Mä oon sairaan magee tyyppi!

”Tiedätteko – mä oon ihan sai-raan magee tyyppi!

Tänä aamuna, kun mä heräsin, ajattelin heti ensimmäiseksi, että JEE: tyttöjen tanssituntipäivä! Tänään menenkin sinne ihan itsekseni tyttöjen kanssa – usein ollaan logistiikkaa hoitamassa molemman vanhemman voimin. Homma sujuu ihan mainiosti niin, että Silva on mukana myös Seelan tanssitunnin ajan ja sitten menee omalleen; hih saapahan oikein kunnon parin tunnin danceactionit ja nukkuu luultavasti mahtavat päikkärit homman jälkeen.

Tytöt ylös ja aamupalalle; jee tää sujuu! Joel on laittanut valmiiksi kahvin ja hedelmäsalaatin. Mun maailman paras mies! Silva laulaa koko aamupalan ajan ja Seela lällättelee perässä – en kestä, mitkä söpöliinit! Kamatkin on pakattu, ja lähdöt on nykyään niiii-iiiin paljon helpompia kuin ennen. Ja hei mehän ehditään siihen bussiinkin. Mä oon niin pro!

Bussipysäkillä ollaan minuuttia ennen kuin bussi tulee. Täydellistä! Ja ihan käsittämätön mäihä: me nipin napin mahdutaan mukaan! Siellä on toiset yksöisvaunut ennen meitä ja tän bussimallin vaunutila on kapea – mutta meiltä jää vaan ihan vähän renkaasta kiinni, että ei soljahdeta sinne koloon kokonaan. Ihan riittävän hyvin; kyllä tuosta kulkemaan mahtuu!

Liikkeellä ollaan työmatkalaisten aikaan; noin ne ryysivät bussiin ja ulos. Hitsi ne varmasti ajattelevat, että onpa tuo äiti onnekas, kun saa täällä lastensa kanssa oleilla. Tytöt on ihan hurmaavina, kaikki varmasti niitä ihastelevat. Ja ihailevat totta kai mua: että tuossa on ihminen, joka siinä rakkaudella hoitaa näitä lapsia, jotka ovat tän maailman tulevaisuus!

Oho, aurinko paistaa – ihanaa! Kevät tulee, jea! Ja ihan kohta on kesä! Täällähän tulee lämmin. Äkkiä pipot ja hanskat pois ja haalarit auki ennen kuin tulee liian kuuma. Seela ehtii jo vähän protestoida, mutta hei mä hanskaan tän niiii-iiiin hyvin!

Vähänks hyvä, että päästään tällä suoralla bussilla Kamppiin asti. Sit ollaan jo perillä! Niin nopeasti, että en ehdi pukea kaikkia riisuttuja varusteita takaisin lapsille. Mutta ei se mitään, kävelymatka on niin mini, että pärjäävät hyvin ilman hanskoja!

Ollaan salilla puoli tuntia ennen ensimmäisen tanssitunnin alkua. Tyttöjen mielestä on ihanaa, kun voi seurata aikuisten balettituntia avonaisesta ovesta. Ja mä oon niiii-iiin ylpeä: oon sanonut, että ovella saa olla, mutta kynnyksessä on raja. Ja noi murut seisovat just siinä, missä on neuvottu. Mä voin täysin luottaa siihen, että ne eivät lähde – voin käydä rauhassa täyttämässä vesipullotkin. Hitsi noi aikuistanssijat varmasti ihastelevat, että miten voi olla noin ihanat pikkutanssijat tuossa!

Täydellinen suoritus! Hyvä minä!!!!!”

itsetunto1

”Tiedätteko – mä oon vaan niii-iiiin paska.

Tänä aamuna, kun mä heräsin, ajattelin heti ensimmäiseksi, että MÄ EN SELVIÄ TÄSTÄ: tyttöjen tanssituntipäivä! Tänään menen nimittäin sinne ihan itsekseni tyttöjen kanssa – usein sentään ollaan sitä h*vetillistä logistiikkaa hoitamassa molemman vanhemman voimin. Tästä tulee katastrofi. Yritän mukamas hoitaa hommaa jotenkin niin, että Silva on mukana myös Seelan tanssitunnin ajan ja sitten menee sen jälkeen omalleen; luultavasti se väsyy jo ennen omaa tuntiaan ja on sit niin väsynyt, että mistään ei tule enää mitään.

Tytöt ylös ja aamupalalle; tää tulee menemään päin h*vettiä, mä tiedän sen jo valmiiksi! Joel on mukamas yrittänyt lohduttaa tilanteessa ja laittanut valmiiksi kahvin ja hedelmäsalaatin. Joo kiitti, mutta ei paljon auta, kun väsyttää niin paljon, että järki lähtee. Kahvia on ihan liian vähän. Silva laulaa koko aamupalan ajan ja Seela lällättelee perässä – en kestä, pää räjähtää! Kamat on pakattu, ja mutta kahden lapsen kanssa lähdöt nyt on mitä on. Jollain ihmeen kaupalla muka jopa ehditään siihen bussiin. En ois kyllä uskonut.

Bussipysäkillä ollaan minuuttia ennen kuin bussi tulee. Voi v*u mikä hiki tuli, kun piti säntäillä noin. Ja just tyypillistä: me melkein ei mahduta mukaan! Siellä on toiset yksöisvaunu ennen meitä ja tän bussin vaunutila on kapea – aivan idioottimaisesti suunniteltu tää bussimalli: meiltä jää renkaasta kiinni portaaseen, että ei soljahdeta sinne koloon kokonaan. Jäädään sit tietysti muiden eteen. Voi v*ttu.

Liikkeellä ollaan työmatkalaisten aikaan; noin ne ryysivät bussiin ja ulos. Hitsi ne varmasti ajattelevat, että mitä h*vettiä noikin on tälleen ruuhka-aikana liikkeellä, pysyisivät kotona. Tytöt juttelevat koko ajan, kaikilla varmasti menee hermo. Ja paheksuvat totta kai mua: että tuossa tuollainen pummi, joka laiskottelee vaan kotona eikä mene töihin.

Oho, aurinko paistaa – silmiä häikäisee. Tää on vaan joku hetkellinen harha, kohta tulee taas räntää taivaan täydeltä. Täällä tulee sitä paitsi tulee kuuma. Äkkiä pipot ja hanskat pois ja haalarit auki ennen kuin lapset saa raivarit ja meidät heitetään ulos tästä bussista. Seela ehtii jo vähän protestoida, nonni: mä oon kusessa ja kaikki vihaa meitä.

Tämä bussi menee suoraan Kamppiin ja matka kestää ikuisuuden. Vaivun johonkin koomaan ja yhtä äkkiä tajuan, että ollaan perillä. Voi v*ttu.  En ehdi pukea kaikkia riisuttuja varusteita takaisin lapsille. Just. Ilman hanskoja pakkasessa. Kohta tulee joku maailmanlopun flunssa. Mä en vaan osaa. Miks h*vetissä mä en osaa varautua kaikkeen kunnolla.

Just. Ollaan salilla puoli tuntia ennen ensimmäisen tanssitunnin alkua. Tylsää, miten me ikinä saadaan aika kulumaan? Tytöt haluavat seurata aikuisten balettituntia avonaisesta ovesta ja ne kyllä pysyvät tuossa kynnyksen takana, mutta eihän sitä koskaan voi tietää… Mun pitää käydä täyttämässä vesipullot eivätkä tytöt suostu tulemaan mukaan. Mä jätän ne siihen, mutta voi v*u jos ne menee sinne saliin. Hitsi noi aikuistanssijat varmasti mulkoilevat, että miten voi joku olla noi paska äiti, että antaa lapsensa olla tuossa tiellä.

Voi v*u mikä suoritus. Tää on just tyypillistä.”

itsetunto2 copy

Ystävä houkutteli eilen lähtemään Hakunilan kirkkoon (täh?) kuuntelemaan lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren pitämää luentoa teemalla ”Eväitä lapsen ja nuoren itsetunnon kehittymisen tukemiseen”.

Olin suht skeptinen – varalta sovin jatkotreffiksi käynnin lempparinepalilaisessa. Että jos luento olisi kamala tai tylsä tai ärsyttävä, niin ainakin olisi jotain kivaa ollut tarjolla.

Mutta se oli oikeasti ihan tosi-tosi hyvä. Asiat eivät sinänsä olleet mitään maanmullistavan uutta, mutta kyllä sieltä sai sekä sellaisia ”hei just näin mä oon aina ajatellut” -havantoja että myös niitä ”vau, tätä en tullut ajatelleeksikaan!” -juttuja. Muutamia ihan käytännön niksejä omaan arkeenkin. Niistä ehkä erikseen myöhemmin!

itsetunto3 copy

Yksi sellaisista ”just näin!” -hetkistä oli tämä, mitä nuo alun kaksi vaihtoehtoista tekstinpätkää mun aamusta kuvasivat.

Että ihmisen päässä muodostuu ihan valtava määrä ajatuksia koko ajan; niitä ei voi hallita. Jotkut niistä oman pään sisäisistä ajatuksista moittivat ja soimaavat jatkuvasti itseä – toiset ajatukset puolestaan kehuvat, tsemppaavat ja kannustavat. Veikkaan, että normaalin pään sisällä on molempia.

Mutta kummat niistä hallitsevat? Me vanhemmat voimme vaikuttaa siihen, millaisia ajatuksia lapsemme tulevaisuudessa kuuntelevat siellä päänsä sisällä. Riippuen siitä, millaisessa ”ääni-ilmastossa” lapset ovat tottuneet kasvamaan. Että onko siellä pään sisällä huutamassa jatkuva moittija vai empaattinen kannustaja.

itsetunto4 copy

Kumpi aamun tarinoistani sitten oli oikea?

Ensimmäinen.

Meillä oli ihan sai-raan kiva aamupäivä!

69

You Might Also Like

  • Heispi
    17.2.2016 at 17:12

    Mä hymyilin kuin naantalinaurinko lukiessani kohtaa yksi. Sitten hämmennys. Mitä?! Silmäilen lopun negatiivisen tekstin. (hassua etten edes halunnut kunnolla lukea, niin neg se oli :))Ja sitten ”aahh” :D

    Mä oon aina ollut sitä mieltä että asenne se on joka ratkaisee. Tää on hyvä esimerkki siitä! Ja toki just se, miten lapsi ja nuori oppii näkemään maailmaa. Tietysti ihan tempperamentillä on myös vaikutusta. Toiset on luontaisesti optimistisiä ja toiset pessimistisiä. Mutta silloinkin sillä itsetunnolla on kyllä merkitystä.

    • krista
      17.2.2016 at 20:07

      Temperamentistä tuolla Cacciatorella oli kans tosi hyviä ja osuvia esimerkkejä! Pystyi ihan kuvittelemaan itseään ja läheisiään niihin, siinä oli sellaisia erilaisia akseleita. Tuo luento tulee myös ilmeisesti jonnekin nettiin, täytyypä linkata tänne, jos löydän! Oli nimittäin tosi hyvä! :)

  • -Jenni-
    17.2.2016 at 18:22

    Mun on pakko kommentoida tähän kun mies kulkee meidän kanssa vain viikonloppuisin,niin lasten kanssa keskenään kulkeminen onnistuu arkisin paljon paremmin. Kun mies astuu kuvioihin on jotenkin ilmapiiri ihan outo. Mies kyselee kokoajan miks pitää tehdä näin ja noin ja kritisoi kaikkia toimivia malleja. Mulla meinaa hermot mennä ja sit sunnuntaina odottaa jo maanantaita..Mistäköhän tää kertoo..

    • Lintunen
      17.2.2016 at 18:37

      Ehkä siitä, että mies kokee olevansa ulkopuolella? Ja varmasti onkin ihan ulalla toimivasta arjesta lasten kanssa. Meillä ainakin on, yleensä mies kotiutuu töistä ja harrastuksista klo 19-21, ei sillä valitettavasti ole samaa tatsia arjen pyörittämiseen kun mulla.

    • krista
      17.2.2016 at 20:12

      Varmasti jotenkin vaikea tilanne kaikkien kannalta – sekä sun että miehen! Varmaan just siitä (näin vaan siis kuvittelisin) johtuu, että sä oot löytänyt ne omat toimivat mallit ja puoliso ei; ja ehkä haluaa kuitenkin osallistua. Ihan hölmöä tietty näin ulkopuolisena ehdotella, mutta mitä kävisi, jos tekisitte diilin, että viikonloppuisin koko paletin vetovastuu ois miehellä? Sä nostaisit kädet pystyyn (silleen positiivisesti) että tee niin kuin haluat ja mies sais itse yrityksen ja erehdyksen kautta löytää ne omat toimintatapansa…?

      Meillä on tällaisia tilanteita ollut kahdesti: kun Joel ja Silvalta isäkuukaudelle kotiin ja nyt vuosi sitten, kun se jäi kokopäivätyöstä kotiin. Mä silloin molemmilla kerroilla otin sellaisen linjan, että se esim. pakkaa hoitolaukun jne. Mä tuun vaan perässä :) Ja nyt (toki Joel on ollutkin tosi paljon kotona) molemmat pystyy hoitamaan samalla tavalla perusrumbaa. Joel itse asiassa paremmin kuin minä, pakko myöntää :)

  • Lintunen
    17.2.2016 at 18:33

    Mä en kyllä pystyny lukemaan jälkimmäistä tekstiä hymyilemättä. Se oli jotenkin ihan selvästi niin ei-Kristaa, että otin sen vitsinä.

    Kyllähän niitä negatiivisia ajatuksia omasta päästä aika usein löytyy, mutta onneksi aika usein ne myös pysyy siellä. Yritän sanoittaa omaa ilmiselvää ketutusta lapsille ymmärrettävästi, tyyliin ”äitiä harmittaa, koska…” tai ”äiti on nyt tosi väsynyt eikä ehkä jaksa leikkiä” jne. Monesti kun yritän lapsille sanoittaa asioita, valitsen tarkoituksella positiivisia sanoja, ne monesti auttaa muuttamaan omat ajatuksetkin positiivisemmiksi.

    • krista
      17.2.2016 at 20:20

      Hahaa, tunnet mut! :) Joel muuten (naureskellen) totesi, että apua hänelle kakkostekstin jälkeen tuli jälkeen sellainen olo, että ”oi ei, toivottavasti sillä ei ollut noin kamalaa”. No ei ollut :D

      Toi sanoitus on oikeasti hyvä! Cacciatorekin muuten sanoi, että aikuisen tunteiden näyttämisestä lapsi oppii, että ikävistäkin tunteista pääsee ohi. Että aikuinen tietää (?), että tunne on ohimenevä: harmituskin tulee, se on, ja jossain vaiheessa se haihtuu. Lapsi taas on JUST SIINÄ tunteessa. Mutta että lapsi tosiaan oppii, että ikävistäkin tuntemuksista pääsee yli ja ikään kuin että ”me selvitään ja meille käy ihan hyvin”. <3
      -
      Siitä itsensä soimaamisesta/ymmärtämisestä puhuttiin just siinä mielessä, että jos vanhempi vaan jatkuvasti muistuttaa asioista, jotka eivät suju, lapsi ikään kuin omaksuu sellaisen itsensäsoimaamisen äänen sisälleen. Mutta jos jaksaa ihan arkisistakin asioista antaa positiivista palautetta, lapsi ikään kuin saa sisälleen sellaisen äänen, joka sanoo, että hei mä osaan ja oon ihan hyvä tyyppi.
      -
      Mä uskon kans tuohon, että tietoinen positiivinen ajatus myös samalla muuttaa ajatuksia silleen automaattisen positiiviseksi, että kohta ei tarvitse edes ponnistella (niin) paljon :)

  • Miitu
    17.2.2016 at 18:54

    Jalatkin oli ilmeisesti kuivat ja lämpimät 😉 Mutta vakavasti, tärkeä asia kiinnittää huomiota aina aika ajoin. Mä oon ehkä enemmän peruspessimisti – syntyjäni vai kokemusten kautta, en tarkalleen tiedä – mutta onneksi noihin ajatusmalleihin voi vaikuttaa.

    • krista
      17.2.2016 at 20:23

      Hahaa, kyllä! Oli Crocsit jalassa! Ei ois niillä sunnuntain vuotavilla saappailla syntynyt tuota eka kertomusta :D

      Toi on kyllä kans hyvä havainto, että omiinkin ajatusmalleihin voi vaikuttaa, aikuisenakin. Kyllä se tietysti sellaista tietoista toimitaa vaatii; helposti sitä lipsuu ajattelemaan niin kuin on aina tottunut tekemään. Mutta just jos on sellainen hyvä itsetunto: että tietää, että ”hei mä oon ihan hyvä tyyppi”. Silloin vastoinkäymisetkin on ehkä vaan ikään kuin hyvälle tyypille tapahtuvia yksittäisiä vastoinkäymisiä, eikä sellaista, että ”aina mulle käy näin, kun oon näin surkee vaan kaikessa”.

  • Ninnili
    17.2.2016 at 20:51

    Ei vitsi oon ollu monta kertaa aikuisten edistyneillä balettitunneilla, kun pieni ovenraostakatselija on innostunut yhtäkkiä ryntäämään mukaan. Ihan hauskoja sattumuksia, kunhan ei olla juuri tekemässä jalanheittoja tai isoja hyppyjä, ettei pikkutanssija jää jalkoihin. :)

    • krista
      18.2.2016 at 00:03

      Auts joo siinä tosiaan saattaisikin kopsahtaa… Onneksi noihin omiin on sen verran hyvä ”riskituntuma”, että tietää riskin määrän. Seelaa en muuten jättäisi yksin, mutta Silvan kanssa voi olla VARMA, että se pitää paitsi ohjatut rajat, myös huolen siitä, että pikkusisko muistaa ne :)

      Meidän tanssikoululla siitä on myös ihan sanottu, että saa katsella – ja pitävät siis ovea auki (tuuletus ei ole syynä), vaikka senkin voisi sulkea :) Ihastelevat näitä pikkuisia, jotka tietysti ra-kas-ta-vat näitä aikusia balleriinoja <3

  • nimetön
    17.2.2016 at 20:53

    Voi vitsi, tunnistin itteäni molemmista :)) hyvinä päivinä ja ihan usein pääsee tohon ensimmäiseen mut on huonoja päiviä kun huomaa itsekin ajautuneensa just tollaseen negatiiviseen ajattelun kierteeseen joka vaan ruokkii itteään. Onneks harvemmin :)
    Mut hienoa on se kun omiin ajatusmalleihin voi tutustua, silleen ymmärtäväisesti tarkkailla itteään että okei nyt mä ajattelen tästä asiasta tälleen ja musta tuntuu tältä, miksköhän ja mistähän tää ajattelutapa tulee? Ja jos ottaa päähän, se on iha ok, mutta voiskohan asian sittenki vaik ajatella toisin.
    Ettei oo vaan jotenki epämääräisesti niiden fiilisten ja ajatusten vietävänä vaan voi sillai tutkailla ja ehkä vähän ohjailla niitä, että voiskohan tästä asiasta ulkopuolisin silmin ajatella myös toisin. Mua tällainen on auttanut ihan hirveesti, oon nimittäin saanut just sellaisen negatiivis-sävytetyn ajattelun mallin kotoa.

    • krista
      17.2.2016 at 23:14

      Joo kyllä mäkin – kyllä tuossa kakkoskertomuksessakin toki on totuuden siemen joinain päivinä! Cacciatore totesi, että meitä itseämme ei välttämättä ole riittävästi kasvatettu kehumalla. Itsekin tulen kuitenkin tuolla pohjoisesta, jossa tämä Cacciatoren mainitsema ”viisauskin” tyyliin ”laita lapsi asialle ja mene itse perässä” oli mun lapsuudessa voimissaan. Vähättely. Sellaisen ”et sä siihen pysty” -peikon kanssa täytyy kyllä aktiivisesti taistella.

      Mutta tuo omiin ajatusmalleihin tutustuminen on niiiii-iiiin totta! Itsellänikin on ollut tosiaan tällainen prosessi käynnissä jo pidemmän aikaa. Ja kyllä omaan ajatteluun ja asenteisin voi vaikuttaa. Kyllä ne peikot siellä saattaa peikkoilla edelleen, mutta niin kuin se Cacciatorekin painotti: ne ovat vain ajatuksia, niitä ei voi hallita – ei niitä kaikkia tarvitse kuunnella, voi antaa niiden vaan mennä ja etsiä jostain aivoihinsa toisenlaisia.

  • Leluteekin Emilia
    17.2.2016 at 21:15

    Uhh, mä kanssa tunnistin itseni molemmista. Tänään, kun olen ollut vähän väsynyt (ja menkat tulossa), niin on kyllä kaikki ollut niin syvältä ja ärsyttänyt huolella, ja silloin en kyllä kovin empaattisena ole kannustamassa lapsiakaan vaan jokainen kaatunut maitopisara on selvä maailmanlopun merkki. Mä toivon, että sitten toisina päivinä osaan vähän tasapainottaa. Mutta meillä kyllä kaksi lapsista on vielä sellaisia täydellisyydentavoittelijoita, että on itselleen kamalan kriittisiä, ja mä luulen, että mun pienimmätkin vänkytykset menee niillä ihon alle. Uhhh. Oliko siellä jotain hyviä vinkkejä niiden omien negisajatusten hallitsemiseen?

    • krista
      17.2.2016 at 23:33

      Oli! Tai itse asiassa hmm ei välttämättä mitään niksipirkkoja vaan sellaisia, joilla ainakin itse kuvittelen jotenkin… …ehkä ”tilanteen tullessa” pystyväni jotenkin ymmärtämään itseäni.

      Yksi oli sellainen termi kuin ”potutusbonus”. Että jos on satasen maljakko, joka hajoaa, se on sen jälkeen rikkinäinen satasen maljakko – ei muuta. Mutta sitten siitä voi seurata suuttuminen, perheriita, pilalle mennyt päivä, kiihtymyksissä ajettu kolari ja vaikka mitä – ja se on se ”potutusbonus”. Eli kokonaisutuho on se tapahtuma + potutusbonus. Itselläni tämä oli jotenkin sellainen ahaa-elämys: että MÄ ITSE voin rajoittaa sen, mihin se vaikuttaa.

      Toinen oli liikennevalomalliajatus. Että kun tulee joku TUNNE (vaikka ärtymys iskee täysillä), niin silloin on punainen valo. ÄLÄ TEE MITÄÄN. Älä lähetä sitä meiliä pomolle. Että pitää tunnistaa se punainen valo ja saada se laskemaan: lähteä lenkille tai huutaa tyynyyn. Sitten kun on keltainen, niin ODOTA. Ja vasta, kun se tunnetila on ohi, tekee sen reaktion. Tän kuulemma voi opettaa jo päiväkoti-ikäiselle lapselle. Jäin harmittelemaan, että en ollut tutustunut tähän enemmän Silvan isoimman ”oman tahdon aallon” ollessa päällä. No, eiköhän noita tilanteita vielä tule :D Mutta että voisi toimia myös aikuisten ajattelussa.

      Oi, näitä oli niin paljon! Ja tässä tosiaan ihan minireferaatteja pitkistä ja hyvistä ajatuksista – mutta yksi vielä oli sellainen, mistä tuossa aiemmassa kommentissakin mainitsin: että ajattelee, että nämä ovat mun tahdottoman aivokuori-mikä-se-nyt-olikaan tuottamia impulsseja, ja mä voin ohittaa ne. Että siellä se pää nyt huutelee, mutta mä en aio kuunnella sitä :)

      Aa ja yksi! Se oli ikään kuin asettua itsestään puolen metrin päähän. Osaankohan mä selittää oikein. Kun ärsyttää, alkaa tietoisesti ihan ihailla itseään: ”vautsi, mikä primitiivireaktio tältä mimmiltä lähtee – nyt tuolla on ardenaliinit sillä tasolla, että toi ois pärjännyt esihistoriassa pedon hyökätessä, hitsi mä oon mahtava tyyppi, kun mun puolustus toimii niin hyvin” ja ikään kuin sellaisella reaktiolla vesittää ne hormoni-whatever (se siis selitti tarkemmin, että mitä kaikkea kropassa erittyy) piikit alas. Eli tietoisesti ikään kuin pilata hyvät nousut jollain mielihyvähormonilla :) Äh, se selitti tän kaiken paljon paremmin :D :D :D

      • Miitu
        18.2.2016 at 15:09

        Meillä on muutaman kuukauden ”treenin” jälkeen tyttö alkanu itsenäisestikin käyttää sitä, että menee omaan huoneeseen rauhoittumaan eli käytännössä laskee ääneen kymmeneen, ”puhaltaa kiukun pois” ja palaa rauhoittuneena/rauhoittuneempana takaisin. Tilanteesta riippuen joko halataan ja keskustellaan tai jatketaan normaalia kanssakäyntiä siitä, missä oltiin ennen kiukkua.

        Eli joo, on opittavissa. Tarkkana tuossa vaan sai olla, ettei huoneeseen meno muutu rangaistukseksi vaan säilyy oikeasti turvallisena paikkana – omana paikkana – puhallella enimmät kiukut pois.

        Meillä tää käytäntö syntyi vähän pakosta, sillä 4-vuotiaalla rauhoittuminen vanhemman kanssa ei enää oo onnistunu vaan pikemminkin pahentaa tilannetta. Siinä missä 2-v tuli vielä syliin huutamaan harminsa pois, syli on kiukun hetkellä 4-v:lle täys kammotus. Sit rauhotuttua sylitellään, halitaan ja pussataan. Alkaa muistuttaa omaa toimintatapaa – en minäkään halua kiukkuisena kenenkään tulevan lähelle, mutta läheisyys sen jälkeen on tavanomaista tärkeämpää.

  • Vannikkila
    17.2.2016 at 21:34

    Se on just noin. Ja ei vain lapsia ajatellen vaan myös esimerkiksi omaa puolisoa kohtaan, omaa työyhteisöään kohtaan … ja mikä tärkeintä, ITSEÄÄN kohtaan. Mulla on menossa pään sisällä joku ihmeen etsikkoaika ja tää on osa sitä, mitä mun mielestä pitäis kaikkien tajuta ajatella :) Mutta en viitsi nyt edes aloittaa enempää, ku ryöstäisin sun blogin :D

    Pitäisi kaivaa tähän nyt yksi verkkoluento, jonka aikanaan näin. Se sopis tähän niin sikahybin ja just sitä omaa itseä ajatellen (mikä tietty heijastuu lapsiin). Löytäisinköhän mä sen youtubesta?

    • krista
      17.2.2016 at 23:43

      Hei laita tänne, jos vaan löydät! Ja samoin mä voisin yrittää etsiä tän; tämä siis myös videoitiin ja tän pitäis tulla jonnekin… what-the-hell-is-Periscope? :D Joku some, mä oon bloggaaja, mutta en mä voi näitä kaikkia tietää :D :D

      Mutta joo, mulla ihan vastaava prosessi käynnissä, on ollut jo muutamia vuosia. Ja jotenkin itseä on ihan älyttömästi lämmittänyt ja liikauttanut se, että on tajunnut, että omaan päähän VOI vaikuttaa. Että pystyy ikään kuin vain AJATTELEMALLA asioita – eikä mitään hemmetin yhteenpisteeseentuijottamismeditaatiota vaan ihan tavallisia normaalin ihmisen ajatuksia – hoksaamaan jotain, jolla on sitten vaikutusta omaan henkiseen hyvinvointiin. Että oma hyvinvointi ei ole vaan mallia ”tässä sitä mennään ja porskutetaan” vaan voi oikeasti vähän tehdä töitä itseään varten ja se heijastuu myös koko lähipiiriin…

      Äääh, nyt MÄ aloitin :D Mutta siis: luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat :D

      • Vannikkila
        18.2.2016 at 11:01

        Löysin! Tää tuntuu toisaalta menevän ohi tästä aiheesta, mutta täysin samaa asiaa tässä oikeasti tutkitaan, eri osa-alueelta vaan :) https://www.youtube.com/watch?v=Ks-_Mh1QhMc

        Juuri tuota mä hain. Plus että samalla mulla menossa tää ”mitä haluan työuraltani tulevaisuudessa” -polku. Mä tiedän, että musta ei olisi samaan kuin teistä, mä kaipaan myös työyhteisöä. Mutta huomaan kipuilevani ja kaipaavani jotain muutosta, vaikkei tässä sinänsä mitään vikaa olekaan :) Minäkään en hae tuollaista meditaatiota vaan sellaista arkista oivallusta :) Lopulta kävin sekä kirjakaupassa että kirjastossa ja ekana ajattelin tarttua tähän http://www.adlibris.com/fi/kirja/sisainen-voima-9789523211049 :)

        • krista
          18.2.2016 at 11:11

          Hei pakko heti hihkaista tuosta kirjasta – ootko huomannut, että tuon kirjoittajalla on myös blogi!?! Täällä: http://blog.jennyhenriksson.com/ :)

          • Vannikkila
            18.2.2016 at 11:33

            En ollu tiennyt. Pitänee joskus kurkistaa. Oon vaan vähän huono blogien seuraaja – mä seuraan kahta aktiivisesti (et ikinä arvaa mikä niistä on toinen :D ) ja lopput tulee unohdettua nopeasti. Mut lupaan kattoa tota edes sen kerran :)

          • krista
            18.2.2016 at 11:38

            Sä oot kuule TOSI HYVä blogien seuraaja, kun ainakin tätä blogia seuraat :)

  • Devika Rani
    18.2.2016 at 19:22

    Todella osuva kirjoitus! Itse olen nollasta sataseen tyyppi. Räjähtelen helposti ja murehdin ja kiukuttelen (aiku ihana äiti). Välistä mä mietin että voi kun tyttö olis saanut äidekseen jonkun tosi tasapainoisen ihmisen mutta toisaalta oon mä sit sellainen hulluttelija, jonka seurassa on kivaa. Mulla on voimakkaat tunteet, mutta näytän myös iloa ja rakkautta kaikella antaumuksella.
    .
    Oon jonkin aikaa ollut kiinnostunut ”Salaisuudesta”. Pääperiaate on aika lailla sama, jos luo negatiivisia tuntemuksia, se kerää vaan negatiivisuutta ympärilleen ja toisinpäin. Mun on pitänyt opettaa itseni pois negatiivisuudesta, on niin helppo vaan valittaa ja kiukutella. Nykyään jos jokin asia stressaa, niin mantraan vain itselleni että kyllä asioilla on taipumus järjestyä, älä huoli. Mutta toi teksti on kyllä niin peiliin katsomisen paikka. Pitäis vaan antaa mennä. Entä sitten jos bussi meni, tulee sitä toinen. Ai sä sotkit kaikki vaatteesi jäätelöön eikä ole muita vaatteita mukana, ei se mitään. :D

    • krista
      18.2.2016 at 19:44

      Hei mutta se ”tunteminenhan” on vaan sun temperamenttia! Sähän voit vaan ajatella, että ”ihanan voimakastunteisen äidin on lapseni saanut – hän oppii näkemään, millaista on tuntea ja rakastaa täysillä” <3 Ja Cacciatore myös totesi, että tunteet saa näyttää. Esimerkiksi jos aikuinen näyttää (turvallisella ja hallitulla tavalla) suuttumuksensa, vaikkapa huutaa tyynyyn ja sitten rauhoittuu, lapsikin näkee, että suuttumuksestakin selviää. Että tunteet menevät ohi eivätkä ole ikuisia.
      -
      Ai se "salaisuus" on tällaista ajattelua myös! Mua on se salaa vähän kiinnostanut, mutta sitten on kuulostanut liian selfhelpiltä mun makuun :) Mutta pitäisi varmaan ylittää ennakkoluulonsa, koska mä oon JUST tuota mieltä. Tosi helposti jää sellaiseen negatiivisuuden kierteeseen, vaikka täsmälleen saman asian voi tosiaan ajatella monella eri tavalla. Mua niin huvitti tuota tekstiä kirjoittaessani kun tajusin, että esimerkiksi tuon meidän bussiinmahtumisen voi tulkita kahdella ihan eri tavalla :D Mä tulkitsin, että "jesh, melkein mahduttiin", mutta tuota kirjoittaessa tajusin, että oisin tosiaan voinut ajatella, että "voi ei, nyt jäätiin tielle" :)
      -
      Mutta joo: jos paita sotkeutuu jäätelöön, niin sehän on sitten vain jäätelöön sotkeutunut paita! Ei sen kummempaa! :) Niin pitäis aina muistaa ajatella! :)

  • annakarin
    18.2.2016 at 23:42

    Hitsi tuli tästä mieleen just tämän viikon kaksi perättäistä päivää. Tiistaina heräsin myöhässä, väsyneenä ja vittuuntuneena. Vitutti, kun auto oli jäässä, jalankulkijat oli hitaita, muut autoilijat ajoi liian hitaasti, joku vei mun edestä parkkipaikan (parkkeerasin sit vittuillakseni sakkopaikalle, ööhh), lapset oli jotenkin tosi hitaita ja ärsyttävän äänekkäitä, oltiin myöhässä jne. Ihan paska päivä.

    Seuraavana päivänä heräsin taas myöhässä. Ei vituttanut. Puin lapsille vaatteet ja hassuteltiin ulkona, kun oli satanut lunta ja auto piti harjata, Helmi karkaili ja Ainoa nauratti tosi paljon. Taivas oli aivan mielettömän värinen: ensin päiväkotiin ajaessa pinkki ja sitten päiväkodista kouluun ajaessa sitruunan keltainen. Sain just näppärästi parkkipaikan ja päiväkotiin jäi iloiset lapset ja mä mietin, että hitto miten mahtavaa, kun on näin aikaisin hereillä: näkee auringonnousun ja päiväkin tuntuu tosi paljon pidemmältä. Enkä edes myöhästynyt koulusta kuin muutaman minuutin (mikä on mulle vähän), vaikka sinä päivänä en kiirehtinyt ja hoputtanut ja heilunut kyrpä otsassa pitkin päiväkodin pihaa, vaan otin rennosti ja ajattelin, että ei oo niin justiinsa.

    Että jännä, miten erilaisia päivät toistensa kanssa voivatkaan olla. Onneksi niiden huonojen päivien jälkeen tulee yleensä parempia.

    • annakarin
      18.2.2016 at 23:42

      Äääh, unohdin kappalejakopisteet! Sorry.

  • Ruuhkaäiti
    24.4.2016 at 12:09

    No nyt osui ja upposi. Mun pään sisällä kuuluu 99% ajasta tuo nega-ääni. Enkä ole ikinä ennen tajunnut, kuinka vahva se on, ja ettei näin ole todellakaan pakko olla. Mies on mulle tätä yrittänyt viestittää, että asenne voisi olla positiivisempikin, mutta olen vaan rähjännyt sille että mitä väliä asenteella, jos elämä kerta on perseestä. KIITOS sinulle kirjoittaja <3 Silmät on nyt (vähän enemmän) auki.