Päiväkodin lapsi

Tirppa on tottunut puhumaan ”päiväkodin lapsista”. Nimitys on tullut meidän lähipäiväkodin hoitolapsista, jotka usein letkassa retkeilykävelevät tästä meidän ohi. Tirppa on katsellut perään vähän kaihoten.

Nyt meilläkin on sitten ”päiväkodin lapsi”.

Oh ja niisk.

isin kännykästä lowres

Eka aamu, isin kännykältä.

Tutustuminen on kyllä vienyt mehut pois.

Paljon uutta, uusia ihmisiä, uusia juttuja, uusia toimintatapoja. Kokonaan uudenlainen arki.

Illalla sitä on ollut ihan-ihan poikki.

lähdössä vauvanukke lowres

Niin joo tirppahan tietysti on ollut oma pirteä itsensä.

Enemmän kokemuksia ehkä sitten, kun asiat jotenkin omassa päässäkin jäsentyvät. Nyt kaikki on ajatuksissa vielä ihan mullin mallin. Hurjasti hyviä juttuja, mutta (kuten luonnollista) myös isoja huolenaiheita. Tiedätte varmaan. Nämä tyyliin ”mitä jos lastani kiustataan”, ”mitä jos lapsi ei pääse mukaan porukkaan”, ”mitä jos lapsi ei löydäkään kavereita”. Ei niinkään (yllättävää kyllä) enää näitä eväspurkinavaamisongelmia, vaan tällaisia… …laajempia.

Ehkä turhiakin huolia, mutta kuten sanoin; mullin mallin.

Ja ehkä silleen vähän liian yksityisiäkin ajatuksia tähän avattavaksi.

Huokaus.

Kaikki järjestynee.

Mutta onhan se iso juttu. Silva on saanut tähän mennessä elää tasan sellaisesta maailmassa, jonka me vanhemmat ovat hänelle tarjonneet. Vaikka että tirppa ei ole koskaan kuullut yhtä ainutta negatiivista sanaa noista silmälaseistaan. Että mitä jos

Olen aina ajattellut, että ratkaisu on siinä, että tukee lasta rakentamaan niin voimakkaan itsetunnon, jota ei sitten pienet asiat hetkauta.

Mutta kun lapsi on kolme <3 Vasta kolme.

Äh, kuten sanoin – jäsentymätöntä, mullin mallin. Eikä varmasti mitään varsinaista syytä huoleen.

Kunhan… huolehdin vaan.

Ehkä se kuuluu asiaan.

Enkä mä tiedä, ymmärtääkö tätä edes kukaan. Suurimmalla osalla kun lapset ovat tietysti menneet hoitoon jo niin paljon aiemmin. Mutta että… …se, mikä on ollut omissa käsissä ja omassa hallinnassa, ei kohta enää ole. Että ei enää tiedä kaikkea lapsensa elämään kuuluvaa.

Äh ja pöh, mä meen nukkumaan. Vähän jopa itkettää. Paremmilla ajatuksilla joskus toiste.

75

You Might Also Like

  • S
    15.9.2015 at 21:18

    Siihen tottuu. On hyvä ymmärtää, että lasta ei voi loputtomiin kontrolloida / kaikkea optimoida. On vapauttavaakin oppia olemaan sen asian kanssa ja vain luottaa. On hyvä, että lapsi oppii olemaan erilaisten aikuisten kanssa. Ja erilaisten lasten kanssa.
    Aikansa se ottaa, anna aikaa itsellesi muutokseen. Näillä eväillä mä lähdin äitinä päiväkototaipaleelle.

    • krista
      16.9.2015 at 16:11

      Ihan hyvät eväät! …vaikka osa musta kyllä salaa huutaa, että ”enhaluatottuaaaaaaa!” :)

  • Karolil
    15.9.2015 at 21:19

    Jep. Tiedän niin ton tunteen. Kun ei enää tiedäkään, mitä lapsi tekee ja kokee päivän aikana. Ja kun päiväkotiura alkaa ennen kuin osataa edes puhua…. Voi että!

    Nyt kun isomman kouluunmeno on todella lähellä (apua, ensi syksynä), on vähän samanlaiset fiilikset. Tosin potenssiin miljoona. Sitten ei välttämättä ole enää yhtään aikuista missään vaiheessa päivää, joka kertoisi mitä on tapahtunut….

    • krista
      16.9.2015 at 16:12

      Kääk, ja sit kouluun meno! Ymmärrän hyvin, miksi vanhemmat vetistelevät ensimmäisenä koulupäivänä <3

  • Tsemppiä
    15.9.2015 at 21:26

    En ole aiemmin kommentoinut (väsynyt työssäkäyvä äiti…) mutta nyt haluaisin tsempata! Kyllä se siitä lähtee, ja helpompi niihin muihin lapsiin on nyt tottua kuin eskari-iässä. Ne ovat kuitenkin vielä pieniä ja taivuteltavissa hyväksymään monia asioita. Niitä juttuja pitää vaan jaksaa kuunnella tarkalla korvalla, ottaa puheeksi tätien kanssa ja selittää lapselle hyviä ratkaisumalleja, jos tulee tiukka paikka. Esim. tyttäreni korua oli yksi kaveri sanonut rumaksi, ja hän pahoitti siitä mielensä. Kun asiaa vähän purettiin, tulimme siihen tulokseen, että toisella saattoi olla huono päivä tai häntä harmitti kun ei ollut samanlaista. Seuraavana päivänä tyttö olikin sanonut että se on hieno, hänkin haluaisi. Lapsi on siis edelleen teidän, se päiväkoti vaan jeesaa aika monessa jutussa, etenkin kun teillä tehdään vajaata viikkoa. Tsemppiä, häntä pystyyn, kehu lasta kun hän on tämän vaiheen aloittanut ja pärjää, tsemppaa vaikka ei siltä ihan tuntuisikaan. Kaverisuhteita voi auttaa, kun tutustuu muihin vanhempiin (vanhempainryhmät kunniaan!). Tsemppiä!

    • krista
      16.9.2015 at 16:14

      Oi, kiitos kommentista just tähän hetkeen, kun tsempit ovat tarpeen!

      Tässä sun kirjoittamisessa on niin paljon hyvää, just tuo ”herkällä korvalla kuuntelu”. Ja kehuminen. Ja… no hei HITSI. Jos nämä jutut ovat tulleet mulle ”kasvattajana” (ikään kuin jotain voisi kasvattaa – se on ihminen eikä kauraa :D ) suht luontevia tähän asti, niin miksipä ei sitten päiväkodin aloituksen jälkeenkin jatkuisi samaan tapaan! Siis tuo ”herkkäkorvaisuus” ja niin edelleen.

      Hitsi! Ehkä tästä selviää! :)

  • Päähenkilö
    15.9.2015 at 21:32

    Ihan tuttuja ja normaaleja ja asiaan kuuluvia fiiliksiä. Siitä se lähtee sujumaan, mutta kyllähän jokainen lapsi väkisin myös tuolla ”maailmassa” kohtaa jonkinlaisia haasteita. Vain niistä selviämällä ja niistä saaduilla oppimisen kokemuksilla he voivat kasvaa ikään kuin kokonaisiksi, elämässä pärjääviksi ihmisiksi. Mä luulen, että ihan sama on edessä niillä lapsilla, jotka ”päästetään valloilleen” vasta kouluiässä. Jossain kohtaa lapsuutta täytyy oppia huomaamaan, että kaikki eivät ole aina yatävällisiä ja rakentavia. Olennaista musta onkin se, millaiset eväät sen kohtaamiseen on kotoa saanut.

    • hannah
      16.9.2015 at 13:50

      Komppaan tätä täysin. Itse olen aina ajatellut, että itsetunto kasvaa paitsi kotona vanhempien hyväksynnässä niin vielä merkittävämmin, kun lapsi huomaa pärjäävänsä omana itsenään myös ilman vanhempien jatkuvaa tukea ja kannattelua. Silloin merkittävämpää kuin se, ettei silmälaseista kiusata, onkin se, että jos kiusataankin, lapsi kokee pärjäävänsä tilanteessa, huomaa että saa tukea muiltakin aikuisilta kuin vanhemmiltaan ja lopulta kokee itsensä hyväksytyksi kodin ulkopuoleisessakin yhteisössä omana itsenään.

      Omat lapseni ovat aloittaneet hoitotaipaleensa jo 1-1,5 vuotiaina. Toki eron hetki oli vaikea lapselle ekat pari viikkoa ja äitiä mietitytti pitkin päivää mitä lapsi kullakin hetkellä puuhailee. Mutta jotenkin minulla oli kova luotto lapsen pärjäämiseen alusta asti, en sitä varsinaisesti murehtinut. En ikinä kokenut, että haluaisin pitää lapseni kokeman maailman tiukasti omassa hallinnassani. (Vaikka pyrin ajattelemaan asioita lapseni parhaaksi, en usko hetkeäkään, että aina tietäisin mikä se paras kulloinkin oikeasti olisi.) Ja toisin kuin jotkut ovat kommentoineet, että 3+ v on vielä niin pieni, en ole itse pitänyt 3-vuotiasta niin pienenä: lapsihan hän toki on, mutta osaa jo ilmaista itseään monipuolisesti, hallitsee tunteitaan jossain määrin, hoitaa monet arjen perusjutut (pukeminen, riisuminen, ruokailu, vessahädästä ilmoittaminen) omatoimisesti, pystyy kiintymään ja luomaan turvallisen suhteen useampaan aikuiseen, leikkii jo kavereiden kanssa yhdessä eikä vain rinnasin…näillä spekseillä tuntuu, että lapsen viimeistään tässä iässä olisi aikakin päästä räpyttelemään omia siipiään (mikä ei välttämättä tarvitse tarkoittaa päivähoitoa, mutta kuitenkin jonkinlaista kokemusmaailman rikastuttamista vanhemmista erillään). Ja disclaimerina tietysti todettakoon, että jakauma siitä mitä lapsi minkäkin ikäisenä osaa, on tietysti hyvin laaja, mutta näin keskimäärin 3v on jo melkoisen taitava ja omatoiminen.)

      Tsemppiä uuteen arkeen, siitä se lähtee lutviintumaan!

    • krista
      16.9.2015 at 16:16

      Totta! Sit sitä tässä alkutilanteen syöverissä tietysti ajattelee, että onko just tämä kolme-vee se ”jossain kohtaa lapsuudessa”. Että olisiko sitä pitänyt pitkittää vielä. Ja sitten vastaavasti tietää, että teki tän päätöksen lapsen etua ajatellen ja ja ja ja…

      Mutta alun huoliöveriä tämä varmasti on. Veikkaan, että parin viikon päästä tulee jo ihan erilainen bloggaus. Joko hyvässä tai pahassa :D

      • Miitu
        16.9.2015 at 18:15

        Mä taas arvioisin, että kolme on just hyvä. Ja olettaisin tämän 1-vuotiaankin sopeutuvan vielä suht sujakasti. Meillä esikoinen kun meni kaksvuotiaana, niin kaverit ei vielä sillä lailla kiinnostanut, mutta ymmärsi hyvin sen eronhetken. Tän 1-vuotiaan kohdalla tuntuu olevan vielä armollisessa mielessä ”poissa silmissä, poissa mielestä”, eli siihen sen hetkiseen hoitajaan turvataan. Ja toisaalta isosiskon läsnäolo helpottaa huomattavasti. Tää nyt omasta kokemuksesta. Toki lapset on yksilöitä kaikki, eikä varmaan mitään auttamatta huonoa ajankohtaa hoidonalotukselle ole poislukien ehkä aivan ensimmäiset kuukaudet. Hyvin teillä menee :)

    • Hanna
      17.9.2015 at 14:03

      Tosi hyviä kommentteja Päähenkilö ja Hannah!

      Mäkin haluaisin painottaa kyllä tätä omaksi itseksi kasvamisen tukemista. Vaikka on ihan ymmärrettävää sen muutoksen hetkellä kokea tiettyä ahdistustakin siitä, että ei enää voi kontrolloida ja suojella lasta kaikelta, on kuitenkin hyvä muistaa että se on yksi tärkeistä kehitysvaiheista. Siis että lapsi ottaa askeleen erilleen vanhemmista ja alkaa luoda myös jotain ihan ikiomaa sisältöä elämässään.

      Päiväkodissa tai missä tahansa lasten yhteisössä on myös ikäviä ilmiöitä, kuten on myös aikuisten välisissä suhteissa. Tavoiteltavaa ei minusta ole se, että voi suojella lastaan kaikelta ikävältä, vaan opettaa hänelle miten niissä tilanteissa selvitään. Yhdessä toimiminen, toisten kunnioittaminen ja oman arvon tunteminen, kaikki kehittyvät vuorovaikutuksessa muiden kanssa, aikuisten tuen avulla. Vertaisryhmä tuo kuitenkin yleensä aina tosi paljon enemmän hyvää kuin huonoa lapsen elämään.

      Kasvatushenkilöstö on myös tosi tarkkanäköistä väkeä ja yleensä huomaavat pienetkin sävyerot lasten välisissä suhteissa plus ovat tosi halukkaita keskustelemaan vanhempien kanssa heitä huolettavista asioista.

  • nellisi
    15.9.2015 at 21:35

    Voi, näinhän se on: ”mitä jos”. Se pyörittely alkaa nyt itsellänikin. Mulle tuli tänään iloisia uutisia ja sain töitä. Ensi kuussa minun vasta tällä viikolla vuoden täyttävä pikkuinen tylleröiseni aloittaa päiväkotiuransa. Minä olen koko ajan ajatellut, että neiti tulee pärjäämään oikein mainiosti päiväkodissa. Tiedän kyllä, että pärjää. On tomera, ei vierasta, eikä varmasti myöskään jää jalkoihin. Eli sellainen optimaalinen lapsi päiväkotiin. Mutta mitäs jos… syliä ei ehditäkään antaa tarpeeksi? Minun lastani ei huomioida tarpeeksi? Jos häntä ei ehditäkään lohduttaa, kun harmittaa? Nämä nyt näin päällimmäisenä ja ensimmäisenä. Huolettaa se, että päiväkodin aikuiset ovat todennäköisesti minun lapseni kanssa enemmän päivän aikana, kuin minä itse. Millaisia asioita lapsi oppii? Kaikki ei varmasti ole pelkästään hyviä… Ja se on vasta niin pikkuinen…
    Mutta apua! Nää ei varmaan helpota sua yhtään. Yritin tulla sanomaan, että ymmärrän tilanteen ja voin samaistua ja toivotan kaikki tsempit, että ajatukset pään sisällä on kohta paremmin kuin ihan mullin mallin. Tsemppiä! Ja ihana reipas Silva ja vau tota neidin tukkaa! :)

    • krista
      16.9.2015 at 20:10

      Onnittelut työpaikasta! :)

      Jännä tosiaan tajuta näin konkreettisesti, miten eri ikäisen kanssa on niin eri huolenaiheet. Niinhän se on! Tosiaan 1-vuotiaathan enemmän puuhastelevat omissa oloissaan ja senikäisen kanssa varmaan huolet liittyvät just ”perushoivan” saamiseen; sit taas tällaisella 3-vuotiaalla nousevat nämä sosiaaliset asiat eri tavalla pintaan. Heh ehkä huolen määrä on joku vakio :) Hihihi ja ”se on vasta niin pikkuinen” taas tuntuu olevan äidin ajatus sekä 1- että 3-vuotiaasta, kun on omasta lapsesta kyse <3

      Tsemppiä meille molemmille! Sekä lapsille että vanhemmille :) Luotetaan siihen, että kaikki menee lopulta hyvin niin täällä meillä kuin siellä teilläkin <3

  • Sari
    15.9.2015 at 22:20

    Ei hätää! Kyllä Silva pärjää, se on niin sosiaalinen ja fiksu tyttö! Mutta tiedän tunteen, mäkin vetistelin töissä kun meillä molemmat alotti pk:n, mutta nyt oon tosi tyytyväinen, meidän minikin pärjää siellä tosi hyvin ja isommalla on jo 2 parasta kaveria. Mutta ymmärrän kyllä hyvin noi sun mietteet, ja ne on hyväkin käsitellä. Mutta lohdutan sillä että meillä esikoinen kertoo kotona kyllä kaikki asiat, myös pienemmän puolesta, ja kerran on jo itkettykin yhtä ristiriitaa, uusia sosiaalisia tilanteita, ja uskon että Silva on samanlainen ja pystyy puhumaan ja käsittelemään kotona jos jotain tulee! Ja kyllä niitä tulee mutta niistä oppii. Ja kannattaa kovasti kysellä myös opettajilta aina päivän kuulumisia. Tsemppiä!!

    • krista
      16.9.2015 at 20:13

      Kiitos <3

      Mä tavallaan jännitän sitä, että hoksaahan Silva varmasti kertoa huolistaan kotona. Joskus kun se vastaa vaan "hyvää!" tai "kivaa!" eikä kaivamallakaan kerro enempää. Mutta ehkä, jos mielen päällä tosiaan on jotain, niin se tulee sieltä uloskin. Täytyy ottaa varmaan jotenkin tavaksi jutella ajan kanssa kuulumisia <3

  • Cpop
    15.9.2015 at 22:24

    Kyllä se siitä!! Finding Nemoa lainatakseni:

    Marlin: I promised I’d never let anything happen to him.
    Dory: Hmm. That’s a funny thing to promise.
    Marlin: What?
    Dory: Well, you can’t never let anything happen to him. Then nothing would ever happen to him. Not much fun for little Harpo.
    :D

    Ja mieleeni tuli myös tämä ajatus: Pelkääkö kukaan että lapsestaan tulisi kiusaaja? Miksi, miksei?

    • krista
      16.9.2015 at 20:15

      Hmm joo – jännä ajatus. Ehkä villien/rajuotteisten lasten vanhemmat saattavat jännittääkin…? Vai? En tiedä :) Mutta ihan yhtä lailla huolenaihe voi tosiaan olla sekin! Sellaisia vyyhtejä ei ole varmasti kiva purkaa kiusaajankaan vanhemmilla :(

      • MMM
        19.9.2015 at 09:56

        Miksi villi lapsi olisi todennäköisemmin kiusaaja kuin hiljaisempi? Empaattisuudella ei ole mitään tekemistä ”villiyden” kanssa. Toiset ovat ulospäinsuuntautuneita, tykkäävät vauhdikkaamasta menosta ja ylipäätään ovat innokkaampia ottamaan kontaktia. Hiljainen lapsi voi yhtä lailla olla ilkeä ja pisteliäs.

        • krista
          19.9.2015 at 10:50

          Oma ajatusvirhe! :) Tuli varmaan jostain lapsuuden koululuokasta; silloin sattui olemaan juuri noin päin. Mutta eihän se tosiaankaan varmasti yksi yhteen noin päin mene.

  • Liisa
    15.9.2015 at 22:37

    Tunnistan niin hyvin nuo pohdinnat siltä keväältä kun Ilo aloitti päivähoidon. Ja lisäksi sen, kuinka oudolta minusta tuntui jättää oma lapsi vieraiden ihmisten hoidettavaksi ja mennä itse töihin kun tuntui, että olisin hyvin voinut olla kotona itse häntä hoitamassa. Se tuntui ihan järjettömältä.

    Ja juuri tuo, että kun ennen olen tiennyt täsmälleen missä lapseni kulloinkin on ja mitä hän puuhaa, niin nyt sainkin iltapäivällä kuulla asioista muilta. Kuten, että hän oli päivän aikana matkustanut junalla Helsingin keskustaan katsomaan Stokkan jouluikkunaa, tai bussilla Itikseen! Hurjaa! :D Että siellä minä vaan istuin töissä tietämättä tästä kaikesta.

    Tunsin myös joskus syyllisyyttä siitä, että saatoin aamulla sulkea päiväkodin portin takanani ja muistaa ajatella lasta seuraavan kerran vasta lounasaikaan. Huh.

    Mutta silloin kun muistin lapseni olemassaolon :D minusta oli lohdullista tuntea pk:n päivärytmi. ”Ahaa, nyt ne lähtee ulos… Nyt ne aloittelee lounasta… Heräilee päikkäreiltä…” Pystyin edes kuvittelemaan, että tiesin mitä Ilo kulloinkin teki. (Ja sitten olivatkin luuhanneet pitkin Helsinkiä, heh.)

    Olisin kyllä silti ollut valmis maksamaan ihan tuntuvia summia, jos olisin päässyt päiväkotiin kärpäseksi kattoon tarkkailemaan päivän tapahtumia kenenkään huomaamatta. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten lapsi pärjäsi kun ketään ryhmän ulkopuolista ei ollut paikalla.

    • krista
      16.9.2015 at 20:18

      Hei onkohan tämä muuten vakituinen käytäntö; tuolla nimittäin puhuttiin että joka päivä on avoimet ovet – eli vanhemmat voivat koska vaan tulla seurailemaan päiväkodin elämää. Tosin varsinaisesti salakärpäseksi ei pääse; kyllä lapset varmasti käyttäytyvät eri tavalla jo pelkästään siitä, että tietävät vanhemman olevan fyysisesti paikalla…

      Onpa jännä ajatus, että tosiaan kävisi ilmi, että Silva on ollut jossain tyyliin… Itiksessä ilman, että mä siitä ollenkaan tietäisin! Ois varmaan vähän TÄH-olo :D Sekin on varmasti joskus edessä!

      • Lto
        21.9.2015 at 17:44

        Kaikilla on mahdollisuus koska tahansa mennä päiväkotiin tutustumaan. Kannattaa kyllä varmistaa, ettei ole retkiä tms. Omassa ryhmässä on lapsen kasvunkansioon laittavat ”päivän kuvat”. Lapsesta otetaan siis yhden päivän aikana kaikissa päivän puuhissa kuvia; leikeistä, ruokailusta jne. Vaikka (lähes kaikki) lapset tulevat ryhmään tutustumisjakson kautta, on päiväkotiarki erilaista vanhemmat kanssa ja ilman heitä. Näistä kuvista ovat ainakin meidän ryhmän lasten vanhemmat tykänneet!

  • mama
    16.9.2015 at 06:26

    Ymmärrän huolesi, vaikken itse olekaan samanlaisessa tilanteessa. Kun oma lapsi on vieraiden ihmisten hoidossa ja vieraiden ympäröimänä, niin tottakai sitä huolehtii ja murehtii. Onneksi Silva osaa kertoa päivistään. Meillä on viakeasti kehitysvammainen lapsi ja kun hänet täytyy päivittäin jättää vieraiden ihmisten hoitoon, niin ei voi muuta kuin luottaa ja toivoa, että kaikki menee hyvin. Että hän saa oikeat lääkemäärät ja että hän tulisi edes jotenkin ymmärretyksi. Kyllä se äidin side vaan on niin vahva, että väkisinkin tällaisia pohtii, myös terveen lapsen kohdalla. Eihän kukaan toinen tunne lastasi niin kuin sinä. Mutta lapsen maailma avartuu, hän saa uusia ystäviä ja uusia kokemuksia, perspektiiviä omaan elämäänsä. Ja mitä tuohon kiusaamiseen tulee, niin itselläni on sellainen kokemus, ettei lapset vielä päiväkodissa juurikaan kiusaa. Ainakin meidän erityinen sai vaan varauksetonta rakkautta ja jopa yhden oikean ystävänkin päiväkodista. Paljon riippuu toki siitä miten lasten vanhemmat suhtautuvat ja minkälaisen mallin lapset ovat kotoaan saaneet. Tsemppiä, hyvin kaikki menee!

  • murina
    16.9.2015 at 07:07

    Tekisi mieli kertoa vaikka mitä vertaistueksi, mutta menisi kommentti liian tunnistettavaksi (mun makuun) joten taidan vaan sanoa, että kyllä siihen tottuu. Ja huomattavasti helpompaa on, kun lapsi osaa puhua ja itse kertoa päivän tapahtumista.

  • a
    16.9.2015 at 07:51

    Päiväkodin aloitus on jännää aikaa, ainakin vanhemmille. Meillä siitä on jo sen verran aikaa, että lapsella (3,5v.) on kolmas syksy päiväkodissa, eli rutiinilla mennään (eka syksy oli aika raskas, toka vuosi meni ihan mahtavasti ja samaa rataa jatketaan). Meillä päiväkoti on kyllä opettanut lapselle lähinnä hyvää, oman ikäinen seura kun on tärkeää ainokaiselle, erityisesti nyt kun on leikki-ikäinen. Ja kyllä mua ilahduttaa se, että tiedän lapsen olevan hyvissä käsissä, kun hän aamulla ensimmäisenä juoksee päiväkodissa halaamaan rakkainta hoitajaansa ja sen jälkeen tanssii kohti aamupiiriä.

  • vannikkila
    16.9.2015 at 09:20

    Meillä on pojalla jo toinen päivähoitopaikka menossa (ensimmäinen siis muuttaa pois paikkakunnalta ja kesän kun hoiti oma kummitätinsä, niin nyt sitten alkanut toinen ”vieras”). a koska hoitaja ei ole ennestään tuttu, kuten keväällä ollut hoitaja, niin kieltämättä sitä tullut pohdittua, että johtuuko illan itkut siitä, että joku kiusaa. Lopulta kyse on selvästikin ollut vain siitä, että ruokarytmi on erillainen hoitopaikassa kuin mitä kesällä tädin kanssa, niin pojalla on vaan jo kiljuva nälkä tuntia ennen kuin ennen on syönyt. Nyt kun olemme tämän ahaa-elämyksen tajunneet, niin kaikki menee hyvin :)

    Tirppa on niin sanavalmis (tai ainakin sen käsityksen on saanut), että hyvin hän pärjää :) Vaikka meidän perheessä ei olekaan kokemusta juuri päiväkodista, niin tutun lapsi on saanut olla juuri niin persoonallinen itsensä, että vahva usko, etteivät tuonikäiset vielä kiusaa toisiaan (ellei sitten tule riita hiekkalapiosta).

  • eppunen
    16.9.2015 at 09:28

    Kylläpäs taas liikutti. Ensi syksynä pitäisi meillä lasten lähtä hoitoon, Allu sitten vasta melkein 2 vuotta ja Papu täyttää sitten jo 4. Pelottaa jo valmiiksi, ne on niiin pieniä vielä.

    Toivottavasti Silvalla menee kaikki hyvin, sydämiä hänelle <3<3<3

  • Lintunen
    16.9.2015 at 09:38

    Kyllä mä tunnistan noi tunteet ja ajatukset. Meillä on kuopus Silvan ikäinen ja esikoinen pari vuotta vanhempi. Esikoinen oli ollut kerhossa ennen päiväkodin aloitusta, kuopus joutui kylmiltään. Lapset on aivan eri luonteiset ja molempien kohdalla oli (ja on edelleen) omat huolenaiheensa päiväkotiin ja siellä pärjäämiseen liittyen. Mutta pahin paniikki menee ohi parissa kuukaudessa, kun tottuu. Mulle oli vaikeaa se etten tiennyt mitä lapsi kohtaa päivän aikana enkä ollut tukemassa. Välillä suorastaan v*tti kuopuksen puolesta kun tuli pissat housuun kun ei kukaan ehtinyt auttaa vessaan (ovet oli kiinni joten ei päässyt itse), mutta pääsääntöisesti kaikki on mennyt melko hyvin.

  • Lintunen
    16.9.2015 at 09:45

    Ja varsinainen kiusaaminen tosiaan alkaa pari vuotta myöhemmin, 3-vuotiaat ei vielä sitä tee. 5-vuotiailla alkaa jo olla enemmän sitä leikeistä ulos jättämistä, ulkonäköön puuttumista, ”mä en leiki sun kaa josset tee näin” jne. Yleensä pikaisella puuttumisella ohi menevää tuossa vaiheessa vielä.

  • Jane
    16.9.2015 at 10:15

    Moikka! Ekaa kertaa kommailen nyt, mutta voin samaistua hyvin tuohon pelkoon negatiivisista puheista esim.laseista. Itelläni on 4.5 vuotias tyttö jolla on vaikea Erbin pareesi ja oikea käsi ei toimi normaalisti (itseasiassa kämmen/sormet ei toimi lainkaan), oon aina koittanut puhua kädestä positiivisesti ja koittanut saada tytön kasvatettua niin että olisi ylpeä omasta erityisestä kädestään eikä häpeilisi kättä. Ja silloin kun tyttö hoitoon lähti ni kyllä tuli vietettyä eräskin uneton yö asiaa pohtien ja huolehtien, että mitä jos kiusataan tai pilkataan. Onneksi päiväkodeissa hoitajat on ottaneet asian hyvin vastaan ja oon aina kaikkien hoitajien kanssa keskustellut ja sopinut, että kädestä puhutaan positiivisesti ja vaikka käsi ei toimi kunnolla ni silti se on hyvä käsi. Koskaan ei ole kukaan toinen lapsi ilkkunut tai kiusannut tyttöä kädestä, mein tyttö kyllä kertoo ja esittelee kättään hyvin ylpeänä ja siksi siitä ei varmaan oo tullukka mitään kiusaamiskohdetta. Koulumaailma tosin on niin erillainen ku päiväkoti, että oon nyt jo vissiin alottanut murehtimisen koulu ajasta ja kädestä :) Tsemppiä koko uuteen tilanteeseen, hyvin kaikki menee!

  • a
    16.9.2015 at 10:26

    Silmälaseista tuli mieleen vielä, että meidän tenava ois varmaan positiivisesti kateellinen, jos Silvan lasit pääsisi näkemään. Siis kun äidillä on silmälasit, niin tyttöni leikkii kotosalla niin polleena aikuista mun vanhoilla kehyksillä (linssit poistettu). Kerran sit hän näki kadulla pienen tytön silmälaseissa ja ihmetteli että tuolla tytöllä on silmälasit, selitin sitten että lapsillakin voi olla huonompi näkö ja että lasit auttaa näkemään yhtä tarkasti kuin sinä noilla omilla silmilläsi. Siihen lapsi sit vaan kommentoi et ”kiva”. Eli aika mutkattomasti lapset suhtautuu juttuihin, ainakin tuossa 3-4v. iässä ovat tyypillisesti niin ihania että ihmettelytkin tulee yleensä positiivisen kautta.

  • Haj
    16.9.2015 at 10:47

    Tiedän niin tunteen. Omat lapset aloittaneet tänä syksynä päiväkodin. 2v9kk ja 1v3kk. Ajatus siitä etukäteen ei tuntunut pahalta, mutta sitten ku se aika oli oikeeesti. Niin ahdisti.
    Juuri se, että et tiedä miten niiden päivä on menny, mistä asioista ne on iloinnut/itkeny/ollu surullisia jne, millanen ilme ollut, miten reagoinut ja kaikki. Et yhtäkkiä tiiä ollenkaan lasten päivästä.
    Mutta nyt se on helpottanut, kun huomas miten ne suhtautu päiväkotiin, millaset rytmit siellä, mitä ne tekee, ja oikeesti kuinka tilanne siellä on hoitajilla hallinnassa koko ajan ja miten rauhallista on vaikka on 12 1-2v yhtä aikaa syömässä. Olin siis ite viikon lasten kans mukana tutustumassa päiväkotiin. (On ne ammattilaisia, ja arvostan työtä mitä tekevät. Hoitajat siis:))
    Ja varmasti Silva pärjää! Vanhemmille se on kai yleensä kovempi paikka.?❤️
    -I, sieltä Viikin kirkolta:)

  • kao kao
    16.9.2015 at 11:27

    Jos lasta kiusataan, niin lapsen kanssa kannattaa käydä läpi miksi joku kiusaa. Sehän harvoin johtuu siitä lapsesta itsestään.

    Esim mulle olisi auttanut, jos joku olisi kertonut (silleen mun kaa kahdestaan jutellen) että mun pahimmalla koulukiusaajalla on paha olla kotona ja meillä taas yksinhuoltajalla on tarjota paremmat puitteet elämälle, joten lapsi on kateellinen. Lisäksi kun lapsi on niin herkkä kuin minä, niin pääsee aina kaikkien kiusattavaksi, koska nuolet osuu ja syvälle.
    Jos tästä olisi joskus puhuttu kotona, niin en olisi vuosikausia (tai oikeastaan nykyäänkin) kuvitellut että olen inhottava ihminen jota saa kiusata ja jolle saa tehdä noin. Koska kukaan ei koskaan puuttunut.

    Ei paljon lohduttanut, että kuulin jälkikäteen että mun kiusaamisesta on pidetty palavereita koululla, mutta niistä ei ole puhuttu mulle, koska mä olen näyttänyt kuitenkin olevan okei. En mä ollut, mä olen vain helvetin hyvä näyttelemään. Tekis mieli huutaa ja kovaa kun näitä miettii..

    Ja ei, en tässä halua olla mustamaalaamassa vanhempiani, vaan kerron tälleen heiltä piilossa mitä olisin lapsena kaivannut. Jos se jotakuta muuta auttaisi..

  • Kahvittelija
    16.9.2015 at 12:29

    Ymmärrän niin täysin <3.

    S käy tosiaan pelkästään vain päiväkerhossa kahdesti viikossa, mutta niin kuin on puhetta ollut, ei ollut helppoa äidille tämä. (Onneksi kuitenkin onnistuttiin miehen kanssa siirtämään omat ennakkopelkomme syrjään ja antamaan kerholle mahdollisuus, koska S viihtyy niin loistavasti ja kyselee monena aamuna toiveikkaana, että onko tänään kerhopäivä.) Tämä päiväkerhokuvio varmasti helpottaa päiväkotiin menoa aikoinaan, jälleen sekä lapsen että äidin näkökulmasta.

    Ja just tuo "vasta kolme" -ajatus munkin päässä niin usein pyörii. Että eihän sen vielä tarvitse kohdata maailman murheita, millään tasolla? Oon tavallaan samaa mieltä Päähenkilön kanssa, että eihän lasta loputtomiin kannatakaan suojella niiltä haasteilta, joita maailma eteen tuo, mutta kun kyse on näin pienistä…jossain vaiheessa, ennen kuin koko kerho edes alkoi, totesin puolitosissani miehelle, että ei päästetä meidän lapsia koskaan osaksi tätä systeemiä, jossa ne altistuu kiusaamiselle ja muille suruille. Että pidetään ne vaan kotona, turvassa.

  • Miitu
    16.9.2015 at 14:35

    Mutta kun ei kotonakaan voi suojella koko ajan, kun se lapsi alkaa itsenäistyä niissäkin kuvioissa. Tällä hetkellä tarkkailen, onko naapuruston isommat lapset ottaneet meidän vanhemman tytön hampaisiinsa vai onko omat tuntosarvet vain turhan herkillä oman koulukiusaamistaustan vuoksi.

    Oikeastaan olen hurjan tyytyväinen, että päiväkoti kohta alkaa, ja tyttö pääsee valvotusti ja tasa-arvoisesti oman ikäistensä seuraan – vanhempana on tietyissä tilanteissa vähän haastavaa olla tilanteita ratkomassa, kun toisaalta leijonaemo herää puolustamaan omaa lasta mutta toisaalta ei tohdi määräänsä enempää puuttua toisten lasten kasvatukseen, jos tämän toisen lapsen vanhemmat ovat paikalla… Toki samoja pelkoja on itelläkin kuin tässä Kristan postauksessa, mutta toisaalta olen oppinut luottamaan henkilökunnan kykyyn seurata ja tarvittaessa puuttua tilanteisiin. Ja opettelemassahan nuo kaikki lapset tuolla on. Kukaan ei mene sinne täydellisillä sosiaalisilla taidoilla.

  • piupali
    16.9.2015 at 17:12

    Voi miten tuttua. Tuttua todella. Juuri hain omille lapsille päivähoitopaikkaa, aloittaessa ovat 3v ja 1v2kk. Monenlaisia huolia. Pienemmästä kun raukka ei osaa vielä puhua tai muuten kovin selvästi ilmaista itseään. Hätääntyykö, onko peloissaan. Ajatteleeko se koko päivän äidin syliä. Isommasta, koska ehkä joku sanoo että vaaleanpunainen ei ole poikien väri eikä pojilla ole pitkät hiukset. Tiedän että joskus joku nuo asiat tulee sanomaan, mutta että onko se nyt kohta.

    Ja samaan aikaan se, että huh mä haluan tehdä muutakin kun pestä pyllyä ja kerätä leluja. Ja että apua mä haluan loppuelämäni vaan leikkiä mun lasten kanssa. Miten vaikeaa! Ehkä ihan vähän käy tämä mama ylikierroksilla. Taidan lähteä illalla lenkille.

  • 1 2