Miten päädyin tanssimaan telkkariin? (Putous – vielä kerran)

Jep, paluu arkeen. Harmaa maanantai ja viime yönä käytännössä nollayöunet (luulin, että en ole nukkunut ollenkaan, mutta sitten muistin kaksi painajaista – jee, olen siis nukkunut edes niiden verran). Niin joo ja tällä kertaa unettomuus ihan itselähtöistä – lapset ne kyllä tuhisivat tyytyväisinä kyljissä…

Mutta! Antakaa mä palaan tuonne Putous-Bollywood-tunnelmiin vielä tämän yhden kerran! Tajusin nimittäin eilen illalla, että mähän en ole vielä ollenkaan kertonut, että kuinkas kaikki kävikään!

…eli kuinka kotiäiti päätyi telkkariin tanssimaan lähes miljoonalle (oho!) katsojalle?

Kuten hyvin tiedätte, mähän (kröhöm) en todellakaan ole mikään ammattitanssija. Lapsena Kuusamon taajuudella ei ollut tanssitarjonnassa muuta kuin tanhuja, joten harrastin ryhmävoimistelua. En kuitenkaan koskaan tullut kovin notkeaksi – rytmitajua sentään ainakin kuvittelin minulta löytyvän. Tanssimuuveja harjoiteltiin kavereiden kanssa meidän olohuoneessa Madonnan ja Paula Abdulin tahtiin.

Helsinkiin muutettuani aloitin ensin showtanssin ja myöhemmin jazz-tanssin. Näistä etenkin jälkimmäisestä innostuin kovasti, mutta kroonisesti liu’uin pakoon tunneilta aina, kun puheet alkoivat mennä esiintymiseen. Vaikka edes koulun joulu- tai kevätjuhlassa. Klassinen pupu pöksyssä -tapaus siis.

Bollywood-tanssista olin haaveillut jo pitkään; varmaan siitä asti, kun näin ensimmäisen Bollywood-elokuvan joskus… öööh… 2000-luvun alussa? Tunneille innostuin kuitenkin menemään vasta kaksi vuotta sitten, kun bongasin silloin vasta-aloittaneen Studio Sfinksin avajaistarjouksen. Ja silloin Silvan synnyttyä ajattelin, että tuohan olisi tosi hyvää treeniä palautuvalle keskivartalolle.

Se oli rakkautta ensimmäisellä lantionkeinautuksella. Heti kevätkaudella aloin ahnehtia saman opettajan/koreografin, ihanan ja innostavan Ilona Kolachanan tunteja. Bongasin Ilonan omalta Tanssi Bollywoodia -sivulta, että hän opettaa myös Bolly Beat -tanssikoulussa sekä ihan Helsingin työväenopistolla. *) Ilmoittauduin mukaan… …kaikkeen. Myös tiiviskursseille. Ja esiintymään! Minä! Uskalsin! Itsensävoitto, kling kling! Kiitän tästä ennen kaikkea Ilonaa, joka on kerta toisensa jälkeen saanut minut innostumaan ja voittamaan ramppikuumeeni. Kiitos! Esiinnyin ensimmäisen kerran jo puolen vuoden harrastamisen jälkeen (täällä) ja sitten vielä seuraavana syksynä, Seela-vauva jo masussa (täällä).

*) Ai niin ja myös Tikkurilassa Tanssistudio Sahramissa.

Aaa, niin joo, bloggauksen aihe piti olla tämä Putous.

Nooh, Ilona oli sitten saanut keskiviikkona yhteydenoton Putouksesta – että löytyisikö 15-20 tanssijan ryhmä ja tanssikoreografia lauantain suoraan lähetykseen. Kolmen päivän varoitusajalla! Biisiksi oli (käsittääkseni tuotannosta käsin) annettu tuo mahtava ysärihitti (?) nimeltään Tan Tana Tan Tan Tan Tara. Ja kyllä, toi ON biisin nimi.

Ilona sitten viestitteli tanssiryhmäläisilleen, että hei kuka lähtee mukaan – eka treenit samana iltana ja yli-yli-huomenna livenä miljoonayleisön edessä.

Eka reaktioni: jee! Toka reaktioni: en mä voi. Kolmas reaktioni: vai voinko…?

Soitto Joelille töihin: ”Onnistuisko, jos mä alkaisin treenata kolmen päivän varoitusajalla tanssia ja menisin lauantaina tanssimaan Putoukseen?” Joelin vastaus: ”Anteeksi MITÄ?!?!?!!”

Uskomatonta kyllä treeniajat loksahtivat juuri niin, että onnistuimme (mummin avustuksella) hoitamaan lastenhoitotekniset kuviot. 

…ja minä vastasin: ”mä tuun kans!”

Kuvakaappaus: MTV3/Putous (Katsomo)

Olen jo varmasti ihan tarpeeksi hehkuttanut, miten mieletöntä tuo esiintyminen oli. Mutta se oli!

…ja vielä kerran KIITOS meidän Ilonalle, joka paitsi teki koreografian ja opetti sen supertiukalla aikataululla meille, myös tsemppasi meidät mahtavaan fiilikseen ja tekemään parhaamme. Kiitos myös kaikille tanssikavereille; entuudestaan tutuille ja uusille tuttavuuksille.
(ja myös sille kaverimammafacebook-ryhmälle, jossa esiintymistä hermoilin ja josta sain tarvittavat tsemppaukset – kiitos!)

Kiitos! We rocked!

PS. Ja seuraavaksi takaisin puutaloarkeen. Kirjoitan sit huomenna vaikkapa kakkavaipoista. (en oikeasti)

 
Like

You Might Also Like

  • karkkimaria
    17.11.2014 at 15:21

    Kyllä tääkin on tärkeää! Toisen lapsen myötä tajusin sen enemmän ku koskaan aiemmin. Omatkin jutut on oltava! Ihanaa, että uskalsit.

    • Kristaliina
      17.11.2014 at 15:30

      Niin on! Vaikka olo on nyt samanlainen kuin kahden päivän krapulassa (luultavasti tää on joku valtavan adrenaliiniryöpyn jälkitila), on silti olo samalla jotenkin… …puhdistunut. Tuntuu, että tuo viikonloppu oli ikään kuin energiabuusti, joka tuli juuri nyt niii-iiiin tarpeeseen!

      …ja kiitos!

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    17.11.2014 at 17:15

    No oon sit liittynyt minäkin tuon teidän pätkän takia niiden miljoonan suomalaisen joukkoon jotka katsoo Putousta. Tosin katsoin vaan kohdasta 54:30 ;-)

    Työkseni tapahtumia järjestävänä ja toisaalta yhden porukan kanssa esiintyvänä korpeaa kyllä aina tuollaiset järjestelyt, joissa esiintyjiä haetaan parin päivän varoitusajalla. Minusta se on esiintyjien aliarvostusta. Hyväkään esiintyjä ei halua paikalle valmistautumatta huolellisesti.

  • Jaana K
    17.11.2014 at 22:29

    Mahtavaa! Ja tekstin oot selvästi löytänyt oman lajisi :) Tanssiminen on kyllä niin kivaa, ja lavalla vielä hauskempaa. Harvoin pystyy olemaan niin hetkessä mukana kuin sillon.