sä teet ison palveluksen mulle ja kaikille muille lukijoille, kun kirjoitat tätä. Etenkin tää blogi on aina sitä omaa aikaa mulle: rakastan sun tapaa kirjoittaa asioista ja ennen kaikkee Aitoutta. Kliinisen valkoset ja silotellut blogit on jo nähty juttu, ei ne kiinnosta kun niihin ei pysty samaistuun :DD Mutta meikittömät selfiet, likanen keittiönpöytä ja huoli nyky-yhteiskunnasta on niitä juttuja, mihin melkein jokane (no okei kaikki!) pystyy samaistuun. Niin suuri kiitos ja iso hali, kun teet hyvää, just sillä omalla tavallas. <3 oot ihan mahtava ihminen!
    psps sun snäpit on parhautta!!

    • krista
      19.1.2016 at 21:27

      Oi, miten ihanasti ajateltu! Ja ajattelen mä itsekin tavallaan niin, että jos mä kirjoitan itse tärkeänä pitämistäni asioista ja joku muu saa siitä jotain ajatuksia… että sehän on silloin tosi hyvä juttu!

      Kiitos, ihan valtavan paljon kiitos! :)

  • Riinanen
    27.1.2016 at 13:13

    Mä oon myös auttamisalalla ja tottakai tulee hyvä mieli kun apu menee perille. Siinä on kuitenkin myös velvollisuus auttaa ja toimia tietyllä tavalla. Kyse ei samalla tavalla ole enää sellaisesta ”onpa kiva auttaa muita”, vaan siinä on paineitakin.