Kuusi viikkoa Suomessa

Kuusi viikkoa Suomessa.

(laskin aivan itse eilen)

Olemme loksahtaneet Suomi-arkeen, jo ajat-ajat sitten. Elämme suomalalaisuutta Suomessa, suomalaisittain. ”Miten paluu on sujunut?” -kysymys aiheuttaa sekunnin hämmennyksen, kun pitää miettiä, että missäs me sitten ollaan oikein oltu.

En enää näe kotimaata ”ulkopuolisen” silmin, en enää ihmettele sen sympaattisia hassuuksia. En kiinnitä huomiota ihmisten talvitakkien väriin enkä ilmeisiin. Enkä pessimismiin, jota ironiaksi täällä kutsutaan. Zumba-tunnin musiikki ei tunnu enää vaimennetulta vaan ihan sopivalta.

Luonto ei ole enää ruskeankuollut, vaan jo kovasti vihertää.

En enää puhu (tietääkseni) vahingossa liian kovalla äänellä. En jumitu juttelemaan niitä näitä postinjakajan kanssa, tai kaupan kassalla lörpöttele niin pitkään, että itse yhtäkkiä itsekin tajuaa, että hups olen ollut tässä nyt ihan liian kauan ja tätä pidetään jo kummalliselta.

Paitsi just eilen.

Osaamme pukeutua säänmukaisesti paitsi silloin, kun palelemme. Meillä on päällä enemmän kuin viime talvena kylmimpään aikaan Espanjan-talvessa.

Lapsilta ei lipsahda enää spontaanisti ”¡Gracias!”.

Tavarat ovat paikoillaan ja matkalaukut purettu. Paitsi se viimeinen, pinkki.

Paljon projekteja päällä. Töitä, kotia ja pihaa.

Suomalaisena Suomessa suomalaisittain, kaikki hyvin.

Sitten. Pling, viesti tuli. Ystävä lähettää kuvan Espanjasta, kotimatkalla zumbasta. Siltä samalta matkalta, joka me kuljettiin viiden kuukauden ajan, kaksi kertaa viikossa, yhdessä kävellen. Kuva on kotikulmalta, apteekin mittari näyttää +25 yhdeksän jälkeen illalla.

Sitten se kaikki lähtee vyörymään ajatuksiin.

Minä kotimatkalla zumbasta. Lapset aamupalalla Espanjan-kodin ruokapöydän äärellä. Minä parvekekahvilla kesken työpäivän. Naapurin rakennustyömaan pörinä. Minä nauraakikattaen Insta Storyyn puhumassa matkalla salsaan. Minä rantapaseolla viemässä lapsia hoitoon. Me keräämässä simpukoita. Minä kävellen kotikadulla. Vihreät papukaijat. Katukivet. Iltakävely ystävän kanssa. Kukkulalla seisova härkä.

Lapset tonttulakeissa joulujuhlassa. Tuolien alle rakennettu maja. Luetut kirjat terassilla. Noro ja hyvä kirja. Suojakertoimella varustettu päivävoide kasvoille pilvisenäkin päivänä. Noutokahvi lasten tanssituntien aikana.

Treffit lasten leikkitreffien aikana. Yönylivuorokaudet ilman lapsia. Viinilasillinen terassilla palmujen alla.

Rantakivet. Hiekka varpaiden alla.

Vatsan pohjassa asti kutkuttava onnellisuus.

Kaikki nauru. Ilo.

Miten me siellä ehdittiin olla paljon aktiivisempia, tavattiin ystäviä oikeastaan päivittäin, ja ulkona syömässäkin käytiin lähes joka päivä. Ja silti oli jotenkin kiireettömämpää. Mikä on sen salaisuus?

Nyt Kiva asia päivässä -haaste on unohtunut jo ajat sitten. Treffit ovat unohtuneet. Onko naurukin meiltä johonkin unohtunut? Olemmeko taas kaatuneet arjen alle, mitä tapahtui – ja vain kuudessa viikossa?

Mikä tässä Suomi-arjessa oikein on? Mikä tässä oikein painaa? Ei siihen ole mitään järjellistä selitystä.

Ja sitten se taas tuntuu. Jokin ottaa sisuskaluista otteen ja vääntää kuin tiskirättiä.

Kyllä mä olen sen jo huomannut, vaikka en ole ääneen (kovin monesti, kai?) paluun jälkeen sanonutkaan, edes itselleni. Mutta tiedän, että arjessa minun on helpompi olla onnellisempi Espanjassa kuin täällä kotimaassa. Mutta mitä minä sillä tiedolla teen? En mitään. Nyt olemme Suomessa ja se on meidän (hyvä) päätös eikä se tule muuttumaan. Minun on etsittävä arkionneni nyt täältä.

Täytyy keskittyä täällä kotona olemiseen ja siihen, miten siitä voi tehdä onnellista. Se lähtee minusta. Pitää vaan nähdä se ilo ja antaa sille tilaa. On se siellä.

On se jossain kalenterimerkintöjen ja velvollisuuksien alla. Se täytyy kaivaa esiin. Käyttää pyyhekumia, onneksi täytän kalenteriani nykyisin lyijykynällä.

Eikä tässä arjessa ole mitään vikaa, kotonahan on ihanaa!

Ja täytyy vain hyväksyä se, että nykyisin jossain oleminen tarkoittaa aina jostain muualta poissa olemista. Puutun aina jostain.

Ensi viikonloppuna pakataan taas tavaroita rempan alta voisi tehdä jotain kivaa. Jotain, mikä naurattaa.

42
Like
12

You Might Also Like

  • Tessa
    10.5.2019 at 10:51

    Halaus. Samaistun. Reilun viikon kävin Ateenassa juuri pyörähtämässä, ja se iski: miten erilaista se arki on. Yhtä paljon tein töitä, enemmän näin kavereita, biletin jopa. Ja silti siellä ehti myös lorvailla. Täällä (ulkopuolelta tulevat) paineet ryöpsähtivät päälle suurin piirtein koneesta astuessa, ja viikossa se rentous on muisto vain.

    • Milla
      10.5.2019 at 11:29

      Ootko lukenut Ilkka Koppelomäen Saa mitä haluat kirjan? Tai käyny luennolla/valmennuksessa? Suosittelen todella ois varmaan apua. 🙏

      • krista
        10.5.2019 at 13:10

        Googlasin vähän ja kuulostaa hyvältä! (en tiedä, ehdotitko Tessalle vai mulle vai molemmille, mutta mä ainakin vastasin :D ) Tavallaan tuo koko meidän Espanjassa asuminen on meiltä just tämäntyyppistä omannäköisen elämän hakemisen tyyppistä ajattelua, sitä ollaan työstetty paljon ja prosessi on varmasti ikuinen <3 Mutta sit tosiaan meillä tässä raja-ehtoja asettaa se, että perheenä pitää ajatella koko porukan kokonaishyvinvointia <3 Ilman lapsen eskaria me oltaisiiin varmasti oltu Espanjassa toukokuun puoliväliin asti, ja palattaisiin myös syksyllä, jos ei olisi koulun aloitus. Tietty en ole nyt pidemmälle tuohon ajatukseen tutustunut, mutta mä voisin otsikoida, että "Saa mitä haluat, ottaen huomioon koko perheen etu" <3 Eli "saa vähän sinne päin" :D :D :D

      • Tessa
        17.5.2019 at 11:17

        Mä luulen, että mä saan riittävästi apua sillä, että muutetaan koko sakki ensi kesänä Kreikkaan :) Kiitti kuitenkin kirjavinkistä.

    • krista
      10.5.2019 at 11:54

      Toi on outoa, että miten se voi olla mahdollista! Mäkin tein ihan yhtä paljon töitä Espanjassa kuin nyt Suomessa! Miten voi olla, että siellä on enemmän aikaa ja aktiivisuutta kuin täällä – ja pimeäkin siellä tulee aiemin kuin täällä nyt toukokuussa, eli sitäkään voi syyttää. Miten se voi olla, että arki täällä painaa hartioissa enemmän kuin siellä, outoa…

  • Periaatteen Nainen
    10.5.2019 at 11:00

    Tunnistan tämän kyllä niin kovin hyvin.
    Mä pääsen jo reilun viikon päästä hetkeksi haistelemaan merituulta Espanjaan, ja sitten kesä menee San Pedrossa – ja pelottaa, miten sieltä pystyy tulla kotiin. Lapsille Suomi on hyvä ja hellä, enkä voi itsekään valittaa, mutta kuvia en pysty katsomaan (noh, nyt kyse ei enää ole henkisestä ongelmasta vaan siitä, että kaadoin lasin viiniä läppärille ja ne kuvat meni siinä, mutta kyllä se puristaa rintaa se kaipuu Andalusiaan).

    • krista
      10.5.2019 at 11:56

      Joo sama, lapsille Suomi on hyvä <3 Oli Espanjakin toki, ja ihana olikin - mutta silti lasten (eskarin) takia me nyt täällä ollaan ja syksyllä koulun. Kuvien katselu tuntui kyllä jossain tosi syvällä <3 Kun kuvat latautuivat (hitaasti, niitä on niiin paljon) koneelle, muistot vaan välkkyivät silmissä. Ihanaa, että on ne muistot, tietysti! Mutta sitten pusertaa myös sydäntä, että ei ole enää siellä.
      -
      Ihanaa, että pääset sinne! <3

  • Lauriczek
    10.5.2019 at 11:39

    Niin tuttuja tunteita! Huoh! Kysymys: mitä on nuo tyttöjen keltaiset isolieriset aurinkohatut? Näyttävät ihanilta!

    • krista
      10.5.2019 at 12:21

      <3
      -
      Nuo hatut on ihan parhaat kesähatut, Reimalta! Meillä oli ensin taaperoina tuollaiset samanlaiset vihreät ("Keke-hatut") ja sen jälkeen nämä keltaiset ("aurinkotyttöhatut"). Ihan paras malli, lieri suojaa rinnan ja niskan ja olkapäätkin niin hyvin, että ei olla juurikaan tarvittu aurinkorasvaa niille! Tsekkaan mallin oikean nimen, hetkinen... Tropical on siis oikea nimi. Siinä on UV-suoja ja nauha. Tuo nauha on hyvä, mutta sitä ei tykätä pitää kaulan alla, vaan käännämme sen niskapuolelle ja sillä tavalla saa kiristettyä päänän sinne takaraivon alle niin, että pysyy hyvin menossa mukana tuulellakin :)

  • Pampula
    10.5.2019 at 12:43

    Ai että… <3 voin niiiin kuvitella nuo tunteet ja ne tuntuu myös tosi tutuilta! Itsellä viiden kuukauden vaihto-opiskeluaika ulkomailla jätti sydäntä puristavan ikävän ja kaipuun siihen kaupunkiin. Tunne ei oo vielä kolmenkaan vuoden jälkeen poistunut, haalistunut kyllä hiukan.

    Ja samoin, tai vieläkin pahemman aukon sydämeen on jättäny vapaaehtoistöissä oleminen ja lomailu kahteen otteeseen Karibialla. Paluu jälkimmäiseltä reissulta sieltä viime marraskuussa oli pelkkää kauhu-unta… Suomi-arki, talven pimeys, kylmyys, ihmisten tavat jne, KAIKKI, tuntu niin epämiellyttävältä, ihan niinkun ois päällään pitänyt seistä 24/7 ja pahimmat sopeutumisvaikeudet kesti 2,5 kk. Vasta sitten alko helpottaa. Toki tilanteeseen vaikutti myös se, että sinne jäi oma kulta… </3

    Myös nuo lattarimusiikkiin liittyvät tuntemukset mistä oot kirjoittanut useamman kerran tänä keväänä – I feel you!! (Ja siis, Daddy Yankee on ihan paras!! :D) Karibialla kaduilla pauhaa kaikkialla täysillä koko ajan ihana lattarimusa! Rakastan myös zumbaa ja oon harrastanu sitä jo vuosikausia ja ekat tunnit Suomeen paluun jälkeen oli tavallaan aivan kamalia koska ikävä paheni, mut yhtäaikaa ai-van parasta!!!

    Välillä määkin mietin et helpommallahan sitä pääsis, kun ei kävis muualla. Mut silti, jos reissaaminen/ulkomailla asuminen on mulle vielä mitenkään mahollista, haluan pyrkiä sitä kohti. Ja kaivatessa koitan aatella et kaikki rakkaat paikat ja kokemukset ja ihmiset ei oo kaukana poissa, vaan ne on aivan lähellä, koska ne on mun ajatuksissa ja sydämessä, vaikka ne oiskin fyysisesti jossain 8000 km päässä <3

    • krista
      10.5.2019 at 19:15

      Joo ikävä varmasti haalistuu (hitaasti), ja sitten toisaalta surulliseltä tuntuu myös se, että se haalistuu! Hassua; ikään kuin samalla tuntuu myös surulliselta, että EN kaipaa koko aikaa vaan jatkan arkea täällä. Vaikka sehän on ihan mielipuolista, tietysti on parempi jos voi sulkea ikävöinnin pois. Outoja ajatuksia :)

      Samaa me on mietitty, ihan lapsia myöten. Seelahan jo viime talvena (4-vuotiaana) jutteli, että mitä järkeä on tässä, että Suomessa kaipaa Espanjaan ja Espanjassa kaipaa Suomeen. Aika hurjaa, että lapsikin sen tuntee! Jopa vähän pysäyttävää. Mutta sitten on kuitenkin avoimesti puhuttu paljon siitä, mikä rikkaus tämä on, että meillä on rakkaita paikkoja kaksi, ja ystäviä molemmissa. Ja se on ollut lohduttava havainto, että aina Fugeen palatessa on tuntunut samalta, ihanalta! Juuri mikään ei muutu vaan elämä jatkuu siitä, mihin se jäi Suomessa tai Fugessa. Se on lohdullista. Tietää, että aina voi palata <3
      -
      Voi mä niin ymmärrän tuon Karibia-ikävän! Itse oon ollut vain lomalla turistipaikoissa siellä (Aruba ja Bonaire) mutta voin hyvin kuvitella, että se elämänmeno menee pidemmän oleskelun aikana jonnekin tosi syvälle <3 <3 <3 On rikkaus nähdä erilaisia elämänrytmejä, siitä pitää vaan muistaa iloita ja olla onnellinen <3

  • Torey
    10.5.2019 at 17:39

    En tiedä miten muotoilisin ajatukseni. Mutta siis… Valolla ja lämmöllä on varmasti oma osuutensa. Koska ollaanhan mekin täällä kesällä ihan erilaisia kuin talvella. Mennään vielä illalla. Grillataan porukalla pihalla. Istutaan parvekkeella keskellä yötä. Jos me 3kk ajaksi vapaudutaan niin, niin millainen muutos olisi jos aina olisi vähän lämpimämpää ja ulkoilun sallivat kelit? Talvella on pimeää ja kylmää. Kaivaudutaan kotiin, omaan talvipesään. Mä olen melko varma, että säällä on ison iso merkitys. Meidän kulttuuri on muokkautunut pimeässä ja kylmässä. Mutta kun meidät vapautetaan niistä niin jo menee suomalainenkin energiasta ja ilosta sekaisin.

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/05/10/ja-sitten-alkoi-taas/

    • krista
      10.5.2019 at 19:19

      Joo siis IHAN varmasti on! Mähän oon nyt oppinut olevani varsinainen ”säällä kulkija”, eli säätila vaikuttaa ihan suoraan mun mielialaan. Nyt on ollut aurinkoista (paitsi just tänään ja yhdellä viikolla) ja siksi varmaan paluukin on ollut sen verran helppo!

      Välillä tosiaan tuntuu, että suomalaiset elää vain kesäisin. Talvella laitetaan elämä sellaiseen ”minimikulutustilaan” ja sitten kun lämmin tulee, niin kaikki riehaantuu ja alkaa elää täy-sil-lä. Toisaalta se Suomen kesässä on niin mahtavaa, se huuma! Mutta kyllä, mäkin uskon noin: meidän kulttuuri on muokkautunut pimeässä ja kylmässä. Ja haha: meidän esi-isät on just niitä, jotka eivät jääneet lämpimiin vehreisiin laaksoihin vaan jatkoivat vaan matkaa pidemmälle ja pidemmälle ja karumpaan ja kylmempään. Ja sit kun saapuivat tänne, missä aurinko ei nouse talvisin ollenkaan (pohjoisessa siis), he ajattelivat, että HEI NO NYT on hyvät mestat :D Että heidän jälkeläisiään me sit ollaan :D

      • Anna
        10.5.2019 at 21:22

        Nyt alkoi soida päässä tämä :D https://youtu.be/fkauC1o0kfs

        Ehkä tuon sään lisäksi oma osansa voi olla myös sillä että kuitenkin jotenkin taustalla Suomessa on se vähän enemmän koti ja siellä se vähän enemmän arki. Että Espanjassa ehkä olette kaiken sen espanja-arjen taustalla kuitenkin vähän kuin loma-asenteella liikkeellä. Vai mitä mieltä itse olet? Minä en ole koskaan asunut ulkomailla kuin reilun kuukauden kun olin Tukholmassa työharjoittelussa joten en varsinaisesti tiedä aiheesta mitään, mutta voisin kuvitella että minulla saattaisi olla tilanne juuri tämä.

        • krista
          10.5.2019 at 21:56

          Mä luulen, että sinänsä uutuudenviehätyson jo kaukaista, mehän ollaan tosiaan oltu tuolla pätkissä jo yhteensä 1,5 vuotta. Ja kyllä se on ihan oikeaa arkea, kaikkine hyvin samanlaisine arkijuttuineen (työt, harrastukset, arkivelvollisuudet, päivähoidot ja kaverit) kuin Suomessa, ja kyllä mä sanoisin, että se asennekin on ihan ”aurinkoinen hyvä arki” eikä loma. MUTTA sitten samanaikaisesti kyllähän se silti on ”tuoreempaa” jollain tavalla ja siinä tulee muistuttaneeksi itselleen jatkuvasti, miten onnekas on, kun voi viettää talvea näin. Ja sit on tosiaan se sikäläinen elämänrytmi ja -mentaliteetti, jotka ovat perin pohjin kiireettömämpiä kuin Suomessa, mä luulen että sillä on oma merkityksensä.

          Joten varmasti monen asian summa! Jos asuisimme vaikka viisi ympärivuotista vuotta putkeen (mitä emme aio tehdä) siellä – tai kymmenen – on vaikea arvioida, tuntuisiko vielä se hykertävä onni arjessa. Saattaa olla, että sitten kuitenkin tuntuisi :)

  • Vannikkila
    10.5.2019 at 21:12

    Jännä, en ole itse koskaan tullut asiaa edes ajatelleeksi. Että millaista arki on. Tosin, en ole ollut puolta vuotta ”muualla kotona”, jos ei lasketa opiskeluaikaisia kesiä kesätöissä kotipuolessa ”oman kodin” jäädessä opiskelupaikkakunnalle. Kyllä mä huomaan, että kevät vaikuttaa, valon lisääntyminen. Mutta en mä marraskuussakaan koe olevani mitenkään vähemmän, välillä ehkä vähän väsyneempi aamuisin.
    .
    Ehkä siinä on joku juttu, että löytää just ne the paikat. Jos lähtee puoleksi vuodeksi muualle, on jokainen paikka uusi myös arjen keskellä ja jokaisesta tulee the paikka. Kotona ne on tuttuja. Oma onni ehkä on tuo lähellä oleva Saimaa, joka on aina erilainen vaikka paikka on sama. Jaksaa jokaisena vuodenaikana ihastella ja hämmästellä, kun vaan muistaa hetkeksi pysähtyä.
    .
    (Tulkaa kesällä piipahtamaan Lappeenrannan kauppatorilla – saa unohtua höpöttelemään vieraille, lapsille iso leikkipuisto ja vetyjä saa myös vegeversioina! Vaikka kesäkuun ekalla kokonaisella viikolla, kun täällä on lasten tanssitapahtuma Kalenat ;)

    • krista
      10.5.2019 at 22:04

      Joo varmaan se oman arjen rakentaminen toiseen ympäristöön tekee just sen, että alkaa väkisinkin vertailla ja pohtia, että miltä tuntuu missäkin :D Siunaus ja kirous yhtä aikaa :D

      Me tänään just pohdittiin tuota The Paikka -asiaa. Espanjassa me mentiin kaikilla ”lapset leikkitreffeillä” -hetkillä vaikkapa lemppariravintolaan, kävelylle rantabulevardille tai auringonlaskua katsomaan, tai viinille/cokikselle. Ja käytiin (muistaakseni) viisi kertaa myös yönylitreffeillä, eli keskimäärin kerran kuussa. Nyt me ollaan oltu täällä kuusi viikkoa, ja mummila olisi parin kilometrin päässä (kun taas siellä kaikki piti säätää) ja me ei olla tehty MITÄÄN. Ei siis treffin treffiä! Ja sit just (vähän sellaiseen ankeaan tapaan) todettiin, että hitto kun ei tiedä, mitä edes haluaisi tehdä! Siellä se oli itsestäänselvää, mutta täällä fiilis on vaan sellainen ”no odotetaan sitä kesää”. Ei ole mitään, mikä iskisi silleen ”jesh mennään” vaan jos lähtisi vaikka jotain… ööö vaikka näyttelyä katsomaan tai jotain, se tuntuisi jotenkin väkinäiseltä. Ollaankohan me vähän arkiankeutuneita, varmaan ollaan :D Mutta siis jännä, että vaikka tämä on meidän KOTIKAUPUNKI, niin miten meillä ei iske sellaiset lempparipaikat, jonne juuri nyt tekee palavasti mieli mennä… Sit alkaa vaan mieluummin vaikka siivoamaan tai menee K-rautaan, kun lapset on mummilassa :D

      MUTTA kesällä on eri, kesällä on täälläkin sata ja yksi paikkaa ja juttua, jota haluaa tehdä! Että ehkä se vaan (meille) ON todellakin se lämpötila. Ehkä me mennään jotenkin sisäisestikin kohmeeseen :D

      Mulla on muuten Lappeenrannasta jotenkin tosi kiva käsitys! Olisi tosi kiva käydä siellä! Oon pari kertaa käynytkin, mutta en koskaa Joelin ja lasten kanssa.

  • Annemaria/Samppanjaa muovimukista
    10.5.2019 at 21:33

    Kiitos Krista vertaistuesta :) Kaksi viikkoa Suomessa. Yritän edelleenkin nauraa makeasti. Kuulostaa ontolta. Yritän edelleen olla rento ja hauska. Teennäistä. Yritän herätä aamuun hymy huulilla. Pakottamista. Yritän täyttää mielen aurinkoisilla ajatuksilla. Ajatuksia on, muttei aurinkoa. Miten mä voin olla näin eri ihminen kuin hetki sitten?

    • krista
      10.5.2019 at 22:09

      Ai että, tiedän tiedän tiedän! Niin tutut tuntemukset noilla sun kommentin riveillä! Sitä yrittää pitää kiinni siitä positiivisesta rennosta asenteesta, mutta jossain vaiheessa se muuttuu ontoksi ja sitten se vaan kokonaan häviää (tai mulla käy niin) ja loksahtaa takaisin siihen Suomi-arkeen niin kuin ei poissa olisi ollutkaan. Viime vuonna meidän paluu oli täyttä euforiaa, kun palattiin lämpöaallon aikaan. Ehkä se ON lämpötilaan yhteydessä. Nyt on paistanut aurinko, mutta sekään ei ole riittänyt pitämään fiilistä yllä. Kun on kylmä kuitenkin.

      Haha, ja pakko kertoa tätä sivuten. Mullahan oli tämä, että en pystynyt enää kuuntelemaan suomalaisia radiokanavia. Aloin sitten kuunnella kännykästä Spotify:tä ajaessa. Just tänään zumbaan ajaessa ja rentoa reggaetonia kuunnellessa ajattelin, että no onkohan tää nyt jotenkin väkinäistä sitten kuitenkin. Satoi vettä ja oli ihan harmaata. Että ehkä tässä maassa vaan pitää kuunnella jotain… …heviä :) Niin kuin taistelisi tuulimyllyä vastaan, ja lopulta sit kuitenkin häviää.

    • Cilla
      18.5.2019 at 18:59

      Niin tuttua.. Kirjoitin tästä samasta aiheesta kolmisen viikkoa sitten omaan blogiini. Kesti itselläkin melkein kuukausi toipua Keski-Amerikan reppureissusta. Vasta nyt ehkä alkaa pikkuhiljaa helpottaa, mutta silti aina aika ajoin iskee ihan järjetön kaukokaipuu. Katselen matkakuvia haikeana, välillä tekee mieli itkeä. Tulee myös olo, olinko tuolla oikeasti? Kolme ensimmäistä viikkoa makasin kotona verhot kiinni enkä halunnut nähdä ketään. Mietin vaan uuden reissun järjestämistä ja sitä, miten erilaista elämä on Suomessa. Samaa haikeutta ja masennusta olen tuntenut aiempien Meksikon reissujen jälkeen. Masennuin myös, kun vuonna 2011 muutin takaisin Suomeen Aurinkorannikolta.

      Tiedän, että suurin syy olooni on se, etten ole tyytyväinen oikein mihinkään, mitä elämässäni tällä hetkellä on. Työt, parisuhde, asuinpaikka, kaikki tuntuu jotenkin junnaavan paikallaan ja kuluttavan vain voimiani. Olen kuitenkin liian tottunut ja turtunut, että saisin muutettua kaikkea kerralla. Pienin askelin koetan tehdä muutoksia parempaan.

      Mutta vaikka tekisi mitä, on se tosiasia kuitenkin olemassa, että arkea ja elämää ylipäänsä on jotenkin paljon helpompi kestää ulkomailla. Jotenkin vain masentaa huomata, miten Suomeen palattua se kaikki ilo ja energisyys valuu kuin viemäristä alas. Etelän lämmössä ja auringossa jaksaa olla ulkona, sosialisoida, iloita pienistä asioista. Täällä sitä taantuu apaattiseksi ja ikään kuin lakkaa elämästä. On vain olemassa. Siksi on pakko päästä välillä pois täältä. Pois kaikesta. Yksin. Että voi taas elää.

  • Anni
    11.5.2019 at 08:42

    Mä mietin myös, että johtuuko se ero siitä, että siellä Espanjassa ne kaikki mahdollisuudet on siinä. Lempparikahvila siinä alakerrassa ja meri rantakatuineen nurkan takana. Täällä joka paikkaan täytyy lähteä erikseen.

    • krista
      11.5.2019 at 09:32

      Joo kyllä, ehdottomasti tällä oli vaikutus! Ja esimerkiksi kun lapset vei päivähoitoon rantapaseota pitkin, niin jo tavalliselta hoitoonvientimatkalta sai sellaisen pienen meri > palmut > aurinko > AH -kokemuksen. Ja usein paluumatkalla pistäydyttiin vielä aamukahvilla jossain joko Joelin tai jonkun kaverin kanssa, jolloin ihan tavalliseen rutiiniin tuli vähän niin kuin vahingossa sellaista ”elämä on ihanaa” -maustetta.

      Ja tietysti ravintoloista puheenollen se, että siellä oli niin paljon halvempaa! Eihän me Suomessa niin usein ulkona syödä ihan hinnankaan takia. Seela jo muuten huomasi jokin aika sitten, että miksi me ei käydä Suomessa niin paljon ravintoloissa kuin Espanjassa. Oikein hyvä havainto! Tai viinilasillisella käyminen siellä on sellainen perusjuttu, jota kaikki tekee – mutta en mä Suomessa ole käynyt viinilasillisella ravintolassa Joelin kanssa (ja Joel cokiksella) ööööh…. ehkä ikinä :D :D : D JA myös se, että tänä vuonna myös iso osa meidän ystävistä asui ihan parin korttelin sisällä. Niin helppohan se oli viesitellä ”me mennään nyt tuohon rantaan, tuutteko mukaan”. Suomessa kaikki pitää sopia etukäteen ystävien kanssa, siellä vaan törmäsi aika spontaanisti. Eli sellaista monien pienten juttujen yhteisvaikutusta varmaan!

  • Onneli Winter/onnelin elämää
    11.5.2019 at 09:19

    Se sama onnellisuus jota koit Espanjassa on koko ajan mukana. Blogistasi hehkuu onnellinen perhe. Mies ja lapset, arki, siinä se on onnellisuuden lähtökuoppa ja paluu. Aurinko päistaa myös Suomessa…no ei tänään mutta huomenna <3 Ihanaa äitienpäivää sinulle!

    • krista
      11.5.2019 at 09:36

      Ihanasti sanottu, kiitos Onneli <3 Ja oot ihan oikeassa! Iso juttu on varmasti se, että pystyy just löytämään arjesta sen onnellisuuden, onnellinen arki on tärkeää! Tänään on tosiaan harmaata, mutta ONNEKSI ollaan menossa kohti kesää kuitenkin!

  • Tilia
    11.5.2019 at 10:36

    Katselin eilen Suomen Supernannyä, jossa oli perhe, jonka lapset olivat vain joka toinen viikko ko. vanhemman luona, joka toisen toisella vanhemmallaan. Supernanny teki heille rutiinit, että tekevät kolmesti viikossa jotain kivaa koko perheellä. Meidän lapset on joka viikko kotona, niin miten muka ei pystytä edes kerran viikossa joka viikko jotain kivaa järkkäämään koko perheellä? Ei olla mitenkään hankalasti vuorotöissä, niin etteikö nähtäisi päivittäin kaikki kotona. Täytyy siis olla asenteesta kiinni. Mihin se aika menee? Miksi en tee arjesta onnellisempaa just nyt? Kavereita voi pyytää kylään kaamoksessakin, kivaa voi järkätä itsekin. Mutku, sitku ja eiku romukoppaan! Ja tämä somessa pyöriminen vähemmälle ehkä myös…

    • krista
      11.5.2019 at 17:46

      No niinpä, tämä on NIII-IIIN totta! Ihan älyttömän hyvä havainto. Meillä oli viime syksynä ajatuksena, että kerran viikossa arki-iltana tehdään jotain yhteistä kivaa, vaikka käydään kirjastossa. No, se sitten jäi… Ei hitsi, nyt taas uusi ryhtiliike tän asian kanssa taas meillekin! Ja ei niiden tosiaan mitään spektaakkelijuttuja tarvitse olla, vaan jotain sellaista yhteistä tekemistä, mikä tehdään kivalla fiiliksellä ja sillä ajatuksella, että tämä on perheen yhteistä aikaa <3

  • zirpale
    11.5.2019 at 17:13

    https://www.is.fi/matkat/art-2000006101130.html

    Oon pitkään kypsytellyt aivojen perukoilla ajatusta, että ehkä myös me voisimme kokea espanjalaisen talven. Juurikin sen fiiliksen perusteella, mikä täältä blogista on välittynyt (no pakko olla realistinen, varmasti lapset osaa kiukutella sielläkin).

    Mutta sitten luin tätä juttua ja kauhistuin koulun hintaa, kyseessä lienee se suomenkielinen koulu. Onko teillä asiantuntijoilla tietoa siitä, maksaako todella monta sataa/lapsi/kuukausi? Vai onkohan se jotenkin tuloihin perustuva tjn. Minulla tämä koko haave on perustunut siihen, että tässä ehtisi pari vuotta valmistella lähtöä, vaikka lapset sitten ehtivätkin kouluikään 🙈

    Tai muita vinkkejä asioista, joita kannattaisi ajatella hyvissä ajoin?

    • krista
      11.5.2019 at 17:39

      Jatka ihmeessä kypsyttelyä, suosittelen erittäin lämpimästi <3 (niin kuin varmasti tiedätkin) Jutussa esiintyvä Gian perhe onkin meidän Espanjan-kavereita, ihan tuttuja :) Toi heidän budjettilaskelma on tosi hyvä, ja bloggaus avaa vielä paremmin sitä, että kyse on JUST HEIDÄN budjetistaan. Ja monilla valinnoilla (ja riippuen myös siitä, paljonko rahaa on käytettävissä) voi itse siihen vaikuttaa, että paljonko rahaa kuluu, niin Suomessa kuin ulkomailla. Jollain menee paljon vähemmän ja jollain vastaavasti varmaan enemmänkin!
      -
      Mutta siis kysymykseesi :) Gian perheessä kyseessä on Suomalainen kotikoulu, jonka kuukausihinta tuo on. Suomalainen koulu sen sijaan on se "virallinen suomalainen koulu", ja sen hinnat ovat huomattavasti edullisemmat niille, jotka ovat koko lukuvuoden. Jos on koko lukuvuoden (syyslukukausi ja kevätlukukausi), kokonaishinta on 2100e koko vuodesta eli jos oikein lasken, niin 233e/kk. Mutta jos on lyhyempää aikaa, kuukaushinta nousee kovastikin. Koulu saa käsittääkseni valtiontuen vain kokovuotisista, eli siksi tällainen hintarakenne. Tähän "oikeaan" kouluun on kuitenkin hankala päästä, hakuajat tammikuussa ja kokovuotiset menevät lyhytaikaisten edelle, joten siksi monien valinta on tuo kotikoulu.
      -
      Päivähoitopuolella maksu tuolla kotikoulun puolella sijaitsevassa Tuiskulassa on 380e/kk (viisipäiväinen) ja puolestaan seurakunnan Pacosintuvan kerholla (nelipäiväinen) 250e/kk. Meidän lapset on olleet molemmissa (riippuen siitä missä ollaan asuttu) ja molemmat ovat kivoja!
      -
      Perusvinkkinä sanoisin näin: ensin vaan ronskisti päätös, ja sitten toimintaan! Seuraavaksi asunnon etsiminen (saa sen lyhyelläkin varoitusajalla, mutta mielellään keväällä syksyn asunto jne.) ja koulu/päivähoitopaikka lapsille. Ja jos koululaisten kanssa on tulossa ja haluaa lapset sinne suomalaiseen virallliseen kouluun (sitä ehdottomasti suosittelen!), niin tammikuussa hereillä hakuaikaan ja kannattaa yrittää järjestää kokonainen lukukausi siellä, niin on paremmat saumat saada koulupaikka!
      -
      Budjettipuolesta yleisesti vielä sanoisin sen, että se on tosiaan erittäin perhekohtainen, ja meillä budjetti siihen nähden, että oltaisiin talvi Suomessa, on suunnilleen se plus miinus nolla. Eli samalla tasolla pysyy pankkitili kuin Suomessakin, kun lennot, vakuutukset ym. otetaan huomioon. Useimmiten ollaan "käyty säästämässä", mutta muistaakseni viime vuonna ainakin mentiin vähän miinukselle, kun oli kalliit vuokrat asunnossa ja puutalossa ei vuokralaista. Tänä talvena puolestaan oli edullinen asunto ja puutalossa vuokralaiset, mutta toisaalta päivähoidosta maksettiin sitten enemmän tänä talvena. Ja kovin kamalasti siellä ei olla pihistelty eli ollaan syöty ravintoloissa paljon jne. Mutta tosiaan paljon voi vaikuttaa valinnoillaan, ihan asunnon vuokrasta alkaen. Meidän asuntojen vuokrat on ollut haarukalla 650e/kk - 1400e /kk eli tosi isolla haarukalla!

  • Espanjaan
    12.5.2019 at 08:35

    Tunnistan hyvin tuon haikeuden. Espanjassa ollessa olo on todellakin monella tavalla kiireettömämpi ja se lämpö ja aurinko talviaikaan tekee niin paljon. On mukava lähteä liikkeelle. Mies laulaa ja musisoi Aurinkorannikon kuorossa, liikumme paljon, retkeilemme vuorilla ja valkoisissa kylissä. Olen hyvin onnellinen meidän valinnoista ja siitä, että on mahdollisuus valita. Olemme nyt neljä vuotta olleet Espanjassa joka syksy ja joka kevät kuukauden tai kaksi, silloin kun Suomessa on ankeinta, eli lokakuun lopulta joulukuulle ja helmikuusta huhtikuulle. Automatkat sinne ja takaisin ovat kivoja ja kiireettömiä Euroopan eri kohteitten kautta. Kesä ja joulunaika Suomessa ovat taas niitä perheen onnellistuttamia kausia. Sää on riittävän hyvä, vanhaa äitiä ehtii käydä katsomassa, sisaruksiin on hyvät välit ja yhdet synttärit on jo vietetty nytkin, omat lapset ja lastenlapset ovat arjessa mukana ja viimeksi eilen meillä oli kymmenkunta jälkeläistä tuomassa äitienpäiväruusut (eikä siinä ollut vielä kuin noin puolet porukasta). Tykkään kovasti siitä, että voin yhdistää nämä onnen elementit, eli ihanan sään ja mielekkään tekemisen Espanjan talvikuukausissa ja joulun ja kesän arjet ja juhlat perheen kanssa. Kivaa arkea sinullekin, kyllä se kesä vielä tulee!

  • Kaisa
    18.5.2019 at 11:11

    Lähtöpuuhissa Aurinkorannikolta ja päädyin lukemaan ”elämää Espanjan jälkeen” blogeja… Oon miettinyt paluuta, miltä se tuntuu yhdeksän (hyvinvoidun) kuukauden jälkeen. Kuinka ikävästä selviää ja siitä, että perheen kokonaisetu vaatii ensi talvea Suomessa. No, kahden päivän päästä se selviää, mutta kiitos tästä kurkistuksesta ja kohtaamisista!