Lapsuudenkoti-ikävä

Näin taas viime yönä unta lapsuudenkodistani, siitä tärkeimmästä. Unissani muutan sinne uudestaan, nyt oman perheeni kanssa. Kaikki olisi siellä paikoillaan, ihan niin kuin ennen.

*******

Juomuspolku. Se on säilynyt mielessäni mahtavana ja rakkaana. Se ruma talo oli parasta ehkä mitään.

Ikävöin Juomuspolun isoa pihaa, jossa oli kaikkea. Pihakeinu, paljon puna-ja mustaviinimarjapensaita, mansikkamaa, perunamaa, äidin monet kukkapenkit, vadelmapuskat, palvauspöntöt, Musti-koiran häkki… Tila oli loputon.

Naapurissa asui lapsuuden ensimmäinen ja paras ystävä, jonka kanssa viestitettiin ikkunoiden välityksellä: kun heräsi, piti laittaa paperilappunen ikkunaan – siitä tiesi, että nyt voi juosta orapihlaja-aidan läpi leikkimään.

Ystävä oli minua pari vuotta vanhempi ja seikkailunhaluinen. Joskus hän karkasi kotoa, minä lähdin mukaan. Taisin olla 3-vuotias, kun olimme leikkineet rosvoa ja murtautuneet viereiselle päiväkodille. Auts.

Lähiympäristö oli leikkipaikkoja täynnä. Mentiin salaa vanhainkodille ja piilouduttiin sohvan taakse, kun jumalanpalvelus alkoi. Kiinni jäätiin.

Viereisen Hotelli Kuusamon ulkoseinään oli hyvä pelata squashia, tai pujahtaa tyhjälle tenniskentälle. Joskus hiippailtiin hotelliinkin sisään: näyteltiin ranskalaisia turisteja ja juteltiin äänekkäästi ”ranskaa”: ”François Mitterrand?” ”Aaaa, François Mitterrand.” ”Oh, François Mitterrand!” Suuri huijauksemme ei välttämättä mennyt läpi.

Talvella leikittiin valtavissa lumipenkoissa ja vakoiltiin Volvo Markkasta. Lähestulkoon asuttiin viereisellä luistinradalla.

Ikävöin Juomuspolun ”perähuonettta”, vanhaan autotalliin syntynyttä varaston ja leikkimaailman yhdistelmää. Ikävöin Juomuspolun pitkää muovimaton peittämää käytävää, jossa voi juosta kunnon spurtin tai leikkiä muotinäytöstä. Ikävöin kahta eri tahtiin soivaa seinäkelloa, joiden ansiosta öisinkin aina tiesi, paljonko kello on.

*******

Kun vanhempani erosivat, muutimme äidin kanssa pois: ensin väliaikaisesti kerrostaloon (heh, Kuusamossa 2-kerroksisia taloja kutsuttiin kerrostaloiksi) ja sen jälkeen rivitalopäätyyn, josta tuli minun toinen Lapsuuskotini.

Ruijantie. Ikävöin (silloin uuden) rivitaloalueen valkoisina hohtavia taloja. Ikävöin isoja ikkunoita, joista näkyi takapihan leikkikentälle. Ikävöin leikkikentän mahtavaa köysirataa.

Ikävöin oman huoneen muovimaton vaimentamaa rauhallisuutta. Ikävöin koulupöytääni ja jopa niitä pitkän matematiikan kirjoja, joiden parissa ähersin funktiolaskin ja kolmioviivain viuhuen ja katsoin välillä ikkunasta kohti muita rivitaloja. Kerran Sumpputien pusikosta juoksi hirvi meidän parkkipaikalle.

*******

Kuusamo. Miten voin ikävöidä Kuusamoon?

Ikävöin jäätelökiskoja, joille lähdettiin innosta hihkuen isältä saatu viiden markan kolikko kämmenessä hioten. Ikävöin Kelan rantaa ja pelottavan näköistä hyppytornia, jonka ylimmässä kerroksessa teinit viettivät viikonloppuiltojaan.

Ikävöin potkukelkkoja, joilla pääsi talvella kovaa. Ikävöin hiihtolatuja, joilta äiti joutui aina vetämään minut suksisauvasta kiskoen kotiin. Ikävöin pappilan pellon laidan pulkkamäkeä. Ikävöin jokatalvisia porokisoja Torankijärvellä ja niistä ostettuja grillimakkaroita.

Ikävöin lapsuuden ystäviä, joista osaan yhteydet ovat kokonaan katkenneet. Ikävöin ensimmäistä ala-asteen opettajaa ja Irjaa iltapäiväkerhosta. Ikävöin Aavaniemen Jenniä. Ikävöin seurakuntatalon kerhotilan pistelevää kokolattiamattoa, takkahuonetta ja sellaisia ruskeita pallotyynyjä, joiden päällä pystyi keikkumaan. (jos sai luvan)

*******

Oi, ja ne mummolat.

Posion mummola. Ikävöin mummolan valkoista taloa Tuominiemen kärjessä. Eniten ikävöin ihanaa mummia, joka kuoli jo ollessani ala-asteella. Ikävöin mummin Karjalasta tuomaa Katjuska-nukkea, jonka mummi aina minulle lupasi, ”kun minusta aika jättää”. Mutta joka olikin sitten mystisesti kadonnut isovanhempien kuoleman jälkeen.

Ikävöin Posion juhannusjuhlia, joilla esiintymässä oli Samantha Fox ja Sabrina. Minä istuin Posion mummolan pihakeinussa yömyöhään asti näteimmässä kesämekossani ja toivoin, että Sabrina lentäisi helikopterillaan yli. Näkisi minut ja ottaisi minut siskokseen mukaan lavalle esiintymään. ”Boys, boys, boys…”

”Tule jo sisään, eikö siellä jo sääsket syö?”, äiti huhuili.

Ja Könkään mummola. Ikävöin Könkään-mummolaan kesäisin pesiytynyttä hälisevää serkusparvea. Ikävöin polkua, jota pitkin juostiin ohi rantasaunan rantaan.

Ikävöin kahlaamista kylmässä Ounasjoessa. Ikävöin isoa pihaa, jossa hypittiin hetekalla aikana ennen trampoliineja. Ikävöin raitaisia räsymattoja ja muurin päältä sitä hassua vekotinta jolla pisteltiin rieskaan reikiä.

Ikävöin saunahuoneesta löytyneitä vanhemman serkun LP-levyjä, joilta soitettiin Europen ”Final Countdownia”. Aina Countdownilla piti hypätä; Ville löi päänsä kattoon, kun hyppäsi alas vanhalta puusohvalta.

*******

Tuntuu surulliselta, että en enää koskaan astu noista lapsuuden kotien ja mummoloiden ovista. Ja jos astuisin (kyllä ne talot vielä paikallaan seisovat), vastassa olisi vieraat ihmiset.  Vieraat elämät.

Ei ole enää niitä tuttuja räsymattoja ja piironkeja paikoilaan. Ei rumia seinävaatteita ja toreilta ostettuja ”taide”tauluja. Ei Spectrumin (korkkaamattomia) tietokirjasarjoja kirjahyllyssä.

Salaa kahdehdin esimerkiksi Joelia, joka voi koska tahansa omalla avaimella astua lapsuuskotinsa ovesta sisään. Nähdä vaikka joka päivä ne paikat, joissa on leikkinyt ja ne ihmiset, joiden kanssa on kasvanut.

Totta kai minullakin äiti on, isä on. Mutta he asuvat nyt minulle täysin vieraissa paikoissa. Tuntemattomilla paikkakunnilla, joihin ei kiinnity muistoja.

Joskus on aika juureton olo. ”Nyt sinulla on koti, joka pysyy”, Joel lohduttaa, jos olen haikea.

Ja ovathan ne muistot. Ihanat.

3
Like

You Might Also Like

  • Neene
    18.3.2013 at 11:07

    Kuusamo<3 

  • HelloAochi
    18.3.2013 at 11:07

    Oletko sinä noissa kuvissa iso- vai pikkusisko? 

  • Kristaliina
    18.3.2013 at 11:09

    Eiks ollakin aika samannäköisiä…? Minä olen tuo pikkusisko :)

  • HelloAochi
    18.3.2013 at 11:11

    No ootte!!! Siksi just kysyin, meinasin jo tuohon ekaan kommenttiin kirjoittaa, että jos olet pikkusisko niin siskosi on kyllä ihan sun näköinen (tai toisinpäin)!!

  • Kristaliina
    18.3.2013 at 11:16

    Neenee: Hih aika kai kultaa Kuusamo-muistot… :) Mulla itselläni on sitten se toinen Kuusamo-muistotaajuuskin, kun lukioikäisenä oli pakkopäästäpois pakkopäästäpois pakkopäästäpois :D

  • ebe
    18.3.2013 at 11:23

    Vielä ihan muuan vuosi sitten olin sitä mieltä, että muutan kyllä heti kun on mahdollisuus pois täältä Kuusamosta, mutta nyttemmin olen vakaasti sitä mieltä, että minuahan ei todellakaan saa täältä ihan hevillä lähtemään! Kyllä tämä on ihan passeli paikka asua :)

    Mikähän niistä Juomuspolun taloista? ;)

  • Kristaliina
    18.3.2013 at 11:27

    Keskimmäinen, se (ainakin silloin) kelta-ruskea. Ja molemmilla puolilla asui ystävät :)

  • ebe
    18.3.2013 at 11:33

    Hmm, juoksen siitä ohi aina silloin tällöin, mutta en kyllä muista minkä värisiä talot ovat :D Taidanpa pyrähtää aamulenkin huomenna sitä kautta, jääpi muuten häiritsemään, heh :)

  • maaritanneli
    18.3.2013 at 11:39

    Voi, iltapäiväkerhon Irja. Olin jo unohtanut. Minullakin on usein lapsuuden Kuusamoikävä! Saispa oma lapsikin kasvaa yhtä huolettomassa ympäristössä..

    Ja tuo pakkopäästäpois kuulostaa niin tutulta.
    Kuusamossa oli joskus ysikytluvulla paikallis TV, mikä näkyi kaapelissa. Olin mukana kanavan nuorisopaneelissa, minkä aihetta en tosin muista, mutta sen muistan, kuinka 15-vuotiaan uholla paasasin Kuusamon kamaluudesta ja että aion lähteä pois heti, kun Se on mahdollista. Juontaja kysyi, millä aion elää ja pärjätä. Piimällä ja leivällä oli mun vastaus.

    Että semmosta.. :)

  • OdotuksestaOnneen
    18.3.2013 at 11:40

    Voi kun kirjoituksesi osui syvälle! Tiedän niin miltä tuo juurettomuus tuntuu!

    Kävin joskus vuosia sitten omassa lapsuudenkodissani vierailulla. Oli kummallista nähdä niin rakas ja tuttu talo niin vieraana ja outona. Ihmiset, jotka siellä asuivat, olivat tehneet siitä omannäköisensä ja ne iki-ihanat tumman ruskeat laattajäljiltelmä muovimatot oli vaihtuneet vaaleisiin ja raikkaisiin laminaatteihin. Muutenkin koko talo oli saanut uudet pinnat. Tuntui että kaikki ne muistot olivat haalistuneet remontin mukana ajasta ikuisuuteen. Rakkaus sitä taloa ja niitä metsiä kohtaan ei koskaan kuitenkaan katoa. Ja kyllähän ne muistot siellä aina ovat.

    Rakennetaan nyt mieheni kassa meille yhteistä kotia ja toivon että voisin kasvattaa lapsemme hyviin muistoihin ja että talo olisi joskus yhtä rakas heille kuin oma lapsuuden kotini minulle.

  • Hosuli
    18.3.2013 at 11:43

    ”kun heräsi, piti laittaa paperilappunen ikkunaan – siitä tiesi, että nyt voi juosta orapihlaja-aidan läpi leikkimään”

    Oi lapsuus! Tuollainen oli niin parasta.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    18.3.2013 at 11:49

    Nimenomaan ne muistot on ja etenkin ihanat muistot :) Olen todennut, ettei ne paikat tms tunnu enää samalta, vaikka ne oiski tallella. Kaikki kuitenkin muuttuu ajan kanssa…

  • Liisa
    18.3.2013 at 11:53

    Mulla on hyvin samankaltaisia tuntemuksia lapsuudenkotia ja kotikaupunkia kohtaan. Muistot lapsuuden leikki-ihmemaasta ja teini-iän ahdistuksesta. Ja nyt nostalgia, haikeus ja ajoittainen ikävä, toisaalta tyytyväisyys omaan elämään täällä kaukana sieltä. Se vain on erotuksena, että minullakin on edelleen oma ekaluokalle mennessä saatu abloy-avain omassa avainnipussani, jolla pääsen siihen samaan tiilitaloon ja nukkumaan siihen omaan huoneeseen.

    P.S. Meillä juhlitaan tänään ensimmäisiä synttäreitä! :)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    18.3.2013 at 11:56

    Voi ei…..onko meitä muitakin??? Kiitos!!!!! Itselläni JÄRKYTTVÄN juureton ja yksinäinen olo tullut lasten syntymän jälkeen, vaikka olen asunut pian 20 vuotta poissa kotikaupungistani. Mutta kun käyn siellä, niin sielu lepää. Ja haluaisin lapseni kasvattaa siellä. Mutta onko se sittenkin harhaa? En tiedä. Olen surrut sitä, että sinne takaisin ei voi muuttaa töiden vuoksi. Säilyykö tämä nostalgiaolo aina? Haluaisin juurtua täällä Helsingissäkin jonnekin ja jotenkin, mutta tuntuu vaikealta. Huoh. Kiitos silti siitä, että tajusin etten ole yksin ;)

  • Kukkavarvas (Ei varmistettu)
    18.3.2013 at 11:58

    Aattele, joku voi ajatella ja tuntea siitä teidän omastakin Puutalosta noin :)

  • Tuulie
    18.3.2013 at 12:16

    Voi ei, ihana kirjoitus josta tuli itselle myös hirveä ikävä kaikkia vanhoja koteja ja kotipaikkoja. Vanhemmat asuvat vielä isoisäni aikoinaan rakentamassa talossa, joka on ainoa paikka joka on perheellämme pysynyt samana ja tuttuna koko juurettoman ”kiertolaiselämän” ajan. Nyt hekin ovat alkaneet puhua että josko sitä vähitellen luopuisi siitä. Kamalaa. Sitten ei ole enää mitään vanhaa eikä tuttua jäljellä. Hirveä ikävä vaan Lapin kodin takapihan suopursuja, Pohjanmaan kodin korkeita ja valoisia huoneita, vanhan vuokramökin rantaa ja sen isoisäni maalaiskylään rankentaman talon kallioista tonttia.  Ja missä minä olen? No Turkulaisessa ihan vieraassa ja muistottomassa vuokrakaksiossa. Hirveän masentavaa!

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    18.3.2013 at 12:35

    Piti vielä sanoa, että mä kaipaan kotikaupungin katuja! En niitä asuntoja, joissa asuin, mutta katuja! Ihan kamalaa. Miksi sitä ei kotiudu millään 20 vuodessa muualle?

  • Amma
    18.3.2013 at 12:49

    Mä muistan kun ystäväni oli about parikymppinen ja pari vuotta aiemmin muuttanut iltatähtikuopuksena pois kotoaan kun hänen vanhemmat pistivät talon myyntiin. Herranjestas kun tää ystävä suuttui, se ei puhunut koko talon myymisestä mitään ja oli vanhemmilleen katkera kun möivät talon. Mutta silti, ei kaksi yli kuuskymppistä jaksa ehkä pitää huolta isosta 5 huoneen omakotitalosta kahdestaan.

    Mullakaan ei ole lapsuudenkotia enää, on vain äitin koti, jossa asuin pari vuotta lukioikäisenä. Ekaa kotia käyn aina ohikulkiissa kattomassa, miltä se näyttää ja toisen ohi kuljen päivittäin. Toistakin kotia pitää aina vähän katsella sillä silmällä, et näkiskö ikkunoista vähän ees sisään.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    18.3.2013 at 13:00

    Minä haaveilin yhtenä unettomana yönä lapsuudenkodin kunnostamisesta. Se vanha maatalo kun jäi kylmilleen kun vanhemmat rakensivat uuden talon ollessamme siskoni kanssa alle kouluikäisiä. Olen tuota miettinyt ennen oman lapsen syntymääkin, mutta nyt haaveet ovat saaneet uuden ulottuvuuden: jos oma, nyt alle vuoden ikäinen poika pääsisi viettämään oman lapsuuteni kaltaisia ihania rauhallisia kesäpäiviä siinä ihanassa vanhassa talossa vanhojen rakennusten ja ison pihan keskellä. Talo on kyllä suvun omistuksessa, mutta kunnostustyö olisi aivan valtava, enkä tiedä millä ajalla ja rahalla siihen pystyisi. Niisk. Mutta unelma elää.

    Liisan perheeseen synttärionnittelut!

  • polar code
    18.3.2013 at 13:51

    Tuttuja tunteita! Ihana kirjoitus.

    Täällä toinen ihana teksti:
    http://www.hs.fi/tiede/Vauva+riisuu+pertti+perusn%C3%A4rk%C3%A4styj%C3%A4n+aseista/a1305658001658

     

    ps. Vihdoin rekisteröidyin. Olen jo jonkin aikaa seurannut palstaasi, ja anona pari kertaa kommentoinutkin. Olet huippu!

  • 1 2