Ne kuusi viikkoa

Tasan vuosi sitten olin raskausviikolla 33+3; muhkeassa kunnossa ja sairauslomalla kipeiden supistusten vuoksi. Kohdunkaula ei ollut kuitenkaan lähtenyt vielä muuttumaan. ”Eihän tässä vielä mitään hätää, vielä seitsemän viikkoa laskettuun aikaan”, ajattelin.

Just joo.

rv 32+0

Tasan vuosi sitten en tiennyt, että minulla oli enää viisi päivää lapsivesien menoon ja reilu viikko keskosvauvan syntymään. Jos olisin sen tiennyt, olisin luultavasti jo aloittanut jonkinlaisen valmistautumisen.

rv 34+0, vuorokautta ennen kuin POKS.

 

Okei okei tiesin minä olevani raskaana. Olin tajunnut sen viikolla 6+4, eli periaatteeessa minulla oli jo ollut noin 28 viikkoa valmistautua asiaan. Periaatteessa.

Kun keskosvauva sitten tupsahti maailmaan, oli kädet täynnä hoitamista, huolta, vastuuta ja uutta elämäntilannetta. Ei siinä ollut aikaa ja mahdollisuutta miettiä, että ”miltä tämä nyt tuntuu”. Vasta joskus syksyllä, Silvan ollessa jo 4-5 kuukauden ikäinen, tajusin että olen edelleen jollain omituisella tavalla… …katkera?

Tämä saattaa nyt kuulostaa tosi-tosi oudolta.

Mutta ne kuusi viikkoa! Minulta vietiin tuosta vaan ne kuusi viikkoa! Aikaa, jonka olisin halunnut valmistautumiseen. Aikaa viikata vauvanvaatteita, pakata synnytyslaitoskassia, pestä pyykkiä, hypistellä vauvan tavaroita. Yhtä äkkiä olin kateellinen kaikille, joilla oli aikaa sisustaa koti uutta tulokasta varten, pinota vaipat ja harsot siististi valmiiksi, järjestää hoitopöytä ja kuvata se kauniisti blogiinsa. Olin kateellinen jopa niille, jotka tuskailivat lasketun ajan ylityttyä, että ”syntyis jo syntyis jo syntyis jo”.

Epäreilua! Minä en saanut ollenkaan odottaa. Minulle se vaan tuli eikä yhtään kysellyt, olenko valmis vai en!

Meillä oli hoitopöytä kokoamatta, vauvanvaatteet pesemättä ja tarvikkeet ostamatta. Ja siitä vaan heti täysillä hommiin: ei siinä tarpeeksi, että tuli keskosvauva, kroppa oli sökönä ja heti alkuun järjetön univelka – piti alkaa kaivaa esiin lajitelemattomia vauvanvaatteita, pestä niitä ja lähteä kauppaan ostamaan tarvikkeita. Mikään ei ollut valmista. Ja vähiten minä itse.

Monta kuukautta elin ikään kuin jatkuvaa poikkeustilaa tajuamatta, että tämä poikkeustila onkin se uusi arki. Totta kai olin onnellinen, mutta jossain taustalla mielessäni kummiteli se hemmetin kuusi viikkoa, jotka minulta on yhtä äkkiä riistetty pois. Minun kuusi viikkoa! Olisin halunnut odottaa.

Ihan järjetöntä, tajuan kyllä näin jälkikäteen. Ja tajusin silloinkin, mutta se ei poista sitä, että tuntui niin.

Tavallaan olisin varmasti kaivannut apua noiden tuntemusten käsittelyyn. Mutta keskosvauvan kanssa se oli pelkkää bilirubiinia ja nenä-mahaletkua – ja totta kai, vauvan terveys on tärkeintä. Hienoa, että keskityttiin siihen. Jännä kuitenkin huomata, että missään ei kysytty, miltä äidistä (tai isästä) nyt tuntuu, kun tilanne onkin tämä. Ei neuvolassa eikä Kätilöopistolla.

*******

Kun Silva oli noin puolivuotias, tajusin ”kuuden viikon trauman” huomaamattani unohtuneen. Poikkeustila oli takana, onnellinen vauva-arki vihdoinkin saapunut. Nyt en enää edes muista, että tuo touhunapero on joskus ollut keskonen.

Enkä tietystikään tiedä, olisiko ollut yhtään sen valmiimpi, vaikka olisin saanutkin ne kuusi viikkoa.

Ehkä meillä olisi ollut kuitenkin se hoitopöytä.

 

Onko muilla keskoslasten vanhemmilla ollut alkuun tuollaisia tuntemuksia – vai olinko ainoa ”henkisesti kypsymätön” keskosvauvan äiti?

 
Like

You Might Also Like

  • Mammara (Ei varmistettu)
    27.3.2013 at 11:35

    Minä olen nyt vasta alkanut paremmin lukemaan blogiasi, ja pakko hehkuttaa ohimennen, täysin tähän blogikirjoitukseen liittymättä, että IHANA nimi tuo Silva! :D Ja ihanan oloinen puutalo! Ja kiva blogi! Jee! Ei mulla muuta, palataan! :)

  • Kristaliina
    27.3.2013 at 11:36

    Hihii, kiva kommentti – kiitos! :)

  • Jonnaa
    27.3.2013 at 11:39

    Myös minun esikoiseni syntyi reilu viisi viikkoa ennen laskettua aikaa.itse koin tuon lapsi vesien menon koulussa,josta lähtettiin kättärille.heti kun ensimmäinen hoitaja tuli mua katsomaan oli selvää täältä lähdetään vauva kainalossa.sitten se kaksi päivää kestävä itku alkoi…poika oli perätilassa,piti leikata,synnytyksestä muistan sen että leikkava lääkäri vetäsi mahan auki ja kertoi että poika on kääntynyt ja tulossa pää edellä.no turha itkeä tässä vaiheessa enään.sitten reilu viikko laitoksella odottaen koska poika ei olisi enään keltainen ja päästäisiin kotiin.jossa vauvan vaatteet odotti jätesäkissä.pinna sänky paketissa.mikään ei ollut vielä valmista.itseltäni riistettiin viisi viikoa.
    Kuopus on teidän sylvan kanssa saman ikäinen ja hän pysy vatsassa viikkaoa vajaat laskettu aika.äitiyslomalle jäin juuri silloin kun piti.sänky ja muut tarvikkeet oli paikoillaan jo raskausviikolla 36 ja sitten sitä vain odoteltiin koska tyttö syntyy…siihen kyllä ehti vähän kyllästyä että koska tämä vauva oikeen syntyy kun kaikki oli valmista.itselle se oli esikoisen kanssa ainakin kamala shokki kun kerrottiin että vauva syntyy seuraavan vuorokauden aikana.äitini kertoi jälki käteen että olen kättärillä huutanut hoitajalle että ei se vielä voi syntyä,se ei ole valmis tähän maailmaan ja minullakin piti olla vielä viisi viikkoa aikaa..

  • Kristaliina
    27.3.2013 at 11:42

    Joo just nuo tuntemukset: eihän se voi tulla vielä, kun eihän täällä ole vielä mitään valmiina :)

  • LauraEm.
    27.3.2013 at 11:46

    Mun rv 31 synnyttänyt tuttava manasi sitä, kuinka ei ehtinyt käyttää kaikkia niitä ihania hankittuja raskaushellemekkoja, kun vauva ei odotellutkaan elokuun lopulle. Saattaa kuulostaa turhalta ja ehkä huvittavaltakin moinen, mutta kuvastaa ehkä just sitä että myös se odotusaika on odotuksen arvonen.

    Mä synnytin 40+4, ja se lienee aika optimaalinen. Saa kokea koko odotuksen, mut ei tuu hirveetä turhautumista että miksei se jo tuuuuu. Luulen että oisin ollu valtavan ”henkisesti kypsymätön”, jos vauva oliskin putkahtanut kauan ennen kun olisin siihen ollut asennoitunut! Onhan se nyt aivan hurjan iso asia, plus vielä päälle se ”ylimääränen” huoli keskosuudesta. On aika kurjaa, jos sitä ei tajuta ottaa huomioon vanhempienkin osalta :(

    Pääasia tietysti, että jossain vaiheessa pääsee tuohon onnelliseen vauva-arkeen :)

  • whitelily
    27.3.2013 at 11:46

    Meidän poju syntyi reilu kolme viikkoa etuajassa, joten keskosesta ei voi puhua. Olin ehtinyt olla äitiyslomalla vain kaksi viikkoa. Kaikki oli kyllä valmiina pientä varten ja kovasti häntä jo odotettiinkin.  Tiesin, että periaatteessa hän voi syntyä koska vaan, mutta jotenkin sitä ei vain sisäistänyt.

    Sitten yllättäen meni lapsivedet, supisteli ja se oli menoa. Enhän minä ollut vielä yhtään ehtinyt miettiä tai jännittää koko synnytystä. Toisinsanoen odottaa. Ja nyt se oli tulossa. Tulihan siinä vähän paniikki, että onko nyt kaikki varmasti valmiina. Ja olenko minä valmis, ollaanko me valmiita. Valmiita tai ei, oli meilläkin bilirubiinia, matalaa sokeria, rohinaa..  Joten piti olla valmis, osata, jaksaa, tottua. Kolme viikkoa vietiin meiltä. Näitä asioitahan ei aina itse päätetä ja valita, mutta hyvä vauvan olisi ollut vielä vähän kasvaa ja voimistua. Kuitenkin tuosta ”poikkeustilasta” selvittiin ja elämään uuden perheenjäsenen kanssa on totuttu. Se on erilaista, mut ihanaa <3

    Aurinkoisia kevätpäiviä!

     

  • Iksu
    27.3.2013 at 11:55

    Mulla oli päinvastaiset fiilikset kun synnytys käynnistettiin 41+5, kun se vauva vaan ei suostunut tulemaan, kasvoi vain :) Voin silti hyvin kuvitella noi tunteet, sillä olihan se loppuraskaus jollain tapaa myös jännittävää ja ihanaa aikaa, vaivoista huolimatta.

    Iik, taas tulee vauvamahakuume kun katselee sun vauvamahakuvia! Mä en kestä, ihania! :)

  • pikkupegasos
    27.3.2013 at 11:56

    Teille on sattunut ajattelematon nauvolatäti, jos hän ei ole kysynyt miten vanhemmat jaksavat… Meidän neuvolatäti oli aivan ihana ja jaksoi joka kerta kysellä meidän/minun kuulumiseni; monet ilon ja pettymyksen tai surun itkut siellä tuli alkuaikoina hormoonihuuruissa itkettyä. Se helpotti ja sai näkemään asiat tärkeysjärjestyksessä. Jokaisen neuvolatädin ja kätilön pitäisi olla sellainen, joka jaksaa kysellä ja kuunnella koko perheen kuulumiset, koska sieltähän se hyvinvoiva perhe ponnistaa… Minulta vietiin vain kaksi viikkoa, mutta silti mieheni meni äkkiä kotiin kasaamaan hoitopöytää ja asentamaan telakkaa autoon, kun olin sairaalassa. Ja ne vauvakutsut, joista kuulin vasta jälkeenpäin jäivät tietenkin pitämättä, kun vauva oli jo maailmassa… En usko, että koskaan kuitenkaan on täysin valmis. Aina jokin asia pääsee yllättämään, varsinkin esikoisen kanssa…

  • HelloAochi
    27.3.2013 at 12:05

    Kain syntyi vain kolme viikkoa ennen laskettua aikaa ja silti se yllätti. Eikä ollut mitään valmiina, ei mitään. Toisaalta minulla meni sitten siellä sairaalassa niin kauan, että siinä ennätti jo vähän sisäistää, mitä on tapahtumassa (ja mummo ennätti kotona pestä ja viikata niitä vauvnvaatteita – hoitopöytä jäi kyllä ostamatta). 

    Ja ei voi olla totta, onko Silvalla kohta synttärit??! Miten mä muistelin, että hän olisi ollut paaaaaaaaaljon nuorempi.!

  • Kristaliina
    27.3.2013 at 12:10

    Meiltäkin kyllä neuvolassa aina kysyttiin tosi kivasi, että mitä kuuluu… Se taitaa olla vähän itsestäkin kiinni tuossa vaiheessa, myönnettäköön: olen ehkä vähän sellainen että vastaan ”ihan hyvää” jos kysyjä ei huomaa muotoilla kysymystä tarkemmin :) Että ”miltä sinusta nyt tuntuu, kun vauva tulikin näin etuajassa” :)

    Luultavasti en vaan itse osannut edes muodostaa ajatuksiksi (saatikka lauseiksi) noita tuntemuksia siinä vaiheessa, vaan sellaiseen yleiseen ”mitä kuuluu” -kysymykseen vastasi ajatellen pelkästään vauvan kuulumisia :)

  • DramaMama
    27.3.2013 at 12:25

    Tälle postaukselle en voi kuin nyökkäillä! Oma vauvani ei ole keskonen, mutta syntyi sektiolla, kun alatiesynnytys pysähtyi. Hän on nyt reilu 6 kk, ja muutama päivä sitten ajattelin, että pian olen valmis hyväksymään sen, että jouduin sektioon. En ihan vielä, viime yönä näin taas unta, että vauva ei meinannut syntyä ja vatsa pieneni itsestään, unessa olin paniikissa, että vauva katoaa jos en kohtaa saa synnyttää.
    Se, että samaan aikaan olin tuore äiti ja leikkauksesta toipuva potilas oli ristiriitainen yhdistelmä, en voinut sairaalassa hoitaa vauvaani, sillä komplikaajaotiona sain muhevan kohtutulehduksen, nuokuin viikon letkuissa ja kipuja oli. Tunsin valtavaa huonommuutta siitä, että en voinut itse alusta alkaen hoitaa lastanil, vaan tarvitsin apua. Olin katkera kaikille, jotka olivat pullauttaneet vauvansa alakautta, ja häpesin sitä kateutta. Syyllistin itseäni myös siitä, että en osannut vain iloita vauvasta, vaan samalla surin sitä, että oma vartaloni on kipeä. ”Kaikki” lohduttelivat, että onhan vauva terve, että ei se sektio niin harvinaista ole. Minulle vauvani syntymä oli kuitenkin ainutlaatuinen kokemus, ja se ei vastannut odotuksiani, en ole koskaan ollut niin paniikissa kuin synnytyssalissa nähdessäni henkilökunnan huolestuneet ilmeet ja kun sektiopäätös tehtiin. Tässä tuli nyt melkoinen omanapainen tilitys, mutta halusin vain sanoa, että saan kiinni siitä, mitä tarkoitat. Ja helpottavaa kuulla, että muillakin on vastaavanlaisia tunteita, sitä niin helposti tuntee olevansa ainoa, jolla on negatiivisia tunteita silloin, kun kaiken ”pitäisi” olla hyvin.

  • Liisa
    27.3.2013 at 13:02

    Samis-samis-samis! Ilmeisesti luuloni omasta ainutlaatuisuudestani ovat vahvasti liioiteltuja, koska olen joka kerta yhtä yllättynyt siitä, että joku ajattelee tai tuntee samalla tavalla kuin minä.

    Ilo syntyi 34+0 (jolloin mulla oli paljon pienempi pallo paidan alla kuin sulla tuossa kuvassa, btw). Muutamaa päivää sitä ennen lorottelin lapsiveteni Kallion keilahallilla. Ne päivät siinä välissä köllöttelin Kättärillä lähinnä sokissa. Makustelin sanaa keskonen ja lähettelin kilometrin pituisia ohjeistusmeilejä sijaiselle töihin. Lapista kyläilemässä sattumalta ollut anoppi auttoi miestä kotona pikkuvaatteiden pesemisessä (nehän olivat kaikki aivan liian suuria Ilolle ensimmäiset kaksi kuukautta). Poika syntyi sunnuntaina ja äitiysloma olisi aikataulun mukaan alkanut seuraavana torstaina. Synnytyksestä alkoi se vauvapyöritys, kyllä te tiedätte.

    Jossain vaiheessa sitten muistin kaikki suunnitelmat. Äitiyslomalla ennen synnytystä minun piti avata äitiyspakkaus (odotin sitä ihan hirveästi, se oli mulle iso juttu) ja valmistella vauvanvaatteet oikeille paikoille hänen omaan vaatekaappiinsa, hankkia loput tarvikkeet ja apteekkitavarat, valmistella hoitopöytä kuntoon. Fiilistellä sitä vauvan odotusta. Ja minun piti hemmotella itseäni. Käydä kampaajalla ja kasvohoidossa, kavereiden kanssa lounailla. Miehen kanssa jossain kivassa ravintolassa ja leffassa. Ja minähän rakastin raskaana oloa jo itsessään. Olin mielestäni kaunis ja naisellinen.

    Ja kesällä tosiaan tuli se kulttuurisokin viimeinen vaihe, kun tietoisuuteen yhtäkkiä iski se, että tällaista tämä minun elämäni nyt on. Minulla on lapsi, perhe. Ja (mikäli jotain maailman kauheinta ei tapahtu) tämä tilanne on lopullinen. Emme enää koskaan palaisi olemaan se nuori pariskunta joka asuu kantakaupungissa ja menee miten lystää, nyt elämässä on aina tuo pienhenkilö joka on otettava huomioon kaikessa.

    Niitä kuutta viikkoa en saa takaisin ja se on ok. Seuraavat (nolla viiva) kuusi viikkoa ennen synnytystä eivät ole samat, koska silloin seuralaisena on tuo napero. Mutta seuraavalla kerralla laitan vauvajutut valmiiksi rakenneultran jälkeen.

    Ja tämän maratonkommentin loppuun vielä, että en minäkään osannut näistä tuntemuksista puhua kenellekään. Ei tullut mieleenkään, että olisin kertonut näistä neuvolassa, siellä ”mitä kuuluu?” tarkoitti mulle ”mitä vauvalle kuuluu?”.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    27.3.2013 at 13:03

    Mun lapsi syntyi 5 päivää yli lasketun ajan ja silti voin samaistua sun fiiliksiin. Olin näet ajatellut käyttää äitiysvapaan alun siihen, että laittaisin kaikki paikat kuntoon ja siivoaisin katosta lattiaan ja kaapit kans. No, en siivonnut kun molemmat ranteet sanoivat sopimuksensa irti (ja tässä kohtaa hakkaan päätäni seinään, tyhmä tyhmä tyhmä, miksi roikuin töissä loppuun asti enkä hakenut sairaslomaa) ja en pystynyt tekemään paljon muuta kuin makoilemaan kotona ja katsomaan niitä likaisia kaapinovia, että voi pirhana.

    No mikä on tilanne vauvavuoden lähestyessä loppuaan … se iso siivous odottaa edelleen tekijäänsä (pikkuapurin kanssa mahdotonta) ja mua risoo edelleen kaikki sotku (tiedän oon vähän outo, mutta mä haluaisin kerrankin kuurata noi keittiönkaapit jne oikein kunnolla, mutta kun aika ja voimat ei riitä kuin hätäseen ylläpito siivoukseen).

    Niin ja vaikka mentiin yli lasketun ajan ja supistuksiakin oli ollut jo viikon verran, niin yllätyksenä vauvan tulo silti tuli. Mies joutui menemään sairaalasta pyykin pesuun ja ruokaostoksille, kun ei kotona ollut kuin likapyykkivuoret ja tyhjä jääkaappi…

  • Leluteekin Emilia (Ei varmistettu)
    27.3.2013 at 13:18

    Hyvin tutulta kuulostaa. Mun oli vuosia tosi vaikea katsella isomahaisia äitejä, kun en itse sitä ehtinyt koskaan kokea (esikoinen tuli viikolla 28 ja maha oli vielä aika vaatimaton). Kaapissa oli odottamassa kahdet potkarit kokoa 74cm. Mun päästessä sairaalasta kurvattiin suoraan ostamaan rintapumppua ja imetysliivejä – vauvantarvikkeiden hankkimiseen oli tietysti vielä aikaa.

    Ja kyllä meiltäkin kyseltiin, miltä tuntuu, mutta siinä kun pitää olla reipas ja koko ajan myös näkee ympärillä niitä joilla menee oikeasti tosi paljon huonommin, niin ei tajua, että tääkin jää vielä kaivelemaan. Mutta joka syksy olen nyt kuuden vuoden ajan elänyt niitä viimeisiä päiviä uudelleen. Hyvä jos tuntuu, että olet päässyt noista kuudesta viikosta jo yli. Kyllä mullakin helpotti, kun sain kantaa kaksosia loppuun saakka, siinä oli sitä mahaa ihan tarpeeksi. :)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    27.3.2013 at 13:25

    Ajatuksesi ja tunteesi kuulostavat erittäis tutulta, vaikka oma tilanteeni oli aivan erilainen.

    Minun tuntemukseni syntyivät tilanteessa jossa lapseni syntyi hätäsektiolla ja näin hänet monista syistä johtuen ensimmäisen kerran vasta 1vrk:n ikäisenä. Minulta vietiin mahdollisuus olla läsnä esikoiseni syntymässä (koska olin sektiossa nukutettuna) ja mukana hänen ensihetkissään. Katkeruus on juuri se tunne, joka sitä tunnetta kuvaa. Lapsi todellakin vain tuli jostain. Vastahan olin raskaana ja sitten vain näin hänet sievästi puettuna ja syötettynä nukkuen sairaalan sängyssä. Koska vieressä oli muitakin vauvoja omissa sängyissään, en edes tunnistanut itse omaani. Lapsen isä ja hoitajat kertoivat millainen persoona ja vauva vauvani on. Yhtäkkiä muut ihmiset tunsivat minua paremmin sen ihmisen jota olin sisälläni kantanut 42+1 ….En ole koskaan tuntenut itseäni niin ulkopuoliseksi.

    Olisin halunnut olla mukana. Tai että edes lapsen isä olisi voinut olla. Kuulla ensimmäisen parkaisun. Imettää ekan kerran. Pukea. Pitää sylissä. Tutustua heti alusta asti. Toki olin onnellinen, että vauva oli terve, että selvisimme molemmat hengissä. Olisi voinut käydä huonomminkin.

    Lapsen syntymää käytiin läpi osastolla ja neuvolassakin moneen kertaan. Puhuin paljon ja asiat käytiin läpi, mutta tunnetasolla en ollut mukana, koska tunteeni ja ajatukseni keskittyivät siinä vaiheessa vain vauvan hoitoon. Esikoisen kanssa se kaikki oli uutta ja outoa.Näin jälkeen päin koen, että asiaa olisi pitänyt käydä läpi kunnolla neuvolassa esim. vielä 6kk kuluttua, kun arki vauvan kanssa jo sujui, eikä itsellä kaikki keskittyminen mennyt hänen hoitoonsa ja huolehtimiseensa.

    Minun ”pelastukseni” on ollut toinen lapsi, joka syntyi 6vuotta esikoisen jälkeen. Ja erityisesti hänen odotusaikanaan yhdessä mieheni kanssa käyty ”pelkokeskustelu” synnärin kätilön kanssa. Mahtavaa että sellaiseen pääsimme! Silloin käytiin läpi sairaalan papereista esikoisen syntymä minuutti minuutilta (myös päivät sairaalassa ennen syntymää ja sen jälkeen), ihan kaikki mitä oli tapahtunut ja kirjattu ja kaikki mitä olimme tunteneet ja kokeneet. Toinen lapsi syntyikin sitten aivan eri tavalla ja olen onnellinen, että silloin saimme mieheni kanssa kokea sen mistä koimme jääneemme ekalla kerralla paitsi.

    Summa summarum, tahdon vain sanoa, ettei koskaan ole liian myöhäistä käydä menneita asioita läpi ammatti-ihmisen kanssa.

  • Mama81 (Ei varmistettu)
    27.3.2013 at 13:46

    Meillä myös poika syntyi kolme viikkoa ennen laskettua aikaa. Pari viikkoa kerkesin touhuta äitiyslomalla ja olin suunnitellut, että ne kolme viikkoa sitten vain hypisteleman masua ja vauvan vaatteita. Mutta sitten yllättäen yksi maanantai-ilta kesken jännän Huippis-jakson menee lapsivedet olkkarin lattialle. Ensin soitin kättärille, sitten miehelle ja sitten googletin ”mitä laitetaan sairaalakassiin”! :)

  • Järkky
    27.3.2013 at 14:07

    Tuttu tunne: mitään ei ole valmiina ja yhtäkkiä ollaankin vauva sylissä! Lisämausteen meidän tilanteeseemme toi se, että muutimme Turkuun pari päivää aikaisemmin ja kämppä oli täynnä muuttolaatikoita! Ai niin ja pesukone ei toiminut, koska edellinen asukas oli lähtiessään irroittanut paitsi oman pesukoneensa, myös jonkun olennaisen liitoskappaleen, joka pitikin erikseen tilata jostain. Sairaalassa ollessani mieheni kävi vanhempiensa luona pesemässä vauvan vaatteita. Tai no. Vauvan ja vauvan. Siellä oli pestynä mm.4-vuotiaan kokoa oleva tikkitakki, jonka olimme saaneet serkkuni poikien jäljiltä. Mullahan nousi ns.v*tutuskäyrä myös tuollaisesta urpoudesta, kun jo valmiiksi harmitti että itseltäni jäi kaikki tuo kamojen hypistely väliin.

    Vauva voi hyvin, eikä hänen edes tarvinnut mennä keskososastolle, vaan hän tsemppasi vierihoidossa. Joten mulle jäi hyvää aikaa rypeä itsekkäässä vitutuksessa, kun ei vauvan hengen takia tarvinnut pelätä.

    olisin tarvinnut ne viikot omaan henkiseen valmistautumiseen ja toki myös tuon materiapuolen organisointiin. Kun pääsimme kotiin, lykkäsin turvakaukalon miehen käteen ja parivaljakon ovesta sisään. Kipitin suoraan Stockalle ja paniikkihankin pikkuisia 44- koon vaatteita, vaippoja, hoitoalustan, rintapumpun ja mitä kaikkea ostinkaan. Ai niin, kävin myös Herkussa ja ostin 2 kassillista ruokaa. Sektiohaava viiltäen juoksin lumivallien yli himaan ostosteni kanssa.

    taisin vähän pimahtaa. Ja ei, en halunnut mieheni menevän hoitamaan noita ostoksia. Mulla oli jonkunlainen tarve nähdä ihmisiä, hoitaa omaehtoisesti tiettyjä asioita, tehdä itse valintoja (joo, kaupassa.mutta silti). Huhhuh.

     

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    27.3.2013 at 14:34

    Pystyn samaistumaan tuohon fiilikseen, oma vauvamme syntyi ajallaan, mutta kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa äitini kuoli ja ihana vauvamaailmaan valmistautuminen jäi täysin väliin. En pystynyt surultani ja käytännön järjestelyiltä, meillä tietysti myös muutto ja remontti päällä, keskittymään tulokkaaseen ollenkaan. Vatsa tietysti fyysisesti muistutti vauvan tulosta mutta henkisesti ja tunnetasolla asiaan valmistautuminen jäi muiden asioiden alle.
    Välillä silittelin itkun lomassa mahaa ja juttelin siellä kelluvalle pikkuiselle että äiti suree mutta se ei johdu sinusta. Jotenkin pelkäsin että äidin suru vaikuttaa siihen kehittyvään olentoon haitallisesti.
    Vauva syntyi onneksi suunnitellulla sektiolla perätilan takia, luulen että henkisesti en olisi selvinnyt perinteisestä synnytyksestä.

    Mutta, vauva on ihana ja ensimmäisestä hetkestä kun sain pikku-otuksen rinnalle hän on ollut olemassa ja todella rakas, tunteet onneksi tulivat automaattisesti ilman valmistautumistakin.

  • Kristaliina
    27.3.2013 at 15:01

    Tosi mielenkiintoista lukea näitä – tavallaan ihan samanlaisia fiiliksiä voi syntyä siis ihan eri tilanteissa. Yhteistä taitaa olla se, että kaikki ei menekään niin kuin neuvolan opaskirjoissa tai niin kuin on kuvitellut asioiden menevän… Kiinnostavaa on myös nuo sektiokertomukset. Noistakin tuntemuksista taidetaan puhua yllättävän vähän esim. valmennuksissa…

    Vaikka tosiaan järki sanoo, että hienoa että kaikki on kuitenkin hyvin, voi niissä tunteissa tosiaan olla tuollaisia närästämään jääviä juttuja. Ja niin kuin moni, mm. Leluteekin Emilia tuossa sanoo, siinä tilanteessahan sitä helposti vain yrittää olla reipas. Itsekin tosiaan koko ajan kiinnitin huomiota vain vauvan kuulumisiin eikä siihen, että miltä minusta tuntuu. Tai vaikka ajattelikin, niin olisi tuntunut tosi typerältä ja megaitsekkäältä alkaa valittaa jollekin ”mun kuudesta viikosta” siinä tilanteessa :) Hih tai tuo raskauskesämekkovalitus on just hyvä – voin nii-iin kuvitella tuon tilanteen ja ymmärrän sen täysin! Ja just nuo Liisan kuvailemat ”mutku mä ajattelin käydä kampaajalla” -ajatukset. Tunnistan itseni! Niin ja ne baby showeritkin jäivät pitämättä…

    Sektioihin vielä liittyen… Voin täysin samaistua tuohon huonoon omatuntoon siitä, että ei itse ollut ensihetkillä paikalla. Mullahan oli tilanne ihan eri, mutta silti tuntui, että en ollut ns. henkisesti paikalla tarpeeksi. Joel siis hoisi Silvaa ensimmäiset viikot, mä en pariin eka päivään edes uskaltanut nostaa sitä syliin itse. Olin vaan täysin kokematon, täysin pihalla ja täysin peloissani: pelkäsin että se pää jotenkin repsahtaa tai jotain sellaista. Ja sitten tosiaan kovasti sitä jälkikäteen stressasin (vrt. se mun aiempi Sinkkos-stressi-kirjoitus), että oon nyt jotenkin sössinyt meidän varhaiset vuorovaikutukset olemalla tuollainen avuton äitintyperys.

    Onneksi nuo tuntemukset kuitenkin hälvenevät näin ajan myötä, kun napero alkaa olla siinä iässä että ottaa kontaktia – ja sitten näkee, että onhan se ihan onnellinen tyytyväinen pieni napero :)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    27.3.2013 at 15:13

    Mun lapseni syntyi juuri ja juuri niillä viikoilla, ettei ollut enää keskonen. Onneksi tulikin, sillä kokoa oli jo 3500 g ja 50 cm siinä vaiheessa, onneksi oli terve ja synnytys sujui hyvin..
    Sulla on tilanne ollut paljon vaikeampi, mutta kyllä muakin kovin ”harmittaa” että ne viimeiset viikot jäivät pois.
    Itse olin käynyt vielä kolme päivää ennen syntymää tentissä ja sen jälkeen pari päivää fiilannut miehen kanssa tämä lopputyötä esitarkastuskuntoon, se kun oli tarkoitus saada pois ennen syntymää. Miehellä oli kiireinen työrupeama, jonka piti päättyä juuri laskettuna päivänä. Samana päivänä kun synnytys käynnistyi
    ajattelin aloittaa ”oikean” mammalomailun ja vihdoin rentoutua.
    Supistukset alkoivat illalla ja luulin niitä pitkään harjoitussupistuksiksi. Vasta kun mentiin näytille laitokselle ja lapsivedet lorahtivat saman tien lattialle tajusin tilanteen.. Kuuden tunnin kuluttua tästä olin äiti.
    Shokki oli melkoinen ja valmistautumisaikaa ei oikeastaan ollut koska olin niin kipeä siinä vaiheessa kun tajusin että lapsi oikeasti syntyy.
    Harmittaa silti, etten ehtinyt töiden ja opiskeluiden ja kaiken lomassa kunnolla levätä niitä paria viikkoa ennen kuin vauva saapui. Itseäni harmittaa kun tuleville äideille toitotetaan, että varmaan menee yliaikaiseksi ensimmäinen. Eipä mene todellakaan aina. Raskaana kannattaa valmistautua kaikkeen.

  • 1 2 3