No nyt ei tule kevyttä kesätekstiä. Pahoitteluni jo etukäteen. Pahoitteluni myös siitä, että nyt ei luultavasti tule hyvin jäsenneltyä eikä argumentointua tekstiä – olen niin tyrmistyneessä tilassa, että järkevintä olisi varmaan sulkea suunsa (ja koneensa) ja ajatella jotain ihan muuta.
Mutta…
Phuuh, yritän hengittää syvään ja lähteä alusta.
Hesarissa oli loppuviikosta tällainen ihana teksti tärkeästä aiheesta. Jutussa kerrotaan (mielestäni) onnellinen tarina 3,5-vuotiaan tytön vanhemmista, jotka ovat… …erilaisia. Diagnoosia heillä ei ole, mutta näin maallikkokielellä kyse on kai hyvin lievistä kehitysvammoista tai laajoista oppimisvaikeuksista. Perhe on kuitenkin hienosti pärjäillyt, saanut tukea (vaikkakin omasta mielestäni yllättävän vähän) ja haaveilee toisesta lapsesta.
Muut eivät välttämättä sitten olleetkaan sitä mieltä, että tarina on onnellinen.
Hesarin kommentit sikseen, niitä pitäisi osata vaan olla lukematta. Mutta tyrmistynyt olen siitä, että olen nyt seurannut erään hyvin suvaitsevaishenkisen FB-ryhmän keskustelua aiheesta. Samassa ryhmässä saatetaan satojen kommettien verran puida ”täti” ja ”setä” -nimitysten käyttöä – ja nyt ihan siinä samassa ”suvaitsevassa” ryhmässä (usein lapsen etuun vedoten) kehitysvammaiset vanhemmat saavat niin kylmää kyytiä, että ihokarvat nousevat pystyyn.
Jos natsi-kortin esiin heittäminen ei olisi niin mahdottoman typerää ja tyylitöntä, sellainen lentäisi täältä puutalosta juuri nyt.
Kyllä, näin syvällä tuohtumuksen syövereissä sitä ollaan.
Phuuh, hengitän taas syvään ja kirjoitan muutaman ajatukseni aiheesta. Meinasin ensin jatkaa tuonne keskusteluun, mutta tajusin, että tarvitsen enemmän tilaa saadakseni nämä tuntemukset ulos.
Ensinnäkin: maailma ei ole vain meidän ”sataprosenttisten”! Maailmassa on ihmisiä erilaisilla toimintakyvyillä varustettuina ja heillä on aivan yhtälaiset oikeudet onnelliseen elämään kuin muillakin. Tuntuu lähes fyysiseen pahaan olon asti kamalalta, että edes keskustellaan siitä, että onko jollain kokonaisella ihmisryhmällä oikeutta vanhemmuuteen. Totta kai on, herranjestas!!!
Jo se, että ”me normaalit” keskustellaan jonkun muun oikeudesta omaan lapseensa, tuntuu ihan pohjattoman väärältä. Ihan kuin ”me” olisimme oikeutetut asettamaan itsemme ”niiden” yläpuolelle ja spekuloimaan ”niiden” kyvyistä vanhemmuuteen – joo joo kato vaikka mitään ongelmia ”niillä” ei vielä olekaan, niin voihan niillä niitä ongelmia tulla… Hmm. Miltä tuo teidän korviin kuulostaa?
Erityisryhmät, kuten kehitysvammaiset, varmasti tarvitsevat paljon apua vanhemmuuteensa. Kyseisen artikkelin vanhemmat pystyvät (käsittääkseni) asumaan ihan itsenäisesti, mutta lisäksi on olemassa erilaisia tuettuja asumismuotoja, joissa apua saa vaikkapa yhdellä napinpainalluksella.
Vammoja on toki eri tasoisia. Mutta tuen tulee kohdata tarve. Niin tämän ihmisryhmän kohdalla kuin muidenkin – vaikkapa väsyneen vanhemman kohdalla. Jonkun ihmisryhmän oikeudesta vanhemmuuteen keskusteleminen (ja jopa vihjailu lasten poisottamisesta) sen sijaan on.. …karseaa. Meillä ei yksinkertaisesti ole oikeutta siihen.
Lapsen etu. Siihen vedoten voi tehdä erinomaisen hyviä johtopäätöksiä tai vaihtoehtoisesti ihan karmaisevia. Lapsen edun perusteella voi vaikkapa päätyä perustelemaan, että koska mahdollinen huostaanotto kouluiässä voisi olla vaikeaa, saattaisi olla helpompaa ottaa lapsi huostaan jo nuoremmassa iässä ennen varsinaisten ongelmien syntyä. Ai että mitä että?!? Ihokarvat nousevat pystyyn.
Millä se määritellään (ja kuka sen tekee), että kuka on tarpeeksi älykäs pitämään lapsensa. Joo joo että kaikilta, joilla on älykkyysosamäärä alle 75, lapsi pois jo laitoksella?
Graaaaaah!
Phuuh, hengitän syvään ja jatkan edelleen.
Yllä mainittua keskustelua (lue: luultavasti minun ja muutaman muun kommentteja; yllättävän harvan muun – nojoo, ehkä muut vaan tajusivat sulkea suunsa) syytettiin liiallisesta positiivisuudesta ja suvaitsevaisuudesta kehitysvammaisten vanhemmuutta kohtaan. Todettiin, että kehitysvammaisten vanhemmuus on tabu, josta pitäisi keskustella.
Tabuasiasta olen samaa mieltä, mutta toiseen suuntaan.
Itse olen ollut huomaavinani, että se tabu on se, että monille ihmisille kehitysvammaisuus on outo, pelottava ja kärjistäen (ja toki salatusti) jopa ällötys. Koska jokainen (?) normaalilla järjellä varustettu tajuaa, että tuon sanominen ääneen on äärimmäisen epäkorrektia, ne ennakkoluulot tulevat esiin asiayhteyksissä. Silloin niitä voi kätevästi perustella poliittisesti korrekteilla ilmaisulla. Joo-o, lasten etu on aina aika hyvä. Tai vaikka asuntojen arvo, kun puhutaan vaikkapa kehitysvammaisten asuntolan rakentamisesta.
*******
Useampikin perusteli, että kehitysvammaisen vanhemmat saattavat haluta, että heidän kehitysvammainen lapsensa ei tee omia lapsia, koska niiden hoito rasittaisi kohtuuttomasti isovanhempia. Heillä on toki oikeus tuntea näin – samoin ”normaalien” ihmisten vanhemmilla, jotka eivät halua osallistua lastenlastensa hoitoon.
Jos minulla olisi kehitysvammainen lapsi, ensisijaisesti toivoisin, että hän saisi viettää mahdollisimman onnellisen ja täysipainoisen elämän. Jos hänen onnelliseen elämäänsä kuuluisi lapset, toivoisin täysin sydämin hänen sellaisia saavan.
OdotuksestaOnneen
12.7.2014 at 10:50Hienoa että nostat kissan pöydälle! Juuri tällä viikolla osui silmiini myös toinen juttu joka tosin oli toisella tapaa niskakarvat pystyyn nostava.
Mutta siinäkin kohteena oli ’erilaiset’ ihmiset.
Nuoret (12v) olivat uimarannalla kiusaamisella aiheuttaneet vaaratilanteen 5vuotiaalle tummaihoiselle, ja kun lapsen Äiti oli yrittänyt puuttua tilanteeseen niin nuoret ovat tokaisseet ettei sillä ole väliä vaikka hukkuis kun se on tyhmä nerkeri ;,(
Jotenkin se että ihmisiä laitetaan eri kasteihin oli ne sitten kehitysvammaisia, köyhiä, eri värisiä tms on niin väärin kun voi olla. Jokainen ihminen on samanarvoinen ja jokaisella on oikeus samoihin asioihin.
Itselläni on lievästi kehityshäiriöinen pikku sisko ja toivon että hän saa niin monta lasta kuin haluaa ja tiedän että hän on hyvä Äiti.
hermoraaste
12.7.2014 at 10:58Rusinat rasahteli täälläkin tuota kommenttiketjua selatessa. Mitä seuraavaksi? Ei lapsia niille, joilla on minkä tahansa sairauden saamisen riski, ettei lapsille vaan siirry sitä geeniä? Vanhemmuus sallittu vain yli 170-senttisille ihmisille, että lapsista tulee normaalimittaisia? Kasvoiltaan epäsymmetriset ihmiset tulee steriloida, ettei heidän lapsistaan tule rumia?
Oman ennakkoluuloisuuden naamioiminen hyvän asian ajamiseksi (Lasten etu!!! Yhteiskunnan etu!!! Saimaannorppien etu!!!11) on sairasta.
Kristaliina
13.7.2014 at 10:09Niinpä! Ja tuohon viimeiseen: ja valitettavasti vieläpä aika yleistä. Heh ja usein niitä tosiaan just huudellaan tuolleen kovaan ääneen oiden huutomerkkien ja ykkösten kanssa :)
nimetön (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 11:05Minullekin tuli melkein kiukkuitku. Tämä on pielessä, väärin.
Sanoit jo mielestäni kaiken tarvittavan. Itse olen myös huomannut, että nämä henkilöt joilla itsellään on jotain erityisvaikeuksia, ovat juuri niitä empaattisimpia sekä rakastavimpia ihmisiä. Tämä siis oma kokemukseni.
flygrl
12.7.2014 at 11:16Joo kyllä sapettaa ja huolella! Kuulostaa kunnon arjalaismeiningiltä tuo kommentointi. Mun mielestä on hienoa että näistäkin asioista uutisoidaan ja tuodaan esille kuinka hienosti(!!!) he ovat pärjänneet. Itselläni on tosiaan 28v kehitysvammainen sisko, hänellä down-syndrooma. Hän on ymmärtänyt oman ”vajaavaisuutensa” (miten tän nyt sanoisi järkevästi) tosi hienosti ja kertoo kuinka hänestä on kiva olla sinkku ja kulkea muiden kyydissä autolla kun ei tarvitse itse ajaa. Ja hän on vilpittömästi sitä mieltä.
Tässä vaiheessa tulee kuitenkin muistaa miten ”luonto” ja maailma toimii. Kehitysvammoja ja oppimisvaikeuksia on olemassa kuitenkin niiiiiiin laidasta laitaan että ei niistä voi kaikista samalla sivulla puhuakaan.
Jos siskoni tulisi raskaaksi olisi hyvin epätodennäköistä että lapsi pääsisi syntymään, saati selviäisi tässä maailmassa. Siis ihan fyysisten asioiden puolesta. Luonto rankkaa heikoimmat pois rankalla kädellä. Niin se vaan on. Mutta näiden lievemmin vammaisten lapset voivat hienosti selvitä, eikä ole sanottua että vammat periytyy.
Sitä paitsi kaikki jotka ovat olleet erityislasten tai -aikuisten kanssa oikeasti tekemisissä tietävät että he ovat ehkä joskus ns. ”haastavampia” mutta antavat erilaisia näkökulmia ja älyttömän määrän iloa ELÄMÄÄN!
Kristaliina
13.7.2014 at 10:36Toi on muuten jännä juttu: jos jutussa nimenomaan kerrotaan, että kuinka hyvin he pärjäävät – mutta jotkut kokevat oikeudeksiin jumittua rivinväleihin ja etsiä tekstistä merkkejä, että he eivät pärjää. Olisi jopa aika huvittavaa, jos ei olisi näiden ihmisten kannalta niin kamalan väärin.
Ihanasti kuulostaa siskosi suhtautuvan asiaan! Tuosta jutustakin (niin kuin joku tuossa myöhemmässä kommentoinnissa oli huomannut) jotenkin näkee, että perhe suhtautuu hyvin saamaansa apuun. Hyvä niin!
Flore
12.7.2014 at 11:22Mun mielestä tämä on niitä (harvoja) keskustelunaiheita, joissa natsi-kortin heiluttelu ei edes ole kaukaa haettua tai menemistä sieltä, mistä aita on matalin. Yhteiskunta ei vaan voi lähteä sille tielle, että ylhäältä sanellaan, kellä on oikeus lisääntyä ja kellä ei – eli kuka on siihen tarpeeksi hyvä ja kuka ei. Se ei yksinkertaisesti ole sivistynyttä tai humaania. Ja niin kuin tähän juttuun liittyvässä keskustelussakin on tullut ilmi, ei hyvää vanhemmuutta voi mitata millään äo:lla, koulutustasolla, varakkuudella tai terveydentilalla. Sitä paitsi kuten joku niistä vähemmistössä olevista ei-niskakarvoja-nostattavista kommentoijista Hesarin juttuun kirjoitti, yhteiskunta ei myöskään ole mikään ylhäältä toimiva kaikkivaltias, vaan sen muodostavat me kaikki, ja meillä kaikilla tulee olla siinä samanlaiset mahdollisuudet. (Tähän keskusteluun kuuluu mielestäni myös liikuntavammaisten adoptio-oikeus, jota siis ei ole, sekä heidän usein kohtaamat ongelmat esimerkiksi hedelmöityshoitojen saamisessa. Jälleen kerran se joku muu tekee päätöksen siitä, kellä on oikeus olla vanhempi.)
Lapsella tulee toki aina olla suurempi oikeus hyvään elämään kuin vanhemmilla vanhemmuuteensa, mutta se on eri asia. Tukitoimia on oltava tarvittaessa ihan jokaiselle perheelle, oli ongelmien syy mikä hyvänsä.
Vierailija (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 11:45Komppaan, komppaan.
Mulle tuli kanssa heti lähes ensimmäisenä ajatuksena se, että vammat ovat monimuotoisia ja jo yksin liikuntavamma koetaan esteeksi esim. juuri adoptiolle.
Kuvaava on …Ja vaikka vaeltaisin pimeässä… -blogin kirjoittajan tilanne, jossa pariskunta kärsii lapsettomuudesta ja tie on ollut kivinen. Kommenttiboksissa aina välillä joku ehdottaa adoption mahdollisuutta, mutta mies on pyörätuolissa, joten he eivät ilmeiseti kelpaa adoptiovanhemmiksi. Tai eivät ainakaan olisi kovin varteenotettavia kandidaatteja vanhemmiksi.
Tukitoimia perheille. Kaikille. Ei ole humaania sanella, kuka on oikeutettu lisääntymään ja/tai olemaan olemassa.
Mammara
12.7.2014 at 11:55Mulle tulee uutena tää adoptio-oikeudettomuusasia! Siis mitä?? Mä olen järkyttynyt – miksei adoptio onnistu jos on pyörätuolissa? Miksi, oi miksi? Apua!
Vierailija (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 12:13Löysin kommentin jo aiemmin mainitsemastani blogista.
”Adoptiosta en varsinaisesti oo postannut, vaikka se välillä välähteleekin näissä kommenttiosoissa. Meillähän on siis se tilanne, että Pelastakaa Lapset ilmoitti, ettei olla kelpoisia kansainväliseen adoptioon, koska miehellä on liikuntavamma.”
Kotimainen adoptio siis ehkä olisi voinut olla mahdollisuus? Pitkät jonot, kotimaiset lapset haluttuja ( = kova kilpailu, kun jonothan eivät lyhene sen mukaan, että se saisi lapsen, joka on odottanut kauiten vaan lapsi pyritään antamaan sille parhaiten sopivaan perheeseen) ja terveydelliset syyt (hakijalla tulee olla riittävä fyysinen ja psyykkinen terveys) eivät silti ole ehkä se paras lähtökohta :(
Linkki postaukseen (ja sen kommenteihin, joista lainasin tuon pätkän) http://www.lily.fi/blogit/ja-vaikka-vaeltaisin-pimeassa/irti
Rouva R (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 16:53Joo, valitettavasti juurikin näin. Minä (vammaton) ja mieheni (liikuntavamma, halvaantunut lapsena) olemme samaan ”oikeudenmukaisuuteen” törmänneet. Pelastakaa lapset ilmoitti että kyllähän me voimme (kotimaista) adoptiota HAKEA, mutta ei nyt ehkä kuitenkaan kannata kun ”kaikin tavoin edellytykset täyttäviä” hakijoita on niin paljon. Kansainväliseemän adoptioon ei mitään asiaa. Voin myöntää itkeneeni sen puhelun jälkeen aika kauan, vaikka eihän tuon olisi pitänyt yllätyksenä tulla. Miehelläni ei toimi jalat, emme siis ole kelvollisia vanhemmiksi.
PeLa suositteli lapsettomuushoitoja, mikä on mielestäni aivan järjetöntä. (Kaikki tuki tietysti heille, jotka sen tien jaksavat kulkea.) Mutta kun me nimenomaan tilanteessa, jossa en voi tulla ”luomusti” raskaaksi, haluaisimme ennemmin antaa turvallisen ja rakastavan kodin lapselle, jolta sellainen puuttuu – emme käydä läpi raskaita, mahdollisesti mieheni terveydelle riskialttiita, hedelmöityshoitoja, joista odotettavissa olisi kuitenkin nollatulos. Miksi meidän olisi hyväksyttävämpää ”väkisin” lisääntyä kuin adoptoida jo syntynyt lapsi?
Ps. Joku järjettömyys on siinäkin, että adoptio voidaan myöntää yksittäiselle ihmiselle. Eli yksi vammaton vanhempi on parempi kuin pariskunta, josta toinen on liikuntavammainen, toinen vammaton…
Kristaliina
13.7.2014 at 11:11Tämä viimeinen… Huokaus. En edes tiedä, tekeekö se minut enemmän surulliseksi vai vihaiseksi. Se on ihan puhdasta syrjintää. Läpikotaisesti väärin.
Eiks muuten ainakin joskus ollut niin, että avoliitossa asuvalle adoptio ei ole mahdollista, mutta yksittäiselle ihmiselle on… Muistan joskus itse näitä katselleeni ja ihmetelleeni – silloin olin siis avoliitossa itsekin.
SannaP
13.7.2014 at 14:43Jep, avopari ei voi adoptoida, vaan pitää olla naimisissa, jos pariskuntana haluaa adoptoida. Sitten on olemassa sellainen erikoisuus, että avoparin toinen osapuoli kyllä voi adoptoida yksin! Käytännössä tällainen tilanne lienee harvinainen , se pätee varmaan silloin kun kyse on esim. sukulaislapsen adoptiosta.
Vierailija (Ei varmistettu)
13.7.2014 at 22:50Juridisesti ajatellen tämä lienee välttämätöntä näin, koska kenelle se lapsi sitten ”avoerossa” kuuluisi jos asiaa ei saataisi sovinnolla ratkaistua?
SannaP
14.7.2014 at 09:52Varmaan joitain juridisia perusteita (tai ”perusteita”) asialla onkin. Äkkiseltään on kuitenkin vaikea hahmottaa, miten pariskunnan lapsen taustalla on merkitystä erotilanteessa. Kyllähän eroja tapahtuu avopareille, joilla on biologisia lapsia ja jotenkin asiat (huoltajuus, tapaamiset yms.) silloinkin ratkotaan, joskus paremmalla ja joskus huonommalla menestyksellä.
Blue Peony (Ei varmistettu)
15.7.2014 at 12:55Olen itse käynyt läpi kansainvälisen adoptioprosessin ja haluan nyt ihan neutraalisti muistuttaa, että suuren osan noista terveyteen, siviilisäätyyn ym. liittyvistä vaatimuksista sanelevat lapsen luovuttavat maat. Samoin ne voivat asettaa vaatimuksia vaikkapa varallisuuden suhteen. Tämä johtuu siitä, että näin uskotaan toimittavan lapsen edun mukaisesti. Luovuttavat maat ovat usein maita, joissa Suomen sosiaaliturva on täysin tuntematon käsite, avoliittoa ei hyväksytä jne ja niissä uskotaan, että kun lapselle valitaan mahdollisimman terve ja varakas vanhempi, näin taataan, ettei lapsi päädy uudestaan lastenkotiin tms. Meidän on usein yhtä vaikea käsittää tätä ajattelua kuin näissä maissa on käsittää meidän sosiaaliturvaamme tms. Moni luovuttava maa myös nimeää lapset hakijoille itse, siis valitsee papereiden perusteella parhaan perheen. Ongelmatonta se ei toki ole, mutta täydellistä tapaa tuskin kukaan keksii. Olen itse näkövammainen ja sain viedä vinon pinon lääkärintodistuksia ennen kuin kelpasin hakijaksi. Vaikeaa se oli henkisesti, mutta tavallaan ymmärsin pointin. Ehkä onneni oli se, että vammani odottamatta ja ennusteiden vastaisesti paheni vasta vuosia lapsen saamisen jälkeen. Kotimaan adoptiossa lapsen biologinen vanhempi taas asettaa usein toiveita adoptiovanhempien suhteen ja niitä pyritään kunnioittamaan, jos suinkin mahdollista. Adoptiossa pitää muistaa se, että kenelläkään ei ole subjektiivista oikeutta toisen ihmisen synnyttämään lapseen. Lapsen etu on toki monisyinen käsite ja käsitämme sen kukin omalla tavallamme.
reissuilona (Ei varmistettu)
13.7.2014 at 19:06Mikä tahansa vamma yleensä estää adoption, etenkin silloin jos molemmilla vanhemmilla on vamma. Asia tyssää usein jo Suomessa, mutta kansainvälisen adoption kohdalla viimeistään lapsia luovuttavissa maissa.
Tiuskea Rakki (Ei varmistettu)
14.7.2014 at 02:29”Lapsella tulee toki aina olla suurempi oikeus hyvään elämään kuin vanhemmilla vanhemmuuteensa, mutta se on eri asia. Tukitoimia on oltava tarvittaessa ihan jokaiselle perheelle, oli ongelmien syy mikä hyvänsä.”
Lapsen oikeuksien ylikäyminen vanhemmuusoikeuksien suhteen on kuitenkin nimenomaan se kysymys mistä tässä puhutaan. Kuitenkin se että siitä oikeasti voisi puhua, jopa vähän ns. väärin lopputulemin, hukkuu tässä tähän tyypilliseen suvaitsevaistolaiseen aggressio-keuhkoamiseen siitä, että kehitysvammaisia ei voi kohdella monoliittisena ryhmänä — vaikka en ole edes mielestäni juurikaan nähnyt moista tässä keskustelussa. Pikemminkin se tunnutaan ymmärtävän, että näitä vähän ”hitaampia” vanhempia on laidasta laitaan.
Pitäisi kuitenkin pystyä ihan rehellisesti vastaamaan siihen, että missä vaiheessa henkilö on sen verran kykenemätön vanhemmuuteen, että yhteiskunnan aputoimet ovat käytännössä vanhemmuuden ulkoistamista auttajille. Tällöin lapsen sijoittaminen sijaisperheeseen on minusta ihan hyvä ratkaisu, koska oikeasti uskon mieluummin siihen että lapsella pitää olla oikeus hyvään kasvuympäristöön, johon pitää kuulua mm. vanhemmat jotka kykenevät antamaan stimuloivan kasvuympäristön. Se, että joku uraohjus tai alkoholisti saattaa laiminlyödä lapsensa samoin ei tarkoita sitä, että tässä tilanteessa pitäisi vain ummistaa silmänsä seurauksille.
Minutkin olisi muuten aikanaan Natsi-Saksassa steriloitu ihan lain mukaan, joten ihan turha ristiinnaulita…
Flore
14.7.2014 at 18:15Olen kyllä kanssasi ihan samaa mieltä. Tuolla lainaamallasi kommentillani yritin nimenomaan omalta osaltani korostaa näkemystäni siitä, että lapsen oikeuksien on aina mentävä vanhemman oikeuksien edelle, mutta että näiden tukitoimien pitäisi kuitenkin olla ajan tasalla ja saatavilla. Ei se silti poissulje sitä, että osa kommenteista on mennyt yli sen suhteen, kenellä muka on oikeus lapsien hankintaan ja kenellä ei – joskin kommentteja toiseenkin suuntaan on näkynyt. Minusta sekin on toki täysin kestämätöntä argumentointia että ”kehitysvammaiset ovat aina niin sitä-ja-tätä ja varmaan rakastavat lapsiaan uraohjuksia enemmän”, mitä tässä keskustelussa on myös näkynyt. Se on ihan samalla tavalla yhden ryhmän niputtamista perusteettoman ennakkokäsityksen alle.
Toisaalta haluaisin uskoa (mitään sosiaalityöstä tietämättömänä) että nyt jo näissä tapauksissa vanhempien kyvykkyyttä lapsiensa hoitoon arvioidaan aika kriittisesti, ainakin jos perhe on jo lähtökohtaisesti lastensuojelun tms. sosiaalitoimien asiakkaana. Lienee aika paljon kiinni kunnasta ja kohdalle osuvista henkilöistäkin. Mutta eipä niitä rajoja näissä nettikeskusteluissakaan voida vetää muuta kuin hyvin teoreettisella tasolla ja ilman sen kummempia lopputuloksia.
hankriste (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 11:28Tässä (kuten monessa muussakin suvaitsevaisuus- ja suvaitsemattomuuskeskustelussa) näkyy useimmiten se, miten ihmisten pitäisi olla yhdestä muotista tehtyjä. Elämän tulisi monen mielestä kulkea kaavaa koulu-ammatti-seurustelu-yhteenmuutto-koira-avioliitto-kaksi lasta. Jos tästä kaavasta vähänkään poikkeaa ja varsinkin, jos poikkeaminen aiheuttaa avun tarvetta, on ihmisen oma vika. Mitäs ei elä niinkuin ”normaalit”.
Toinen asia mikä harmitti, oli jossain kommentissa esitetty ”lapsen oikeus terveisiin vanhempiin”. Eikö lapselle tärkeintä ole se, että vanhempi kykenee hoitamaan ja rakastamaan häntä?
Kärttyri
12.7.2014 at 11:34En ole lukenut mitään kommenttiketjua Hesarin juttuun liittyen enkä ajatellutkaan lukea. Itse olen sitä mieltä, että vanhempien tulisi edes periaatteessa pystyä huolehtimaan lastensa perustarpeista jos ja kun lapsia hankkivat.
Ruotsissa hedelmöitysklinikan lääkäri sai kollegoiltaan hirveän ryöpyn niskaansa, kun kehtasi suhtautua kriittisesti kahden neliraajahalvaantuneen ihmisen toiveeseen saada hedelmöityksellä hoito. Nyt puhutaan siis ihmisistä, joiden kontakti lapseen olisi täysin muiden varassa ja rajoittuisi käytännössä ihokontaktiin, eli kaikki varhainen vuorovaikutus tulisi vaihtuvilta hoitajilta, jotka palkattaisiin 24/7 kunnan tai valtion puolesta.
Jos vammainen on lapsen tasolla ja saa esim. toistuvia raivokohtauksia eikä kykene säätelemään omaa toimintaansa, niin olen hyvin kriittinen siihen lapsen hankintaan.
Toisaalta, epäilen pystyvätkö narsistit tai sosiopaatit edes periaatteessa huolehtimaan lastensa henkisistä perustarpeista. Ja hehän nyt yleensä kuuluvat siihen 100%:iin.
Tiedän vammaisia ihmisiä, jotka pärjäävät hyvin lastensa kanssa, eikä siihen oikeastaan muilla ole mitään sanottavaa.
Kristaliina
13.7.2014 at 10:52Tuo hedelmöityshoitoasia onkin sitten tosi kiinnostava (ja vaikea) eettisen keskustelun paikka. Mun täytyy sanoa, että siihen mulla ei ole ehkä niin vakaata mielipidettä kuin tähän. Näppituntumalta oikeustaju sanoisi, että oikeus pitää olla samalla tavalla kuin muillakin (ihmisarvokysymys), mutta ymmärrän, että tämä herättää monenlaisia mielipiteitä…
Niin joo ja tuosta esimerkiksi raivokohtausten saamiseen… Mä tulen tämän sanoneeksi varmaan useitakin kertoja nyt noihin myöhempiinkin kommentteihin (heh syystä että ehdin vastailla vasta nyt seuraavana päivänä), mutta oma tuohtumuksenihan kohdistui nimenomaan siihen, että kehitysvammaisista henkilöistä (ja heidän lapsenteko-oikeuksistaan) puhutaan kokonaisena ihmisryhmänä. Vaikka vammoja on todella laidasta laitaan. Tässä ryhmässä, niin kuin monessa muussakin erityisryhmässä ja meissä ”normaaleissakin” on tietysti sekä parempia edellytyksiä vanhemmuuteen ja huonompia. En siis missään nimessä yritä sanoa, että joo lapsia tekemään vaan kaikki maailman ihmiset kyvyistä huolimatta :) Vaan sen, että puhutaan yhdestä heterogeenisestä ryhmästä (eikä tajuta sen ryhmän monimuotoisuutta) ja sen oikeuksista lastentekoon niin kuin yhdellä ryhmällä (=meillä ”normaaleilla”) olisi oikeus jaella oikeuksia muille…
Reilukerho (Ei varmistettu)
13.7.2014 at 19:54Jännästi kukaan ei puutu vammaisten tai esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen lasten hankkimiseen niin kauan kuin vehkeet toimivat. (Lapsia ei luojan kiitos vielä huostaanoteta pelkän vamman takia ja pakkosterilisaatioita ei enää harrasteta.) Mutta kun tarvitseekin hedelmöityshoitoja tai toivoisi adoptiota, sitten kyllä päivitellään, että eihän poikkeava voi pystyä riittävään vanhemmuuteen.
Moni neliraajahalvaantunut pystyy hiukan kävelemään ja suurimmalla osalla kädet toimivat lähes normaalisti. Ja tietysti pää toimii aivan normaalisti. Valitettavasti monella on ongelmia hedelmällisyyden takia. Neliraajahalvaantunut ei pysty juoksemaan ja kiipeilemään pienen lapsen perässä ja tarvitsee apua nostelussa, kotitöissä yms. mutta ovatko ne asioita, joiden kohdalla on oleellista, että vanhempi pystyy niihin vai riittääkö se, että kotona on ihminen hoitamassa nekin asiat? Jos vanhemman pitää yksin tehdä kaikki, miksi sitten on olemassa perheiden tukitoimia ja päiväkoteja? Pitäisikö hedelmällisyyshoidot kieltää myös jos kärsii liiaksi selkäkivuista eikä pysty kanniskelemaan lasta?Ja jos vammautuu onnettomuudessa, pitäisikö ryhtyä huostaanottoon jos kotityöt eivät enää suju? Neliraajahalvaantunut voi aivan hyvin pitää lasta istuen tai maaten sylissä, puhua, laulaa ja lukea tälle, leikkiä, auttaa myöhemmin läksyissä jne. Koska Suomessa vammaiset työllistyvät huonosti, vammainen vanhempi on yleensä paljon kotona eli enemmän läsnä lapsensa elämässä kuin moni terve ja vammaton vanhempi.
Avustajasysteemi toimii niin, että vammainen itse palkkaa sopivaksi katsomansa henkilön ja toimii työnantajana. Palkan maksaa kunta. Palkata voi perhetutun joka pysyy apuna seuraavat kymmenen vuotta. Jos vanhempina on kaksi vammaista kunnan menot eivät suuremmin lisäänny koska molempien avustajatunteja oikein ajoittamalla saadaan katettua koko 24/7 -aika. Jos taas toinen vanhempi on terve ja vammaton, avustajaahan tarvitaan lähinnä silloin kun hän on töissä tms.
Minua on toisaalta naurattanut ja toisaalta hirvittänyt se, miten innokkaasti ihmiset haluaisivat kieltää lapset kehitysvammaisilta. Älykkyysosamäärä kun ei kerro lopulta paljoakaan ja käytännössä on aika sama, onko ihmisen ÄO 75 vai 85. En pidä itseäni kovin älykkäänä mutta silti minun ja keskivertosuomalaisen ÄO:n ero on suurempi kuin keskivertosuomalaisen ja kehitysvammaisen. Minulle ei tulisi silti mieleen vaatia keskivertosuomalaisilta hedelmöityshoitojen kieltämistä. Jännästi jotkut keskivertosuomalaiset mielellään kyllä kielteisivät lapset minulta (koska käytän pyörätuolia ja toimintakykyni on samaa luokkaa kuin neliraajahalvaantuneella).
Kärttyri
14.7.2014 at 01:32En nyt muista oliko tapauksen kohdalla aikanaan puhetta siitä, kommunikoiko ko. pariskunta silmien ja tietokoneen avulla vai puhumalla. Nyt puhutaan neliraajahalvaantuneista, ei alaraaja- tai yläraajahalvaantuneista tai muista parapareeseisra. Ihmisistä, jotka eivät liiku itse. Paralyysi, ei siis pareesi.
Tämä nyt on mielestäni yksi selvimmistä tapauksista. Selkävaivan ja neliraajahalvauksen välille ei voi vetää yhtäläisyysmerkkejä, se yksinkertaistaa liikaa asiaa, joka ei ole yksinkertainen ja rinnastaa eritasoiset tapaukset.
Neliraajahalvaantunut on joko laitoksessa tai avun turvin kotona. Vauva ei kuitenkaan voi missään vaiheessa olla ilman hoitajaa. Avustaja ei välttämättä ole sukulainen tai läheinen, ja jos avustaja on 24/7, niin heitä on monta, vähintään 4 tai 5 sekä loma-ajan sijaiset. Ellei joku sitten tee 12 tunnin vuoroja 7 päivänä viikossa. Kuinka moni olisi valmis syöttämään vauvaa tunnin tai kahden välein? Sen päälle halvaantuneen/halvaantuneiden (koska pariskunta oli samassa tilanteessa) pukeminen, peseminen, vaippojen vaihto, letkuruokinta?
Tapauksen pariskunta ei pysty huolehtimaan itsestään, lemmikistä tai lapsesta. Miten heille voisi antaa näistä sen kallisarvoisimman ja heiveröisimmän?
Reilukerho (Ei varmistettu)
14.7.2014 at 15:32Kyllä, tiedän että kyse oli neliraajahalvauksesta. Kaveripiirissäni on paljon tetrapleegikkoja ja suurimmalla osalla kädet toimivat lähes normaalisti (pystyvät esimerkiksi kelaamaan manuaalisella pyörätuolilla ja ajamaan autoa) ja osa pystyy tosiaan myös muutaman askeleen kävelemään. Googletapa neliraajahalvaus tai tetraplegia, huomaat, että halvaus harvoin on täydellinen, raajat toimivat kyllä osittain ja tunto on tallella. Sitten jos ei enää puhe ja nieleminenkään toimi, kyse ei ole enää vain neliraajahalvauksesta, vaan esimerkiksi locked in -syndroomasta.
Toki, kun avustajaa tarvitsee 24/7, heitä on töissä useita, niin itsellänikin on. Mutta todistettavasti, kun perheeseen kuuluu myös auttavaisia isovanhempia, pystyy kahden vakiavustajan turvin hoitamaan koko päiväsajan. Vaikka yöaikaan olisikin sitten vuorotellen vaikka kolme eri avustajaa, se ei ole kiintymyssuhteiden kehittymisen kannalta niin oleellista koska avustajaa tarvitsee lähinnä avustamaan syötöissä ja vaippojen vaihdossa, nukuttamaan pystyy vanhempi yksinkin. Ja toki niissä syötöissä ja vaippojen vaihdoissakin oma vanhempi on koko ajan läsnä ja mukana tekemässä, vaikkei esimerkiksi nosteluun pystyisikään. Kiintymyyssuhteiden kehittymisen kannalta kokonaistilanne on itseasiassa vakaampi kuin jos lapsi esimerkiksi laitetaan hoitoon heti äitiys- ja isyyslomien jälkeen, kuten mm. monen yksinhuoltajan on pakko. Kysyt, moniko olisi valmis syöttämään lasta tunnin tai kahden välein (ja tarkoittanet syötöissä avustamista, etkä sitä, ovatko vanhemmat valmiit syöttöihin). Jos avustaja ei ole tähän valmis, hän on kyllä väärällä alalla. Tottakai yölläkin tehdään työajalla juuri sitä mitä työnantaja vaatii ja nukutaan sitten vapaa-ajalla, kuten missä tahansa muussakin työssä. Itselläni kun on harrastuksena orpojen eläinten pentujen auttaminen, avustajat ovat olleet aivan valmiita auttamaan niidenkin syöttämisessä tunnin välein, tottakai.
En ymmärrä miten aiheeseen liittyy se, tarvitseeko vanhempi apua omassa syömisessään tai vessakäynneillään. Vammaisella niihin voi kokonaisuudessaan kulua enemmän aikaa kuin vammattomalla mutta ihan kaikki vanhemmat käyvät vessassa ja suihkussa ja pyrkivät syömäänkin välillä, eikä lapsi siitä suuresti kärsi. Ja kun yksi vanhempi on vessassa, toinen on joka tapauksessa lapsen kanssa.
Se aika, jolloin lasta tarvitsee jatkuvasti nostella ja vaihtaa vaippoja, on lopulta lyhyt kun ajatellaan koko elämän kestävää vanhemmuutta. Vanhemmasta ei tee hyvää se kyky nostaa, vaan ihan muut seikat. Niin moni vaikeasti vammeinen pystyy lisääntymään ilman hedelmöityshoitoja ja niin moni vanhempi vammautuu vaikeasti lasten syntymän jälkeen, että meillä on Suomessakin monia neliraajahalvaantuneita vanhempia. Luojan kiitos heidän vanhemmuuttaan ei epäillä niillä samoilla perusteilla, joilla yritetään kieltää toisilta yhtä vammaisilta hedelmöityshoidot ja adoptio.
Tapauksen pariskunta (aivan kuten minäkin) pystyy huolehtimaan itsestään ja lemmikistä, mahdollisesti myös käymään työssä ja ainakin harrastamaan ja matkustelemaan. He tekevät tämän kaiken apuvälineitä ja avustajien käsiä ja jalkoja käyttämällä. Liikuntavammaiset eivät ole mitään ressukoita passiivisia hoivattavia, jotka eivät pysty kantamaan vastuuta ja huolehtimaan asioistaan. He vain käyttävät muita ihmisiä apunaan, aivan kuten kuka tahansa vanhempi voi käyttää lääkäri- ja neuvolapalveluja, päivähoitoa, siivouspalveluja, assistenttia, valmisruokaa jne. Vammaisen vanhemman lapsi saa todennäköisesti paljon enemmän syliaikaa ja läsnäoloa kuin vammattoman ihmisen lapsi. Tukiverkko on myös selvempi kuin sillä vanhemmalla, jolla on heikko selkä ja joka on nykysysteemissä käytännössä täysin läheistensä avun varassa kun taas kerran joutuu viettämään päivän sängyn pohjalla. Kun adoptiolakia muutama vuosi sitten muutettiin, alunperin haluttiin kieltää adoptio kaikilta niiltä, jotka tarvitsevat henkilökohtaista avustajaa, vaikka hyvin suurella osalla avustajaa käyttävistä on lapsia ja pärjäävät hyvin. Vammaisjärjestöt saivat onneksi estettyä tämän kiellon. Ajatuksena on, että katsotaan sitä tilannetta, jossa vanhempi on kaikki tukitoimet huomioiden. Avustajien olemassaolo mahdollistaa monella muullakin tapaa normaalin elämän, perheen perustamisen ei tarvitse olla poikkeus.
Kannattaa tutustua D-isin blogiin: http://dmddad2014.wordpress.com Hän sairastaa Duchennen lihasdystrofiaa, kuten myös monien omasta blogistaan tuntema Pietari. Hän ei siis ole halvaantunut mutta toimintakyky on huonompi kuin monilla, jollei useimmilla neliraajahalvaantuneilla. Vaimonsa puolestaan on sen verran vaikeasti cp-vammainen, että käyttää liikkumiseen sähköpyörätuolia. Hekin joutuivat taistelemaan oikeudestaan vanhemmuuteen ja saivat lopulta rakkaan pienen tytön.
Toinen vammaisten hedelmöityshoitoihin liittyen julkisuudessa paljon ollut pariskunta ovat Tiina ja Jukka Kumpuvuori, joista Tiinalla on cp-vamma ja Jukka on halvaantunut. Hekin ovat joutuneet todistelemaan kykenevyyttään toimia vanhempina. Onneksi Jukka on menestyvä juristi, joten pystyvät pitämään puolensa paremmin kuin moni muu. http://yle.fi/vintti/yle.fi/tv1/juttuarkisto/asia/aamusydamella-vammaise…
Kristaliina
14.7.2014 at 15:50Kiitos näistä kommenteistasi, todellakin valaisevat asiaa!
Sissi Mai
21.7.2014 at 20:35Huomauttaisin tosiaan minäkin että neliraajahalvaus ei todellakaan tarkoita, että ihminen ei pysty mihinkään. (Sitä en tiedä, minkälainen tapaus tuossa alkuperäisessä, mainitsemassasi jutussa oli.) Mutta noin siis yleisesti neliraajahalvaantunut ei välttämättä tarvitse minkäänlaista avustajaa. Mun isästäni tuli onnettomuudessa neliraajahalvaantunut kun olin 6 (eli 21 vuotta sitten), ja se toimii edelleen maanviljelijänä, yhtäkään avustajaa meillä ei oo koskaan ollut ja meistä kaikista kolmesta lapsesta on tullut fiksuja aikuisia.
Että se ihmisryhmien niputtaminen yhteen ei tosiaan johda mihinkään järkevään ajatteluun.
T-100
12.7.2014 at 11:47Omassa työssäni olen päivittäin tekemisissä ns. ”erilaisten perheiden” kanssa, kuka mistäkin syystä on tilanteessa, jossa tarvitsee tukea vanhemmuutensa kanssa. Ihmisten ja ihmisryhmien oikeus lisääntymiseen ja lajityypilliseen käyttäytymiseen puuttuminen on paitsi kaikilla tapaa ja erityisesti eettisesti mahdotonta.
Lisääntyminen ylipäänsä pitäisi kieltää kaikilta; terveet vanhemmathan voivat yhtälailla saada vammaisia lapsia, tai terveitä lapsia jotka myöhemmin vammautuvat tai alkavat käyttämään päihteitä ja saavat päihdelapsia, jotka puolestaan ovat morfiinihoidossa heti synnyttyään ja saavat elämälleen ohkaiset puitteet heti kättelyssä. Elämä on hengenvaarallista, se pitäisi kieltää!
En ole koskaan katsellut tilastoja kehitysvammaisten vanhempien lasten huostaanotoista, enkä aio katsoakaan, teen työtäni ihmisten, en tilastojen kanssa. Tärkeämpää on pelottelun, syrjinnän ja lässytyksen sijaan toimia silloin, kun apua ja tukea tarvitaan. On ihan totisinta totta, että kehitysvamma tuottaa haasteita vanhemmuuteen, mutta niin aiheuttaa ihan kaikki muukin.
hankriste (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 16:00”Tärkeämpää on pelottelun, syrjinnän ja lässytyksen sijaan toimia silloin, kun apua ja tukea tarvitaan”
Tämän voisi alleviivata. Tai ei, se pitäisi kirjoittaa kissankokoisilla kirjaimilla mahdollisimman moneen paikkaan ja ennen kaikkea tätä toivoisin kaikkien noudattavan!
Mammara
12.7.2014 at 11:51On kovin ylemmyydentuntoista kokea voivansa hallita ja päättää keille suodaan sama onni kuin itselle. Onneksi en tiedä minkä ryhmän ketjussa keskustelua on käyty. Pahinta on ihmisten mustavalkoinen ja kapeakatseinen maailmankuva.
b (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 12:08Itse mietin juuri nyt päätäni puhki onko minulla oikeutta haluta ja saada itsekkäästi lapsi. Olen pian 35-vuotias enkä ole parisuhteessa.Minulla ei ole perhettä, siis ei vanhempia, ei sisaruksia, ei isovanhempia eikä muitakan sukulaisia. Ystäviä on mutama, mutta ei mitään super laajaa kaveripiiriä. Eli turvaverkkoni on liki olematon. Lisäksi työskentelen monen vuoden haaveilun ja kovan työn jälkeen yrittäjänä.
Koska olen tämän ikäinen ja parisuhteissa olen saanut siipeeni aika kivuliaasti, en jotenkin enää usko tapaavani ketään ja ainoa mahdollisuus saada perhe olisi koittaa hankkia lapsi/lapsia yksin. Olen kuitenkin surullinen siitä ettei lapsella tulisi olemaan isää eikä mitään muitakaan sukulaisia-kuten ei minullakaan ole ollut. Uskoisin olevani hyvä ja rakastava äiti, mutta surettaa että siirtäisin tämän perheettömyyden stigman lapselleni…. Onko minulla siis oikeutta, sitä tässä mietin.
Kristaliina
13.7.2014 at 11:04Mä ajattelen jotenkin niin, että lasten haluaminen ja saaminen on tavallaan aina itsekästä. Niin kuin jossain muussa yhteydessä (muistaakseni CougarWomanin blogissa sanoin), ei tässä itsekään olla pyyteettömästi mitään ”lisääntykää ja täyttäkää maa” -käskyä täyttämässä vaan lapsia on tehty siksi, että ollaan itse haluttu lapsia.
Ja jokainenhan siirtää lapsiinsa ne omat geeninsä (mm. perinnöllisinen sairauksineen) ja hyvin välillisesti myös traumansa – vaikka tähän jälkimmäiseen voi omalla toiminnallaan ja omien ongelmakohtien tiedostamisella myös paljon vaikuttaa. Että ehkä jos tyyliin on itse kärsinyt perheettömyydestä, sitä parhaassa tapauksessa on lapsensa kanssa ihan erityisen aktiivinen, jotta lapsi saa tukiverkostoa – nythän on olemassa kaikenlaisia ”kaveriohjelmia” eri järjestöillä jne.
Sinua tuntematta sanoisin, että oikeus haluta ja saada on. Se on kaikilla, ja etenkin kun sanot, että olisit hyvä ja rakastava äiti. Se on kuule todella paljon se, oikeasti <3 Ja sitten taas toisaalta vakavasti asian miettiminen on varmasti ainoastaan hyvä juttu, että ei lähde noin isoja juttuja ihan soitellen päättämään. On jaksamiskysymykset (jos tukiverkkoa ei ole) ja niin edelleen. Mutta sen vaan ihan omana mielipiteenäni sanoisin, että yhden rakastavan vanhemman läsnäolo on jo paljon. Se rakentaa juuri sitä perusturvallisuutta, jonka varaan tulevaisuudessa kaikki rakentuu <3
Tsemppiä pohdintoihisi!
Vierailija (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 12:16Minulla tulee kylmät väreet siitä, että täältä löytyy näin oikeudenmukaisia ihmisiä. Ihanaa! Pidetään ihmisoikeudet. Ja jokaisella on todellakin oikeuslapsiin. Lapsi tarvitsee rakkauttaensisijaisesti, se on tärkein.Sitä voi löytyä jopa enemmän vammaiselta kuin älyköltä tai kiireiseltä urasuuntautuneelta ihmiseltä. Näinkinpäin voi olla.
alice k.
12.7.2014 at 12:36Tuttu viisaus ”Millaisen yhteiskunnan rakentaisit, jos et tietäisi, millaiseen asemaan siinä itse sijoitut?” pätee taas niin hyvin tässäkin.
Tossa Hesarin artikkelissa ilahdutti erityisesti se, että nämä vanhemmathan selvästi tiesivät ja hyväksyivät sen, että he tarvitsevat apua ja tukea. Mä oon tavannut työni kautta paljon perheitä, joissa on ne ns. ”normaalit” vanhemmat mutta huonosti voivia lapsia, kun ei se vanhemmuus sujunutkaan tosta vaan, mutta tukeakaan ei haluta/saada.
Korkea älykkyysosamäärä tai sujuva lukutaito ei ole yhtä kuin hyvät elämäntaidot. Jotkut tarvitsee tukea lukemiseen ja lomakkeisiin, jotkut siihen, että muistavat edes huomioida lapsensa. (Loppuun kammomuisto yhdeltä kasvatustieteen luennolta: Psykologi kertoi suositelleensa, että syömishäiriöisen tytön perheessä alettaisiin syödä kerran päivässä yhdessä, vaikka tyttö ei söisikään, olisi vaan mukana pöydässä. Vanhemmat kysyi, voisiko se psykologi käydä syömässä sen tytön kanssa, kun he eivät ehdi. Ihan oli älykkyysosamäärä normaali näillä vanhemmilla, mutta…)
Mrs. M (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 13:05Käsittämätöntä. Sairastipa kerran eräskin lapsena aivokuumeen, ja 50 – luvun maaseutupitäjässä hoidettiin niin kuin osattiin. Sosiaaliseksi rouvaksi varttui, emäntäkoulussa kävi ja työskenteli miehensä kanssa tehdassiivouksen parissa, myöhemmin talkkareina. Miehensä ei koskaan oppinut sen enempää lukemaan kuin oman nimensä kirjeen kuoresta. ÄO:ta ei kummaltakaan koskaan liene mitattu, eikä erityistä diagnoosia rouvalle asetettu. Se joka minulle tulee sanomaan heidän lastensaantioikeudestaan tai -edellytyksistään, saa hävetä. Kannattaa kurkata sinne omaankin sukupuuhun: harvalla se akateeminen koulutus ja mitattavan älykkyysosamäärän surkuhupaisa oikeutus kestää edes yhtä sukupolvea.
Vierailija (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 19:04Eipä minunkaan isomummoni osannut lukea tai kirjoittaa. Puumerkkejä piirteli allekirjoitukseksi. 9 lasta pyöräytti maailmaan, hoiti ison talon emännyyden ja kestikievarin siihen päälle. Harva 1800-luvulla syntynyt sillä kylällä osasi lukea, kun koulukin tuli vasta 1920-luvulla. Ja varmasti sujui lastenkasvatus ihan ilman kirjaviisautta!
Aamuruuhka (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 20:45Kommentoimatta mitään itse aiheeseen, musta on todella typerää verrata 1800-lukua ja nykyaikaa. Yhtä hyvin voitaisiin sanoa, että ”kyllä minunkin isovanhempani saivat selkäänsä koko ajan, ja ihan täyspäisiä niistä silti tuli.” Maailma on muuttunut, ja lukutaidon merkitys nykypäivänä on jotain ihan muuta kuin se oli sata vuotta sitten. Ei kukaan pärjää nykysuomessa lukutaidottomana ilman jatkuvaa apua.
Heippa (Ei varmistettu)
13.7.2014 at 06:50Kyllä nykysuomessakin elää joukko lukutaidottomia. Asun itse lähes lukutaidottoman aikuisen ihmisen kanssa joka tuo toki omat haasteensa arkeen mutta ei vaadi perheemme ulkopuolista apua. Tämä lukutaidoton henkilö on äärimmäisen rakastava vanhempi lapselleen.
Mrs M (Ei varmistettu)
13.7.2014 at 12:08Tässä aluperin lähdinkin liikkeelle 50 – luvulla syntyneestä päähenkilöstä. Ihan hengissä edelleen ja ihan hyvin muuten ovat pärjänneet. Mitä nyt sitten tarkoittanet jatkuvalla avulla? Sitä että käy maksamassa laskunsa pankissa? Kuulisin mielelläni, miksi mielestäsi sen pärjäämisen on oltava niin mahdotonta, niin kerron miten meillä on pärjätty siinä tilanteessa :) Ehkäpä laajentaisi sinunkin horisonttiasi kun noin ehdottomana veistelet aiheesta josta et näytä tietävän mitään.
Aamuruuhka (Ei varmistettu)
14.7.2014 at 09:07Huoh… Mun kommenttini oli vastaus tuohon toiseen kommenttiin, ei sinun kommenttiisi :) Tarkoitin vain, että se ei ole koskaan mikään erityisen hyvä argumentti, että ennenkin on tehty tai pärjätty jollain tavalla. Itse näen lukutaidon nykymaailman lähes tärkeimpänä perustaitona, mutta en ole sanonut pärjäämisen olevan mahdotonta tai sen estävän vanhempana olemista! Nykymaailmassa lukutaidottomuus kuitenkin estää esimerkiksi oikeastaan minkään työn saamisen, toisin kuin sata vuotta sitten, joten täysin itsenäisen elämän uskon olevan melko mahdotonta. Ulkopuolista apua ei tietysti tarvitse, jos on esimerkiksi puoliso, mutta yksin elävä kylläkin.
Ida Veera (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 13:24Joo, kyllä joo olis varmaan pitänyt jättää hesarin kommentit lukematta.
Nyt suututtaa.
En voi sanoin kuvailla kuinka paljon nyt suututtaa.
Iitanen
12.7.2014 at 15:58Ihanaa, että kirjoitit tästä! Ajattelin jo lehteä lukiessa, että jotkut idiootit vetävät tästäkin omat johtopäätökset ja vaativat, että ”liian tyhmiltä” ihmisiltä pitäisi ottaa lapsi pois. Tosiasiahan on se, että lievästi kehitysvammaisten lapsista voi kasvaa aivan yhtä terveitä ja järkeviä ihmisiä, kuin mistä tahansa muusta. Todennäköisesti myös onnellisempia kuin niiden ahdasmielisten vammaisvastaisten kommentoijien lapsista…
Sidyr (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 16:28No todellakin, todennäköisesti paljon onnellisempia, kuin ahdasmielisten kommentoijien lapsista! Elämässä tasapainoisuus ja onnellisuus kumpuaa jostain ihan muualta, kuin äo:sta, varakkuudesta ja ulkoisista puitteista, ulkonäöstä tms. Mm. siitä, että kokee itsensä rakastetuksi ja hyväksytyksi ilman yrittämistä. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä tämän tunteen pystyvät paljon paremmin välittämään lapselleen nämä ”heikkolahjaiset”, kuin heidän vanhemmuuttaan epäilevät ihmiset.
Gotilo (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 16:08Kiitos Krista hyvästä kirjoituksestasi! Itse kovin vaikeasti kehitysvammaisen tytön äitinä olen tätäkin keskustelua seurannut hyvin surullisena. Meidän lapsemme ei tule koskaan itse lapsia saamaan, mutta jokaisella jolla siihen on mahdollisuus se tulisi myös heille suoda.
Ja todellakin kehitysvammaisuus on yhä vaan tabu. Ihmiset menevät todella hämilleen, kun he näkevät meidän lapsemme. Katsovat hetken ja kääntävät sitten katseensa. Se tuntuu pahalta. Kovin mieluusti kertoisin mistä on kyse. Uskomme kuitenkin, että lapsemme ymmärtää mitä hänestä ajatellaan, vaikkei itse pystykään kommunikoimaan. Mielestäni jokaisella on oikeus tulla kohdatuksi ihmisenä, ihmisenä jolla on ihmisarvo. Jokainen meistä on tärkeä!
Kiitos vielä, että otit asian esille blogissasi! Pidän tästä blogista todella kovasti, vaikka elämämme on todelakin valovuoden päässä teidän elämästä. Mutta mekin yritämme nauttia hetkistä, tavallamme. Jatka samaan malliin ja ihanaa kesää koko teidän perheelle!
jaukki90 (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 16:40Oma äitini on tällänen rajatapaus. Jos äiti olisi muuten ollut tasapainoinen (käytti liikaa alkoholia ja nyt kärsii maksakirroosista) niin en näe että hän olisi ollut sen huonompi äiti kuin muutkaan. Mutta sitten taas 12 v siskoni on vahvasti kehitysvammainen. Siskoni elämää seuratessa tuntuu ettei hän nyt saa ihan kaiken irti elämästä vaikka pienestäkin on selvästi onnellinen. Itse ajattelen vähän kivikautisesti ja kiertokulkua ajatellen mutta ne jääköön omiksi mielipiteikseni. Mutta ensin pitää katsoa tapauskohtaisesti eikä yleistää.
ammatin puolesta (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 17:14En jaksanut lukea kommenttiketjua alusta, mutta tuon esille tällaisen puolen, jota monikaan ”maallikko” ei tule ajatelleeksi. Laaja-alainen oppimisenhäiriö, tai kehitysviive, ovat asoita jotka voivat syntyä täysin fyysisesti terveelle lapsella jos vanhemmat eivät kykene syystä tai toisesta riittävään ja onnistuneeseen vuorovaikutukseen lapsensa kanssa. Kehitysvammaisilla vanhemmilla tämä on aivan aidosti riski, ja riski valitettavasti kohdistuu juuri silloin lapsen etuun. Asia on kyllä varmasti tabukin, ja jokaista tapausta pitäisi tarkastella tapauskohtaisesti. Olen kuitenkin tavannut useita kehitysvammaisia vanhempia, joilta on lapsi huostaanotettu, ja niissä tilanteissa se todella on ollut lapsen etu. Ikävää kyllä, aina ei kuitenkaan ole voitu turvata biologisen vanhemman ja lapsen yhteydenpidon jatkumista huostaanoton jatkuessa pitkäaikaisena sijoituksena (tässä luulen, että ennakkoluulot vaikuttavat paljon asiaan).
Samaa mieltä (Ei varmistettu)
13.7.2014 at 00:20Itse myös erilaisten perheiden kanssa työskentelevänä on pakko todeta, että asia ei ole ihan niin mustavalkoinen. Selvää on se, että automaattisesti miltään””ihmisryhmältä”” ei voida rajoittaa oikeutta vanhemmuuteen. Lähtökohtana työskentelylle on aina se, että vanhemmat ja lapset pysyvät yhdessä ja vanhemmuutta tuetaan. Kuitenkin kehitysvammaisuus tuo omia ongelmiaan, jos henkinen kehitys on lapsen tasolla. Monesti tämä näkyy epäjohdonmukaisena kasvatuksena ja valitettavasti ailahtevana käytöksenä ja raivokohtauksina. Tämä ei silloin luonnollisestikkaan ole vauvan tai lapsen etu. Vauvalla/lapsella on oikeus turvalliseen kasvuun. Monesti tukitoimien jälkeen päädytään huostaanottoon, koska tuen avullakaan ei voida turvata lapsen tasapainoista kasvua.
Luonnollisesti on myös toisia tarinoita, joissa kaikki sujuu hienosti ja onnellisesti. Tuo adoptioasia oli minulle uutta ja siinä ei kyllä ole mitään järkeä. Ja en todellakaan ole sitä mieltä, että kehitysvammaiset eivät saisi saada lapsia. Haluan silti tuoda esille, että asiassa on myös toinenkin puoli. Tämä toinen puoli on tietysti kaikissa ihmisryhmissä.
Kristaliina
13.7.2014 at 11:20Joo, tätä samaa sanon nyt tänne useampaankin kohtaan (kun kirjoitan ”jälkijättöisesti” näitä omia kommenttejani). Tuohtumukseni kohdistui siis nimenomaan siihen, että puhutaan kokonaisesta ihmisryhmästä niin kuin se olisi homogeeninen ja niin kuin ”meillä” olisi oikeus puuttua ”niiden” lapsentekoon. Itse ryhmän sisällä (niin kuin meidän ”normaalien” ryhmän sisälläkin) on totta kai sitten erilaisia valmiuksia ja kykyjä vanhemmuuteen. Viittasin vähän tähän samaan tuossa ”tuen on kohdattava tarve” -kohdassa.
Ehkä tätä, että miksi mä koen tuollaisen ”yleisen kehitysvammaisten vanhemmuusoikeuksista puhumisen” niin vääränä, voi avata sellaisella ajatusleikillä, että noihin keskusteluihin vaihtaisi sanan ”kehitysvammaiset” tilalle sanan ”homot” tai ”maahanmuuttajat”. Silloin hyvin helposti huomaisi, että hei ei ole korrektia puhua yhdestä ihmisryhmästä näin.
Jostain syystä kehitysvammaisista kuitenkin moni pokkana puhuu niin eikä edes huomaa syyllistyvänsä lähes rasismiin rinnastettavaan ajatteluun. Samasta varmaan on kyse siellä pohjalla; erilaisuuden pelosta.
Okei, eksyin aiheesta.
Mutta se piti sanoa että en siis ole kanssasi eri mieltä :)
surusilmäinen (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 18:31Luin tänään blogisi innoittamana tuon Helsingin Sanomien kirjoituksen. Ihana kirjoitus, kertoo mielestäni elämän monimuotoisuudesta. Itse kommentointia en viitsinyt muutamaa lukuun ottamatta lukea. Näistä muutamistakin huokui mielestäni se fakta, ettei asiaa ole kaikin puolin pohdittu tai ollaan omista syistä hyvin mustavalkoisia. Toisin sanoen on kovin helppo esittää vankkoja mielipiteitä asioista, joista ei niin tiedetä tai joihin jonkin henkilökohtaisen syyn vuoksi on muodostettu kovin jyrkkä mielipide.
Työskentelen erityistä tukea tarvitsevien nuorten parissa. Työhöni kuuluu ohjaaminen arjen ja itsenäistymisen asioissa, jotka nuoruusvuosina ovat pinnalla; seksuaalisuus ei näistä todellakaan se mitättömin asia. Kovin tunteita herättävä asia, niin nuorten, heidän vanhempiensa kuin ajoittain työntekijänkin näkökulmasta. Kaikessa tunnepitoisuudessaan ei työntekijän rooli ole kuitenkaan kieltää/ suojella/ ohjailla liiaksi.
Mielestäni on lyhytnäköistä ja loukkaavaa keskustella Jennan ja Ramin kaltaisten vanhempien edellytyksistä vanhemmuuteen. On totta, ettei lehtihaastattelussa kerrottu heidän arkensa kaikista puolista, mutta toisaalta kirjoituksesta huokui myös se, että apua ja tukea perhe oli saanut, ja kaikkein tärkeimpänä: pariskunta todella halusi tehdä kaikkensa lapsensa puolesta. Jokainen vanhempi kohtaa kasvatustyössä haasteita, tällä pariskunnalla haasteet ovat nyt sitten lehtihaastattelussa kuvailtuja.
Mielestäni tällaisia tosielämän esimerkkejä tarkastellessa tulisi olla onnellinen, että pariskunta pärjää hyvin pitkälle itsenäisesti. On hyvin ”suomalaista” lähteä etsimään asiasta epäkohtia.
Kiitos Krista asian nostamisesta tänne. Arvostan…
lillypad (Ei varmistettu)
12.7.2014 at 18:34Pakko kyllä kommentoida nyt tätä lapsen etu-gatea lapsen näkökulmasta. Oma äitini kärsi erilaisista psyykkisistä häiriöistä jo ennen kuin minä tai siskoni synnyimme. Asuimme kotona, erilaisia lastensuojelun avotukihässäköitä pyöri aina kotona ja välillä meidät haettiin lastenkoteihin ”lomalle” koska äitimme kunto oli romahtanut. Lopullinen huostaanotto tapahtui ollessani yläasteella ja se on parasta, mitä minulle on koskaan käynyt! Huostaanoton ansiosta pystyin keskittymään myös esim kouluun, en pelkästään kotimme pyörittämiseen.
Mielestäni kenelläkään ei ole automaattista oikeutta vanhemmuuteen vaan se ansaitaan antamalla lapselle parasta mahdollista huolenpitoa ilman, että siitä koituu ääretöntä määrää tuskaa ja ongelmia kaikille. On totta, että monet lievästi kehityshäiriöiset, mielenterveyspotilaat, alkoholistit ja jopa ne/me paljo parjatut homot voivat olla kelpo vanhempia. Mutta henk.koht ottaa päähän se, että vanhemmuutta pidetään vanhempien oikeutena.