Kysy Joelilta – vastauksia, osa 1

No ei ole ollut helppoa.

Nimittäin tämä Joelin kysymyksiin vastaaminen.

Alkuun oli tietysti nämä lähtökiirepakkaushärdellit, joiden takia en edes yrittänyt alkaa painost…  muistuttaa Joelia vastaamisesta. Mutta ei se tänne tultua, koneen asennettua ja kysymykset eteen saatua yhtään sen helpommalta vaikuttanut.

”En mä osaa sanoa yhtään mitään!”

”Tää on tosi vaikeaa!”

”Tuntuu ihan väkinäiseltä!”

Mun ”ota vaan kuppi kahvia ja ala kirjoittaa, kyllä se siitä lähtee” sai aikaan vain tuskaisia silmänpyörittelyitä.

joel_lukee_kollaasi.jpg

Näin me ihmiset vaan ollaan erilaisia. Mulle ei tuota mitään ongelmia kirjoittaa ”faktapohjatonta” omaa ajatuksenvirtaa meidän elämästämme – eikä Joelille tuota ongelmia esiintyä minun kirjoituksissani tai vastaavasti kirjoittaa sivukaupalla asiatekstiä tai fiktiota. Mutta kun Joelille esittää kysymyksen ”kuka Joel on?” saa aikaan ähkimistä ja puhkimista niin paljon, että melkein alkaa harmittaa koskaan laittaneensa toisen sellaiseen asemaan, että tällaiseen ”joutuu” vastaamaan.

Ja ne kysymyksethän olivat vieläpä ihan älyttömän hyviä! Mutta olivathan ne sinänsä ”vaikeita”, syvällisiä. Joskus ”kysy mitä vaan” -postauksissa kysytään lempiväriä tai lempiruokaa – mutta te tietysti kysyitte paljon laajempia ja syvällisempiä kysymyksiä <3

Päästin Joelin pälkästä ja yritin helpottaa hommaa jaottelemalla kysymyksiä vähän ”teemoihin”. Pyysin aloittamaan jostain päin oman fiiliksensä mukaan, ja vastaamaan vaikka vaan ihan pariin.

Ja kyllähän se sitten lähti!

Tässä Joelin vastuksia numero yksi (näitä tulee varmaan yhteensä kaksi tai kolme osaa, mutta varmasti h-y-v-i-n vähitellen) – olkaa hyvä :)

ennen jälkeen lasten

1. Useampikin teistä (Rinkeli, Elinabeth, Laurasss) halusi kuulla Joelin version suhteemme alkumetreiltä ja siitä, kun tapasimme. Kysyttiin myös, mihin Joel minussa ihastui – ja mikä nykyisin minussa ihastuttaa ja onko ärsyttäviä puolia.

”Krista on positiivinen, huumorintajuinen, luotettava ja avoin, mutta tietysti rakastuminen ei selity millään tämänkaltaisten ominaisuuksien sarjalla. Kysymykseen, mihin toisessa ihmisessä alunperin ihastui, ei ole luullakseni olemassa rehellistä vastausta: ihastuminen toiseen ihmiseen edeltää tämän ominaisuuksiin ihastumista. Suhteen ensikuukausien jälkeen, kun toisen alkaa nähdä enemmän kokonaisena yksilönä kuin omien tunteiden objektina, nuo piirteet ovat toki olleet iloksi.

Toisaalta vaikka ensihullaantumisesta on jo pitkä aika, minun ei ole lainkaan vaikeaa saada kiinni samasta olosta edelleen: haluan yhä joka päivä katsella Kristaa ihastellen, kuunnella häntä, pitää häntä lähellä; nämä halut ovat rakastumisen alun keskeistä sisältöä, joissa toinen on omien tunteiden objekti, mutta ne ovat ainakin minun kohdallani sopusoinnussa sen kanssa, miten toista on oppinut arvostamaan (ja toki myös sietämään) ihmisenä.

takaa-ajo.jpg

Ensitapaamisestamme Krista on kirjoittanut (täällä, täällä) ja hänen kuvauksensa tapahtumista on kyllä minulle tuttu: muistan hyvin, kuinka istuimme puistossa pimeän tultua palellen ja rakot armoa huutaen, mutta emme silti halunneet lähteä vielä. Minulla oli sinä kesänä ollut muutama ensitapaaminen, jotka olivat jääneet ainoiksi tapaamisiksi, ja Kristan kanssa oli heti havaittavissa, että kysymys oli jostain muusta.

Meillä oli kummallakin tuoreita kokemuksia suhteen päättymisestä, ja tietysti kiihkeimmän alun jälkeen kummallakin nousi pintaan erilaisia aiemmista kokemuksista johtuvia huolia ja aiempiin kumppaneihin sopeutumisesta opittuja, uuteen suhteeseen huonoja toimintatapoja. Olisimme hyvinkin voineet kariutua niihin, mutta Krista piti meistä määrätietoisesti kiinni, mistä olen aina kiitollinen. Nykyään suhteemme ensisijaisena vahvuutena pidän sitä, että meillä on toisiimme ja yhdessä pysymiseen hyvin vahva luottamus.”

pusu kesämökillä

2. ”Kuka Joel on?”. Hyvä kysymys. Pikkukirppunen muotoili sen näin: Kristan kirjoituksista on vuosien varrella saanut kuvan hoivaavasta, hellästä, huomioivasta, rakastavasta, boheemista, mutkattomasta (ja niin edelleen) aviomiehestä/isästä, mutta miten itse kuvailisit itseäsi ja suhtautumista elämään ja siinä eteen tuleviin asioihin? Lisäksi Pea kysyi perusteluita niihin blogissa esiin tulleisiin asioihin, että Joel ei juo alkoholia eikä omista ajokorttia – Murkinamasu puolestaan halusi kysyä, onko ”paljasjaloin kulkeminen ympäri vuoden” oikeasti joskus tapahtunut.

”Krista kirjoittaa hyvin rakastavasti; varmasti, jos hän niin tahtoisi tai jos se olisi hänelle luontevampaa, voisi yhtä hyvin syntyä kuva ärtyisästä ja vetäytyvästä miehestä.

making of

Itse en koe vetoa oman persoonallisuuteni tai olemukseni kuvailuun jonakin yhtenäisenä tai johdonmukaisena kokonaisuutena, enkä juuri usko muiden vastaaviin kuvauksiin itsestään. Toki joidenkin piirteiden kohdalla ihmiset osaavat jotenkuten arvioida itseään, ja niiden kautta ajatellen olen kohtuullisen myötätuntoinen, kiinnostunut enemmän ajatuksista kuin kokemuksista ja enemmän asioista kuin ihmisistä, enemmän huoleton kuin stressaava ja enemmän saamaton kuin tehokas. Jonkinlaisen kehyskertomuksen tai yhteisen selityksen keksiminen näidenkaltaisille ominaisuuksille ei kuitenkaan varmaankaan perustuisi mihinkään luotettavaan tai lisäisi ymmärrystä.

mies_tyyli_kuntosali.jpg

Teini-iässä koin jonkinasteista tarvetta erottua valtavirrasta (jotakuinkin tyypilliseen tapaan) ja varmaankin siihen liittyen kultivoin joitakin erikoisia tapoja: monet muistavat minun esimerkiksi kävelleen aikanaan ilman kenkiä kesät talvet – todellisuudessa kävelin paljain jaloin kesäkuukaudet, ja vieläkin kyllä pidän kävelemisestä kengittä, joskin pari kertaa jalkapohjani pullonsiruihin satuttaneena en enää tee niin kaduilla.

Ajokortin hankkiminen on vain yksi monista asioista, joita en ole koskaan saanut aikaiseksi, se kun ei helsinkiläisenä ole tuntunut erityisen tarpeelliselta, enkä ole koskaan pitänyt autoja sinänsä kiinnostavina monien poikien ja miesten tapaan. Ehkäpä tässä jonakin vuonna.

Alkoholia en tosiaan juo, mutta siinäkään ei ole kysymys mistään periaatteesta. En koskaan opetellut pitämään oluesta tai viinistä ja jossain vaiheessa 25:n tietämillä vain huomasin, etten juuri nauti päihtymisestä, eikä baarissa roikkuminen kiinnostanut lainkaan. Päädyin olemaan monesti porukassa ainoa, joka ei juo tai juo vain hiukan. Näissä tilanteissa puolestaan totesin, että on kaikille helpompaa, jos omaksun yksinkertaisen säännön, etten juo lainkaan, ja tämä tulee muille tutuksi: jos tilanteessa, jossa juominen on oletusarvo, kieltäytyy tarjotusta lasillisesta tai vielä yhdestä kierroksesta, tulkitaan se negatiivisena kannanottona seuraan tai tapahtumaan, kun taas jos ei juo lainkaan, tämä nähdään ainoastaan henkilökohtaisena kummallisuutena.

Ehkäpä nykyään, kun noita sosiaalisia tilanteita ei enää sattuneesta syystä juuri ole tullut vastaan, voisin hyvin silloin tällöin juoda vaikkapa lasillisen rommia, kuten tapasin joskus tehdä.”

paivallinen_osoitus.jpg

3. Myös Joelin opiskeluala psykologia synnytti monenlaisia kysymyksiä. Esimerkiksi Psykaa kysyi: Millaista on opiskella psykologiaa, ymmärtää psyykkistä kehitystä ja kasvatuksen vaikutusta, ja sitten asettaa itsensä asemaan kasvattajana? Luoko ymmärrys enemmän paineita omasta roolista vai helpotusta vanhempana toimimiseen? Ja Rinkeli jatkoi mm. kysymällä: Tuleeko paineita tehdä kaikki ”oikein”?

”Psykologia on melko kurja tiede: vaikka ihmismieli on sen kohde, se ei anna kovin päätähuimaavia työkaluja vuorovaikutukseen verrattuna sisäsyntyiseen, intuitiiviseen ymmärrykseen muista, niin lapsista kuin aikuisista. On kuitenkin muutamia intuition tai yhteiskunnassamme yleisesti vallitsevien käsityksen vastaisia tai niitä täydentäviä tosiasioita, joiden tuntemisen koen olevan vanhemmuudessa avuksi. Valitsen tässä niistä kaksi.

ravintolassa

Ensinnäkin, kukaan meistä ei havaitse tai muista omia tai muiden puheita tai tekoja oikein, vaan niin aistien hetkellistä tulkintaa kuin muistoja värittää aina oma asenne. Erityisesti on perusteetonta luottaa omiin muistoihin siitä, mitä toinen on täsmälleen sanonut ja mihin sävyyn, sekä missä järjestyksessä asiat ovat tapahtuneet. Emme ole videokameroita, vaan selitämme kaiken itsellemme suotuisasti, ja oikeudentuntomme perustuu aina hatarille käsityksille siitä, kuka on loukannut toista ja kuka toiminut oikein. Melkein kaikki riidat palautuvat tähän, niin aikuisten kuin lastenkin välillä, ja tietysti lasten kohdalla tämä on aivan erityisen tärkeää muistaa: aikuiset voivat jossain määrin pyrkiä objektiivisuuteen ja miettiä, miltä osin omat muistot ja tulkinnat eivät ehkä vastaa todellisuutta, mutta lapsille se on mahdotonta.

Ei ole siis järkevää pyrkiä ensisijaisesti selvittämään, mitä todella on tapahtunut, kuka on sanonut mitä, ja miksi joku on tehnyt jotakin. Lasten tunteet ja omakohtaiset kokemukset eivät ole yksiselitteisesti sidoksissa niihin todellisiin tapahtumiin, eivätkä ratkea niiden selvittelyllä. Tärkeintä on rauhoittua ja rauhoittaa, auttaa pukemaan tunteet sanoiksi, lohduttaa ja kannustaa sovintoon.

isin_kulta.jpg

Toiseksi, käyttäytymisgenetiikan tulokset mahdollistavat suuren luottamuksen siihen ajatukseen, että kasvatuksella ei juurikaan ole väliä. Tämä on helpottavaa! En tiedä, onko joku lastensa kanssa aina niin ymmärtäväinen, johdonmukainen ja kärsivällinen, kuin toivoisi olevansa, mutta minä en ainakaan ole (eikä Krista). Niin kauan, kuin lapsensa pitää ravittuina ja turvassa, tarjoaa heille arkisen verran läheisyyttä ja virikkeitä, eikä kohtele heitä aktiivisesti kaltoin, heistä kasvaa juuri sellaisia kuin perimä ja sattuma sallivat.

Ero todella huonon vanhemmuuden – siis rikollisen huonon – ja riittävän hyvän vanhemmuuden välillä on suuri, kun seurataan lapsia aikuisuuteen, mutta ero riittävän hyvän ja täydellisen välillä, jos täydellistä edes löytyisi, ei olisi juuri mitään.

ihana_mies_nukkujat.jpg

On siis hyvin vähän perusteita tuntea syyllisyyttä siitä, että pilaisi lastensa tulevaisuuden omalla puutteellisuudellaan, ja voi kaukaisen tulevaisuuden ajattelun sijaan keskittyä vanhempana siihen, että lapsilla olisi tässä ja nyt mukavat oltavat. (Perimällä taas on paljon väliä, mistä syystä olen tietysti iloinen siitä, että olen saanut mainion kumppanin!)

Näin oma asenteeni vanhemmuuteen on, että tahdon omien rajallisten voimieni puitteissa ainoastaan suojella ja rakastaa lapsiani, niin että heillä olisi nyt hyvä olla, ja että he sitten aikuisina muistelisivat alkuvuosia myönteisesti ja jaksaisivat sen perusteella pitää meihin yhteyttä.”

bloggaajaKuva: Sissi Vuorjoki

Kiitos, kulta! <3

 

80
  • vannikkila
    10.11.2016 at 14:26

    Allekirjoitan tuon juomattomuuden saamat vastaanotot. Olen saanut jopa baarimikolta kysymyksiä, että olenko kipeänä tai raskaana, kun en juo. :D Minulla on kyllä se ”etu” puolellani, että jos ei jaksa alkaa selittämään (tai pitää välttää ettei ala huhut kiertämään), niin minä nappaan ne autonavaimet :)

    (Ja ymmärrän, minkä saavutuksen olen Krista saanut, kun olet Joelin saanut vastaamaan. Minä en omaa miestäni saisi millään ilveellä vastaamaan :D )

    • krista
      10.11.2016 at 14:43

      Joo ja mä muistan hyvin itsekin, kun kaikki (minäkin) aina yritti houkutella Joelia juomaan ”ota nyt yksi, maista edes” ja niin edelleen. Etenkin jos vaikka sanoo, että ei tykkää oluesta/siideristä, niin sitten yritetään saada maistamaan josssunviidentuhannenlaista erikoisolutta/siideriä ”no TÄSTÄ sä varmaan tykkäisit” :D Kävi se helpommin varmasti niin, että linjasi itsensä absolutistiksi, niin loppui jatkuva jankkaaminen asiasta :D

  • Heispi
    10.11.2016 at 14:47

    Olipas valaiseva ajatus siitä, ettei koskaan muisteta asioita ”oikein”! Kun joku loukkaantuu jostain, mitä joku toinen sanoi, mutta ottaa asian esille vasta päivien päästä, voi olla varma, ettei selvittely ole helppoa. Parempi olisi jättää asia sikseen.

    Ja hei ihan eri aiheesta tuli mieleeni (kun mauttomia suomalaisia tomaatteja söin), että millaista ihanaa pöperöä siellä nyt syödään, kun kasvikset kasvaa lämpimän auringon alla :)

    • krista
      10.11.2016 at 15:05

      Joo tää ajatus kyllä on tosi hyödyllinen myös aikuisten välisissä erimielisyyksissä! Itse mä ajattelen sen jotenkin niin, että olennnaista ei ole puida sitä, kuka sanoi ensin ja mitä, vaan mieluummin ikään kuin ottaa huomioon ne toisen ihmisen TUNTEMUKSET (vaikka tuntuisikin itsestä epäreilulta, koska ”mutku sä ite sanoit, että…”) eli jos toinen on pahoittanut mielensä, ja keskittyä niiden sopimiseen ja korjaamiseen. Vaikka kyllä mä samaan aikaan myönnän, että mua on jopa ärsyttänyt joskus erimielisyydessä, jos Joel on alkanut rauhallisella äänellä selittää, että ”me emme nyt voi objektiivisesti tietää, sanoinko todella noin ja kumpi sanoi näin, ja…” GRAAH! :D :D :D

      Salaatteja ollaan syöty paljon lounaalla, nam! Mutta pöperöiden suhteen pakko myöntää, että emme ole päässeet vielä ihan sinuiksi paikallisten ruokien kanssa. Joel kun paljon maustaa erilaisilla mausteseoksilla, ja kun täällä on seokset ja tahnat tietysti erilaiset (samoin pavut, tofut ym.), niin… …no, opettelemista vielä :D Mutta pakko myöntää, että kotimaasta tuttuja mausteseoksia on kyllä joiltain osin ikävä – varmasti näihin paikallisiin kyllä myös tottuu. Välillä on tullut kuitenkin vähän koostumukseltaan limaisia tai maultaan liian äklöjä ylläreitä :D Näin rehellisesti sanoen :D

      • Heispi
        10.11.2016 at 16:24

        Hahaa voin kuvitella xD

        Kyllä ne omat pöperöt on kuitenkin parhaita, vaikka vaihtelukin virkistää :)

  • Miski
    10.11.2016 at 16:30

    Aivan ihanan lohduttava kommentti/fakta vanhemmudesta ja kasvatuksesta! KIITOS! Nimim. Vähintään päivittäin pelkään pilanneeni lapseni kun en ole jaksanut/ymmärtänyt/osannut toimia lasten/kasvatusihanteiden/yhteiskunnan/itseni mielestä oikein.

    • krista
      10.11.2016 at 16:45

      Omalla kohdallani ainakin itse sitä usein onkin itselleen se pahin arvostelija… Kun sitä haluaisi itse toimia jollain tietyllä tavalla, mutta sitten taas tajuaa, miten arkitilanteet saattavat saada toimimaan ihan toisin… ”NYT jos et heti tee tätä, niin…” (sillee kireän uhkaavalla äänensävyllä) Noin niin kuin esimerkiksi :D

  • Devika Rani
    10.11.2016 at 16:31

    Ihan selvää poliitikon ainesta. :D Joel eduskuntaan! :D

  • krista
    10.11.2016 at 16:47

    Hahaa! Hei ja tässähä on kunnallisvaalit tulossa ja silleen! :D

  • Siberia
    10.11.2016 at 18:02

    Heh, mulle tuli tästä ihan mun yksi vanha yliopistoproffa mieleen, kuulinkin nuo Joelin vastaukset päässäni tämän miehen äänellä :D Hassua miten paljastava oma kirjoitustyyli muuten on, mietin tilannetta missä et olisi sanonut, että nämä on Joelin kirjoittamia niin olisin ollut kyllä todella hämmentynyt että miten se Krista nyt näin eri tavalla kirjoittaa.

    • krista
      10.11.2016 at 18:04

      Joo kyllä kirjoitustyylissä selvästi kuuluu ihmisen ”ääni” jollain tavalla! Paitsi jos ihan täysin asiatekstiä kirjoittaa :)

  • Vierailija
    10.11.2016 at 19:59

    Näitä oli hauska lukea ja en tiennytkään, että Joel opiskelee psykologiaa!

    Itsekin opiskelen samaa ja oli hauska yllätys loistavan kehityspsykologian luennon lopussa tullut tehtävä, jossa piti pohtia pikku-Silvan temperamenttia, ja luennoitsija mainitsi tekstin olevan veljensä vaimon blogista :) En ollut luennon alussa osannut yhdistää häntä sinuun, vaikka hän mainitsikin väitöskirjatutkimuksensa aiheen ja aiheesta oli blogissakin ollut keskustelua. Joka tapauksessa hän oli aivan mahtava luennoitsija; en ole nähnyt kenenkään muun heittäytyvän opetukseen samalla tavalla koko persoonallaan, häntä todella oli ilo kuunnella! :)

    • krista
      10.11.2016 at 22:18

      Hei mahtava kuulla, meidän Sara-tädiksi kutsuttu tyttöjen tätihän se siellä! Sara on kyllä ihana! En ole koskaan itse kuullut häntä luennoimassa (hihihi ruokapöytäkeskusteluita ei lasketa tähän), mutta hyvin voin kuvitella tuon sun kuvauksesi!

  • Aino
    10.11.2016 at 21:41

    ”Niin kauan, kuin lapsensa pitää ravittuina ja turvassa, tarjoaa heille arkisen verran läheisyyttä ja virikkeitä, eikä kohtele heitä aktiivisesti kaltoin, heistä kasvaa juuri sellaisia kuin perimä ja sattuma sallivat”.

    Mitä kaltoin kohtelulla tässä tarkalleen ottaen tarkoitetaan? Entä aktiivisuudella? Voisiko Joel ottaa vastaan anonyymejä kysymyksiä vanhemmuudesta ja kasvatuksesta ja vastata niihin? Ehkäpä ihan muistakin ongelmista? Nimim. Etsin edelleen sitä keskustelua, joka sysäisi eteenpäin omia syyllisyys-solmukohtiani

    Teidän perheeseen verrattuna oma arkinen virikkeiden järjestäminen ja kärsivällisyyteni mitta tuntuvat yleensä aina tosi, tosi vähäisiltä. Tiedostan, että turvassa pitäminenkin olisi monien muiden mielestä kyseenalaistettu, mutta tiedän (tiedänkö?) sentään, ettei lapseni koe oloansa turvattomaksi. Kaiken loputon suhteellisuus ja omien linssien itsepäinen sisäänkääntyneisyys tekee kaikesta tästä toisaalta niin turhauttavan turhaa ja toisaalta niin helpottavan samantekevää, että suurimman osan ajasta en tiedä miten päin olla. Ja kyllä, minulla siis on tapana moninmutkaistaa/ylianalysoida asioita. :)

    • krista
      10.11.2016 at 22:16

      <3
      -
      Mitä olen sinua muutamia kertoja lastesi kanssa nähnyt, niin en kuule olisi huolissaan <3 Teillähän on ihanat, pirteät, hyvinvoivat lapset! Kyllä sekin voi varmasti olla jokin hyvä mittari? Joelkaan ei ole (vielä?) mitenkään valmis alan asiantuntija, mutta jos haluat ja asia huolettaa, jutelkaa ihmeessä vaikka FB:n kautta!

      • Torey
        11.11.2016 at 12:54

        Hyvin sanottu Krista toi lapset asian mittarina. Meidän lapset suukottelevat toisiaan ja meitä vanhempia. Ovat puheliaita, iloisia ja energisiä. Luottavat aikuisiin hetken varautuneisuuden jälkeen ja ovat ennakkoluulottomia. Pidän niitä merkkeinä siitä, että jotain on tehty oikein. Elämässä on vaikeita asioita ja jaksoja, eikä kukaan ole täydellinen. Riittävän hyvä riittää tässäkin! Kyllä lapsesta näkee kun asiat ovat hyvin. :)

  • pire
    11.11.2016 at 13:29

    Kiitos Joel nuista viimeisistä sanoista vanhemmuudesta! <3 En varmaan ole poikkeus monien vanhempien joukossa, joka lähes päivittäin/viikottain tuntee huonoa omatuntoa siitä, että ei jaksanut olla tarpeeksi kärsivällinen. Itse poden huonoa omatuntoa jatkuvasti huonoista hermoistani, jotka ovat lähes äärirajoilla 2,5 vuotiaan pojan vimpelin kanssa, joka on valitettavasti myös äitinsä impulsiivisuuden ja lyhyet hermot perinyt. Poika on kumminkin iloinen, luottavainen ja sosiaalinen kaveri ja kaikin puolin asiat hänellä mielestäni on hyvin ja äitinsäkin kovasti YRITTÄÄ aina joka hermopulssi tilanteessa olla rauhallinen ja tilanteen herra. Riittävä vanhemmuus, sen kun jaksaisi pitää mielessä :)

    Kaikenlaisia perheitä nähneenä ja myös niitä kaltoinkohdeltujakin, ero lapsissa on suuri! Että perushyvä vanhemmuus on varmasti se millä pääsee pitkälle :)

  • Elina*m
    11.11.2016 at 18:44

    Viimeinen kappale on varmaan lohdullisinta mitä olen ikinä lukenut :) Kasvatuskeskustelu on usein niin idealistista ja kaukana siitä vanhemmuudesta mihin tavallinen univelkainen ärsykkeillä kuormitettu uhmaikäisten vanhempi arjessa pystyy. Kiitos! Yritän edelleen parhaani mut muistan tän kun uhmaikä seuraavan kerran tarttuu äitiin.

    • krista
      11.11.2016 at 20:46

      Joo tosi usein kasvatuskeskusteluissa ehkä liikaa (varmasti mäkin teen näin) keskitytään just niihin ideaaleihin – että miten parhaassa tapauksessa kannattaisi toimia. Ja sit vähän niin kuin ohimennen kuitataan, että ”tähänhän ei tietysti aina pystytä”, mutta silti tavallaan keskustelu on siellä ideaalitasolla, mitä se arki ei oikeasti sitten kuitenkaan ole. Ja sit voikin yön pimeinä tunteina näppärästi syyllistää itseään, että ”no enpä tänäänkään sit pystynyt siihen, mihin olin ajatellut pystyväni” :D

      Onhan niitä ideaalejakin tietysti hyvä miettiä; että mihin pyrkisi ns. täydellisessä maailmassa. Se ehkä vähän niin kuin vahingossa vie siihen suuntaan – jos vaan pystyy olemaan syyllistämättä itseään, jos ei pääse siihen. Tai lähellekään. Väsymys tekee mullekin paljon – sitä lipsuu vaikka kuinka kauas siitä, mitä joskus aikoi, että ”näin mä sit aina teen” :)

  • Marika
    12.11.2016 at 08:57

    Kiitos Joelille, ihanan pohdiskelevasti kirjoitettua tekstiä, josta kuitenkin kuultaa tuleva ammatti ja sen tuoma ymmärrys ja näkemys ihmisyydestä läpi. Jään mielenkiinnolla odottelemaan seuraavia postauksia!

  • anna-täti
    12.11.2016 at 10:23

    Kiitos tästä, tätä oli ihana lukea! Jos olikin Joelille vaikeaa, niin lopputulos on todella briljantti, selkeä, ymmärrettävä, avoin ja samalla haastaa ajattelemaan ”itsestäänselvyyksiä” syvemmin ja tarkemmin. Voi kun olisi kiva saada vaikka pari kertaa vuodessa jotain samantapaista tänne Joelilta.

  • Heippahei
    13.11.2016 at 21:22

    Tämä kohta: ”Ero todella huonon vanhemmuuden – siis rikollisen huonon – ja riittävän hyvän vanhemmuuden välillä on suuri, kun seurataan lapsia aikuisuuteen, mutta ero riittävän hyvän ja täydellisen välillä, jos täydellistä edes löytyisi, ei olisi juuri mitään” oli ihanan lohdullinen, täytyy muistaa paska-äiti fiiliksen iskiessä. Kiitos Joel.