Onko kii-e?

”Kii-e? Kii-e? Onko äiti kii-e?”, Seela kysyi iloisesti.
(lue: kiire)

…ja odottamatta vastausta napero nosti kätensä ylös ja lähti juoksentelemaan ympäri puutaloa hihkuen:
”Äiti kii-e, äiti kii-e, äiti kii-e, JEEEE!”

Jaahas. Mikään peili ei ole yhtä tarkka kuin oman jälkikasvun havainnointitaito.

lumikengät

Mulla on idoli. Hän on joku tuntematon isä viemässä lastaan päiväkotiin.

Muutama viikko sitten Facebookissa kiersi päivitys, joka on jäänyt minulla aktiivisesti pyörimään mielessä. Tämä siis. Status kertoo isästä, joka on viemässä lastaan päivähoitopaikkaan. Kiireettä.

Osui ja upposi kuulkaas.

”Kävele reippaasti, kulta!”
”Mennään nyt!”
”Tuu jo!”

”Teidän lastenkokous jo alkaa ja kaverit odottaa, tuu nyt vaan, hop hop hop!”
”SILVA IHAN OIKEASTI NYT KÄVELE ETEENPÄIN.”

…terveisin minä aamuisin.

lumikengillä kävely

On kiirettä ja kiirettä. Ja tosi usein (ei aina) siihen voi jollain tavalla itse vaikuttaa.

Itse olen tyypillisesti luonteeltani just niitä ihmisiä, jotka katsovat Reittioppaasta sen viimeisen bussin, jolla teoreettisesti nipin napin ehtii haluttuun paikkaan kaksi minuuttia ennen kuin on jo myöhässä. Ja seuraavaksi katsoo kellosta ”lähde kotoa” -ajan ja päättää, että ”joo kato puoli tuntia ennen mä alan kasata kamoja”. Ja kymmenen minuuttia ennen ”ovesta ulos” -aikaa toteaa, että ”VOI JUMALAUTA MULLA EI OO VIELÄ EDES VAATTEITA PÄÄLLÄ JA MISSÄ MUN KAIKKI KAMAT ON JA MÄ EN IKINÄ EHDI JA VOI PERSE TÄTÄ ELÄMÄÄ.” Usein kyllä sitten ehdin (just minuutilleen tai minuutin myöhässä), mutta aina ihan hemmetinmoisen paniikkishown saattelemana.

Lasten myötä (ja tuplavaunujen) oon oppinut jo hurjasti. Ollaan usein jopa ensimmäisiä paikalla, esimerkiksi tyttöjen tanssitunnille mentäessä. Silloin nimittäin täytyy ottaa aikatauluissa huomioon, että jos ei mahdukaan tuplilla sisään bussiin (sinne menee kapeakeskiosainen bussi), niin on olemassa vielä plan B ja C.

Mutta silti mulla henkilökohtaisesti on vielä piiiiiiitkä matka kiireettömään elämään.

Korjaus: kiireettömän tuntuiseen elämään.

Kiire kun usein on paitsi itseaiheutettua, myös tunnetila.

lumikävely väsynyt

Puitteet vähän kiireettömämpään elämään meillä olisi olemassa jo nyt. Kunhan vaan itse osaisi tarttua niihin. Esimerkiksi meidän aamut. Ei nyt ehkä ihan seitsemänä päivänä viikossa pystyttäisi kiireettömiin aamulähtöihin, mutta tyyliin viitenä aamuna viikossa kyllä pystyttäisiin.

Enemmän se kiirehtiminen on sellaista ihan turhaa hoputtamista. Tiedättekö? Sellaista aikuisen omaa kärsimättömyyttä siihen, että voisko tuo nyt vaan kävellä vähän nopeammin eikä pysähtyä jokaista lumikokkaretta tarkistamaan. Mutta kun lapsen mielestä hanki kantaa huumaavasti. Lumikokkareet murentuvat mahtavasti palasiksi talvikengän alla. Jää risahtalee kiehtovasti rikki ”korkkaamattomista” lätäköistä.

Ei hitsi muistatteko omasta lapsuudesta sen? Kun oli iso jäinen lätäkkö, jota ei ollut rikkonut vielä kukaan! Miltä sen ritinä kuulosti? Miltä siihen tuntuu juosta? Voiko sillä luistella? Näkyykö sen alla kuplia? Ja ei kai sinne vaan voi humpsahtaa ja kastella jalkansa. HUMPS. Oho voi näköjään humpsahtaa. Mä aina humpsahdin.

Lapsen maailma.

Ja jos se vanhempi siinä vieressä koko ajan paasaa, että ”NYT OIKEASTI KÄVELE JO”.

Eijeijeijeijiei. En halua.

lumikenkä opetus

Mutta se on vaikeaa. Kiireen ajatus istuu jossain niin syvällä meissä. Pitää mennä. Ei, vaan: pitäis olla jo.

Ei ole yksi eikä viisi kertaa nyt viime viikkoina, kun puolivälissä matkalla päivähoitopaikkaan olen muistanut sen lastaan kiireettömästi saattelevan isän. Tänään muistin hänet jo ennen lähtöä.

Eikä meillä ollut kiire. Ei ole ollut koko päivänä.

Yritän huomenna samaa. Ja ylihuomenna.

En halua tartuttaa kroonista kiireentunnetta lapsiini. Mieluummin yritän parantua siitä itse. Vaikeaa se on – etenkin kun meidän yhteiskunta jotenkin tuntuu jyräävän meidän päällemme kiirettä kaikilta suunnilta.

Onko edes mahdollista tarjota lapselle kiireetön lapsuus? Ehkä ei. Mutta miksi se kiire on meille niin olennainen juttu? Joku kummallinen moraalin mittari. Että ”hyvällä kansalaisella” on kiire. Että kato ehtii enemmän… kiirehtiä.

lapsi lumikengillä

Kaikkialle levinnyt epidemia. Me kaikki ollaan sairastuttu.

 

 

PS. Erittäin koskettava (parin kuukauden takainen) kirjoitus kiireestä lapsen silmin katsottuna Hidasta elämää -nettisivulla täällä. Suosittelen todellakin lukemaan!

39

You Might Also Like

  • Heispi
    14.3.2016 at 17:40

    Ei ole olemassa kiirettä. Se on vain tila, jonka itse luomme.
    Jos on jo myöhässä, ei se ahdistumalla (ja ahdistamalla muita) auta. On sitten myöhässä ja lähtee seuraavalla kerralla aiemmin.

    Läsnäolo onkin sitten eri juttu ja toisinaan paljon vaikeampaa.

    • krista
      14.3.2016 at 17:47

      Just näin! Se on jotenkin jännä, miten kiire on kuitenkin vaan niiiii-iiin keskeistä meidän nykyelämässä.
      ”Mitä kuuluu?”
      ”No kiirettä pitää niin kuin aina.”
      Siitä on tullut jotenkin hyvän ihmisen mittari, että aina ois kiire. Protestoin! …tai siis yritän protestoida ja itse opetella siitä ulos. JA sitä läsnäoloa tosiaankin <3

      • Heispi
        14.3.2016 at 20:42

        Se on jännä kyllä miten sillä mitataan ihmisen arvoa, miten kiireinen se on. Vaikka oikeasti kiireinen ihminen on huono organisoimaan, koska on päässyt kiire tulemaan :)

        Toki itsekin tulee lapsia hoputettua, vaikka ihan turhaa se on. Niillä menee just se aika kun menee.

  • murina
    14.3.2016 at 18:10

    Just tän takia me kuljetaan aamuisin hoitomatkat bussilla, niin ei tarvi hoputtaa pientä kävelijää :D Kotiinpäin mennäänkin sitten aina kävellen ja hidastellen…

    • krista
      14.3.2016 at 18:36

      Joo meilläkin vaunuilla/bussilla kulkiessa ”säästää” ton – toisaalta sitten edestakainen vientireissu kestääkin jonkun 1,5 tuntia, kun hoitopaikka on sen verran kaukana, uhhuh. Joel vie aina bussilla, mutta mä vien usein aamulla autolla (haen silti usein bussilla), ja silloin tuo kävelymatka on vaan lähinnä kotiovelta autolle ja siellä päässä taas parkkikselta sisälle :D Että ei kovin montaa kymmentä metriä – silti siihen voi saada menemään sellaisen ajan, että bussi ois silti saattanut olla se nopeampi vaihtoehto :D

  • stev
    14.3.2016 at 18:48

    Voi hitsi,tällaisissa tilanteissa tuntuu että jää jostain paitsi, kun on jäänyt pois Facebookista. Olen jättäytynyt tarkoituksella pois jo useita vuosia sitten ja välillä aina pompsahtelee näitä, joita olis kiva lukea, että ois mukana siinä mistä keskustellaan 😀 (linkki vei vaan henkilön nimeen..)

    Mä oon muuten niitä ihmisiä, jotka on mieluummin ajoissa, kun vähänkään myöhässä. Laitan edellisenä päivänä kamppeet valmiiksi, mennään aikaisemmalla bussilla jne. Inhoan vaan niin paljon sitä lasten hoputtamista ja säätöä!! Mutta toisaalta aina tämäkään ei oo hyvä,monesti kierrellään sit korttelia ympäri,kun ollaan puoli tuntia etuajassa,hih..

    • krista
      14.3.2016 at 19:14

      Korjasin linkkiä – meniskohän nyt paremmin suoraan oikeaan kohtaan, toivottavasti! :)

      Mun äiti kans on just tuollainen, aina etuajassa joka paikasta. Ilmeisesti se ei ole siis perinnöllistä :)

  • Rueve
    14.3.2016 at 18:54

    Tuli mieleen yksi pieni muutos jonka itse elämässäni tein, mutta joka on parantanut elämänlaatua paljonkin. Nimittäin herään aamulla aikaisemmin. Opiskeluaikana tein niin, että heräsin puoli tuntia ennen kuin piti olla jo menossa. Siinä sitten hätäseen vaatteet päälle, aamupala, hampaitten ja hiusten harjaus ja kiireellä aloitettu aamu jatkui kiireiseksi koulu/työpäiväksi eikä se kiire loppunut illallakaan kun mietti että kohta ois kiire jo nukkumaan…

    Nykyisin herään 1,5h ennen kuin tarvitsee lähteä minnekään. Olen aamu-uninen ihminen, mutta enää en koe ongelmaksi herätä kuudelta aamulla. Kaikki vain siksi, että saan rauhassa herätä, nauttia aamupalan, pukea päälle, lukea uutiset ilman minkäänlaista kiirettä minnekään. Töihin ei ole kuin 15min pyöräilymatka, mutta kyllä se paljon mukavammin menee, kun ajelee hissuksiin ja rauhassa nauttii päivän säästä eikä polje hullun lailla eteenpäin.
    Sitä jotenkin elää koko päivän paljon paremmassa vireessä ja paremmalla tuulella kun aamunsa aloittaa hissuksiin omassa rauhassa. Kestää sitten ne töissä ilmenevät kiiretilanteet huomattavasti paremmin, eikä ota niin pahasti hermoon jos/kun tavarantoimitus takkuilee ja tuotteet pitäisi olla asiakkaalla eilen-tyyppisiä tapauksia tulee eteen.

    Eli paljon vaikuttaa ne omat toimintatavat kyllä ja pienellä muutoksella saa aikaan isonkin vaikutuksen. Harvoin tulee enää sellainen fiilis että ois kiire minnekään ja aion kyllä pitää tästä mentaliteetista kiinni. Ehtii nauttimaankin elämästä, eikä vaan juosta sen ohi.

    • krista
      14.3.2016 at 19:26

      Toi on kyllä tosi hyvä! Mä kans oon ollut viimetipassaherääjä koko elämäni, mutta nyt lasten kanssa ollaan todettu, että aamukiire on vaan veren kaivamista nenästä. Me kans herätään n. 1,5 tuntia ennen kuin lähdetään ovesta ulos – herätään itsestään sitten, kun lapset herää (nykyään vähän yli seiskan) ja sitten hoitopäivinä tähtäin on siinä, että ysiltä ollaan matkalla… Mutta tää on tietysti sitä luksusta (just siihen viittasin, kun kirjoitin, että puitteet tavallaan on), että Silva menee hoitoon vasta noin puoli kymmeneen. Ois ihan eri asia, jos meidän vanhempien pitäisi olla kasilta työpaikalla ja sitä ennen viedä lapset. Ja kun se hoitoonvientimatkakin tosiaan vie julkisilla sen 1,5 tuntia. Huhhuh.

      Mutta tosi hienot kiireettömyystoimintatavat sulla! Ihailen & yritän ottaa mallia! <3

  • anu
    14.3.2016 at 18:58

    Täysin aiheen vierestä: Miksiköhän mulla ei näy (eikä ole näkynyt) kuvat juuri koskaan (tässä uudessa osoitteessa?)

    • krista
      14.3.2016 at 19:30

      Voi ei! Mikä nettiselain sulla on? Mulla nimittäin explorerin kanssa tulee usein ”vain suojattu sisältö näytetään” -ilmoituksia (jolloin saan klikata, jos haluan kaiken sisällön) ja silloin ei joskus kuvat näy. Eli ehkä joku öööö palomuurijuttu? Selvittelen asiaa! Tuleeko sulla joku virheilmoitus?

      • anu
        17.3.2016 at 05:46

        Hei, ei virheilmoitusta, kuvan kohdalla lukee vain kuvan nimi. Puhelimessa, oliskos Windows 8 ja IE, versiota en huomannut katsoa. Mutta jos ei yleisempi ongelma niin johtunee minusta – ajattelin, että tarpeen selvittää jos yleisempikin ongelma. Tosin mullakin muissa blogeissa kuvat näkyy..?

  • RiikkaR
    14.3.2016 at 19:19

    Kiirekiirekiire! Tätä samaa kuulee työelämässä jatkuvasti. Eräs psykologi sanoi koulutuksessa, että kun häneltä joku kysyy, onko kiire, hän sanoo aina, että ei ole. Kiireen tuntu on monella sellainen itse tehty ”kiirekiirekiire”-fiilis, vaikka oikeasti ei olisi kiire, kun asiat tekisi huolella ajatuksella rauhassa.

    Itsekin olen sellaisessa asemassa työelämässä, että minulta tullaan usein kysymään neuvoa tai puhumaan arkaluonteisestakin asiasta. Niinpä olen ottanut saman asian tavakseni, eli kun joku kysyy, onko kiire, ehditkö puhua, vastaan aina, että ei ole kiire, kerro vain. Vaikka olisikin kiire, mitä se hyödyttäisi sitä jankata, sillä joutuisin joka tapauksessa ihmisen asian hoitamaan :D.

    Kun muistaisi tämän saman mantran lapsille. Mutta miten sen lapsen sitten saa aamulla pukemaan, jos ei kerran ole kiire? Eihän se pian pue ollenkaan :D ja sit on taas oikeasti kiire.

    • krista
      14.3.2016 at 19:32

      Hei joo mä kans töissä joskus otin tuon saman! Ennen olin vähän kireästi keskeyttänyt hommani, kun joku tuli ”häiritsemään” – kunnes tajusin, että eihän sellaisessa asenteessa ole mitään järkeä! Hommia kuitenkin tehdään yhteen hiileen ja sillä on iso merkitys, onko sellainen ”mulla on aina auttaa sua” -ihminen vai ”tuota ei uskalla häiritä” -tyyppi. Mieluummin olen ensimmäinen! …ja kun se keskeytys tosiaan joka tapauksessa tulee :)

      Tosi hyvä periaate!

  • a
    14.3.2016 at 20:41

    Meillä kiire ratkesi sillä, että lähdemme lapsen kanss 10 minuuttia aikaisemmin kuin aiemmin (meillä pk-matka kestää noin vartin ja busseja menee parin minuutin välein). Hyvinä aamuina olemme päiväkodilla sen 10 minuuttia etuajassa ja huonoina aamuina ehkä 10 minuuttia myöhässä (ts. vaihteluväli pk:lle saapumisessa on 20 minsaa). Mua kovasti helpottaa tettä katastrofiaamunakin en ole mahdottomasti myöhässä (silloin mun kiire alkaa pk:n oven sulkeuduttua eli töihin kiiruhdan sitten hurjaa kyytiä). Tosi pieni muutos aikatauluihin, mutta se rentoutti mut (eritoten kun 9 kertaa 10:stä ollaan nykyään hyvissä ajoin pk:lla, joten mun ei tartte aamulla nalkuttaa ja hoputtaa, vaan voidaan jutella mukavia lapsen kanssa kävellessä). Mun motivaatio tähän tuli siitä kun katsoin monta monta aamua isää joka vie kahta lasta meidän lapsen päiväkotiin, silleen että hän kauheella kiireellä marssii ja vetää lapsia perässään. Ei hymyjä, ei juttelua. Noin en halua meidän aamujen menevän, joten siksi varaan mielelläni sen muutaman minuutin ekstraa.

    • krista
      14.3.2016 at 22:38

      Joo, me käytetään tätä samaa tekniikkaa kans bussilla mennessä – ja etenkin kun on se riski, että tuplavaunuilla ei mahdukaan sisään. Yleisimpiin busseihin tosiaan mahtuu, mutta yhdellä meidän käyttämällä reitillä on käytössä joku sellainen malli, johon ei mahdu, jos siellä on pienetkään yksöisvaunut ennakkoon. Mutta helpottaa tosiaan lähtöpainetta, kun tietää, että on myös plan b ja c :)

      Joo ois kyllä harmi, jos aamu ois pelkkää kränää ja tiukkuutta. Ja usein se on – tai siis jos on aamuäreystaipuvainen niin kuin mä oon ennen eka kahvikupillista :D

      • A
        15.3.2016 at 11:44

        Meillä on tosiaan luksusjuttu, että (a) busseja menee usein ja kaikki käy ja (b) kuljemme ilman rattaita (koska 4v. jaksaa kävellä hyvin ja nyt kun on koko talvi harjoiteltu niin kävely on tosi reipasta, syksyllä mentiin niin että lapsi käytti potkupyörää, rattaista me ei oikein tykätä noin isolla, liikkuminen on meidän valinta jos vain on mahdollista). Kunhan treenataan vähän, pääsee lapsi pyöräilemään päiväkotiin polkupyörällä :)

        Mutta on mun sanottava vielä se, että me ollaan aika tehokkaita aamuisin. Herätyskello soi aamulla klo 7.05 ja päiväkodilt poistun noin klo 8.10. Lapsi herää usein vähän aikaisemmin, mutta herätyskellon mukaan herättynä keretään hyvin myös jos ei ole känkkäränkkäaamu. Heräämisen jälkeen lapsi pukee illalla valitut vaatteet, sillä välin mä lämmitän lapsen puuron (illalla keitetään niin että aamuksi riittää) ja keitän itselle kahvia. Mies hilpaisee töihin heti kun saa itsensä valmiiksi, lapsi syö puuron ja saa telkun ääreen leipää ja hedelmiä, pikkukakkosta lapselle ja äidille kahvimuki ja hesari. Sitten minä puen, telkku kiinni, vessa ja hammaspesut ja ulkovaatteet niskaan (joo, mä skippaan niin aamupalan kuin meikkauksen keskimääräisinä aamuina, niihinkin pystyisin repeämään mutta mieluummin luen hesarin). Ovesta ulos noin klo 7.50 (eli 45 minsaa heräämisen jälkeen) ja päiväkotiin matka kestää 10-15 minsaa (nyt nopeampaa kun aloitettiin fillarikausi). Päiväkodilla menee 5-10 minsaa ja sitten suhaan pyörällä töihin (10 minsaa). Onnea on lyhyehkö päiväkotimatka (heh, tää on vasta 3. lähin päiväkoti kodista) ja lyhyt työmatka (hurjalta kuulosti että teillä pk-reissuun menee 1,5h edestakas, huh).

        • krista
          15.3.2016 at 12:52

          Vau, tosi tehokasta! Ja kuulostaa jotenkin… …sujuvalta myös!

          Meilläkin muuten jos lähden/Joel lähtee Silvan kanssa ”kaksistaan”, homma käy tietysti ihan eri tavalla kuin silloin, kun lapsia on kaksi – ja vielä villitsemässä tietysti toinen toisiaan juoksemaan karkuun silloin, kun pitäis alkaa pukea :) Ei PUHETTAKAAN, että mä pystyisin johonkin Hesariin tai mekkaamiseen tai aamupalaan – kahvi sentään on PAKKO saada, joko hörpättyä kotona vauhdissa tai mukaan. Muuten korjaa kuolo väsyneen vanhemman :)

          Me ei olla koskaan katsottu Pikku Kakkosta, mutta jotenkin just nyt tuo apukeino alkoi kovasti houkuttaa :D Toisaalta nuo meidän pikkutyypit koukuttuu kaikkeen liikkuvaan kuvaan niin kovasti, että sit siitä irrottautuminen olisikin sit ihan mahdotonta – ehkä en uskalla lähteä tarpomaan sitä suota sit kuitenkaan :D

          • a
            15.3.2016 at 17:38

            No meillä vaikeustasoa laskee huomattavasti, että meillä on yksi nelivuotias. Kyllä tämä paljon hitaammin meni kun lapsi oli kaksivuotias (enkä edes kuvittele että hanskaisin kaksi lasta :D)…ja silloin ohjelmien vetovoima oli suurempi (nyt riittää kun sanoo ”tämän ohjelman jälkeen lähdetään”). Meillä pikkukakkonen toimii aamussa hyvin, kun samalla lapsi tulee syöneeksi kunnon aamupalan, ei sillä kärsivällisyys riittäisi istua keittiön pöydässä (kun muut ei syö, viikonloppuisin sitten syödään yhdessä aamupalaa ilman viihdykkeitä :))…niin ja nyt tulee itse asiassa mieleen, että vuosi sitten oli vielä montakin aamua jolloin syötin puuron kolmivuotiaalle, kun muuten sen puuron syömiseen ois mennyt ikä ja terveys :D

  • Miitu
    14.3.2016 at 21:05

    Tarttisin jonkin talismaanin, että sen kiireen sais aamuista pois. Yöt meillä saattaa edelleen olla aika rikkonaisia, joten vaikka optimistisesti laitan kellon soimaan 5.40, että saisin nousta rauhassa, harvoin oon pystyssä ennen 6.20. Virhe 1. Sitten pitäisi samalla saada itseni lisäksi kolme aamu-unista tyyppiä liikkeelle. Ja kyllä se kieltämättä alkaa ottaa hermoon, kun mitään ei tapahdu, ellei koko ajan päivystä vieressä muistuttamassa / jankuttamassa sen hetkistä tehtävää. Esikoinen saattaa istua paikoillaan ja tuijottaa samaan pisteeseen vaikka 15 min, jos jättää itsenäisesti suoriutumaan aamupuuhista, mitkä periaatteessa haluaa myös itse tehdä ilman apuja. Niinä harvoina aamuina, kun aamutoimet sujuu kuin unelma, jää tietenkin aikaa keksiä etsiä just se tietty panta tai koru… Kuopus on vielä suht helppo tapaus, kun voi vain keikauttaa vaatteisiin, mutta viimeistään ens syksynä minäitte pitää varmasti huolen siitä, että aamuherätystä on syytä aikaistaa. Mies on sit vielä ihan oma lukunsa.

    Kiireen tuntu meillä syntyy aamuhitauden lisäksi siitä, että etenkin mun työpäivä rajautuu väkisin tyngäksi, jos aamut venyy liikaa. Loppupäästä on kuitenkin pakko lähteä ensimmäisten joukossa, että mies ehtii vuorostaan töihin. Oma työ onneksi joustaa, mutta mikäli ei ehdi tehdä töitä päivällä, jatkuu työt illalla kotona sen jälkeen, kun lapset on menny nukkumaan, ja kierre on valmis.

    Kun nuo arkiaamut on meillä mitä on, viikonloput on sitten yhtä kiireettömyyttä. Aamuisin syödään rauhassa ja katsotaan pikku kakkosta. Jos nyt lounaaseen mennessä saadaan vaihdettua päivävaatteet päälle. Mut mikä siinä onkin, että sitten tuntuu siltä, ettei saa ikinä mitään (ees uimaan, leikkipuistoon, kirjastoon jne.) tehtyä vapaa-ajalla..?

    • krista
      14.3.2016 at 22:43

      VIIS-NELKYT!?!? Joo tämä on just sitä konkretiaa siitä, että aina se ei ole niin ”pelkkää asennekysymystä” niin kuin meillä, jotka viedään lapsi hoitoon puoli kymmeneksi :) Mutta SE siinä vielä onkin, että itse just tällaisena ”pitäis olla hidasta ja helppoa” -elämäisenäkin sortuu siihen hoputtamiseen. Se on vaan jotenkin jossain selkärangassa ja se pitäis saada sieltä ulos.

      Ehkä se ”ei saa tehdyksi mitään” on tarvittavaa vastapainoa sille arjelle. Joskus mitääntekemättömyyskin on tärkeää <3

      • Miitu
        15.3.2016 at 07:06

        Mulla menee aika tasan tunti kotiovelta töihin, jos vien lapset hoitoon. Esikoinen tarvitsee aamuisin ainakin puoli tuntia, että hoitoon lähdetään iloisin mielin. Väsyneenä viesti on sitä ”en halua ikinä päiväkotiin”. Kuopus on hätätapauksessa vartissa autossa. Unelmatilanteessa omaan heräilyyn ja valmistautumiseen pystyy käyttämään 30-45 min, ettei säntäile kuin yks päätön kana samalla kun koittaa saada lapsetkin valmiiksi. Muina aamuina kuus ehkä riittää, mutta jos pitää käydä aamulla suihkussa, viis nelkyt on must.

  • Terttu
    14.3.2016 at 22:53

    Niinpä! Mutta onneksi lapsilla on vielä kyky pysäyttää kaiken kiireen keskellä :) http://blogit.kaksplus.fi/sutta-pakoon/satakieli/

    • Heispi
      15.3.2016 at 11:33

      Oho. Aika rajua. Ihan kuin vedenpaisumusta pakoon juoksisivat. Jos myöhästyy, niin harmi, mutta että lapset joutuisivat kuulemaan tuollaista puhetta :/

  • Karin
    15.3.2016 at 00:22

    Meillä mä olen aina myöhässä, mies ei vaikka laittaisi itsensä kuntoon viime tingassa. Se vaan on nopeampi, ei stressaa ja toimii tehokkaasti. Kun sitten tuskailen omien vaatteiden, meikkien tai viime hetken vessassakäynnin kanssa, mies on rauhallinen, ei syyllistä, ei marise kun olen myöhässä. Tämä on uutta, koska koko perheeni on aina ollut ”viime tingassa” -ihmistyyppiä, ja aina joku on marissut (eniten oma äiti) siitä, miksei koskaan voi laittaa asioita valmiiksi. Vaikka usein myös hän on ihan samalla lailla myöhässä.
    *
    On ollut aika puhdistavaa huomata, miten stressitaso laskee ihan sillä, että toinen hymyilee ja sanoo rauhallisesti, ettei haittaa vaikka vähän myöhästytään.
    *
    Joskus osaan olla ajoissa, mutta toisinaan jään tekemään joitain turhaa liian myöhään, luen kirjaa, surffaan netissä tm. Mies pystyy irrottautumaan asioista ihan eri tavalla kesken kaiken.
    *
    Epäilen myös, että vaikka olen aikuinen, siirtymät ovat hankalia – edelleen. Yritän keksiä keinoja, joilla opettaa tätä lapsille sitten, kun ovat siinä iässä että pukevat itse ym. Tähän liittyy uskoakseni myös se, että arkiaamuina teen asioita nopeasti, en ole niin tarkka vaatteistani kunhan ovat ok, ja olen tehokas. Kun ei ole kiire mihinkään, on tosi vaikeaa saada asioita aikaiseksi ja pitää aikatauluja, joita ei oikeasti ole, eli suunnitelmat ovat lähinnä ”olisipa kiva käydä viikonloppuna uimassa/pyöräilemässä/piknikillä”. Yhtäkkiä kello onkin yli puolenpäivän.

    • krista
      15.3.2016 at 13:11

      Ihan mahtava zen-henki sun miehellä! Joelilla on vähän sama; meidän yhteislähdöissä myös just MÄ oon se, joka käyttää aikaansa ympäripyörimiseen ja ”eiiiiih, me ollaan myöhässä” -tuskailuun, kun taas Joel on tosiaan ihan yhtä myöhässä kuin minäkin, mutta se ei ota siitä kierroksia. Ja monesti totean, että se on sit kuitenkin tehnyt meidän lähdön eteen enemmän (kerännyt kamoja jne.) kuin minä, joka on käyttänyt turhaa energiaa ”kierroksiin”.

      Osittain tää on ihan varmasti temperamenttikysymys – just se, että vetääkö ne kierrokset vai onko zen. Mutta sit taas toisaalta uskon, että omiin toimintatapoihin voi yrittää pystyä tiedostaen vaikuttamaan. Näin mä ainakin YRITÄN :) Onnistuminen sitten varmaan vaihtelevalla menestyksellä :)

  • Neiti Nimetön
    15.3.2016 at 09:03

    Landelta moi! Tajusin aivan hiljattain noin sadannen kerran, miksi vapaampi elämä täällä sopii minulle paljon paremmin. Yritän kyllä rytmittää aamut jotenkin näin; 6 mamma ylös, 6.30 muksut ja mies ylös, aamiaista, pukemista, kl 7 mies lähtee töihin, 7.45 lapset om päivähoidossa, kl 8 minä töissä. Mutta se vapaus on siinä, että jos aamu ei suju, niin sitten mennään myöhemmin. Kun saadaan kutsu kavereiden luokse syömään, koskaan ei puhuta tarkasta kellonajasta. Lapsilla ei ole ohjattuja harrastuksia, mutta sen sijaan valtavasti aikaa tutkia ja leikkiä omaan tahtiinsa.

    Verkkaisempi elämäntapa on syy sille, että päätin muuttaa 49 asukkaan kylään. :) (ja jotta ei mene vaan oman kilven kiillottamiseksi, niin kyllähän täälläkin painetaan välillä tukka putkella ja hoputetaan, en minä sillä.)

    Tsemppiä kaikille kiireettömyyttä tavoitteleville. :)

  • Vannikkila
    15.3.2016 at 09:27

    Voi, niin tuttua. Ihan liian tuttua. Tulee itellekin toisaalta tosi paha mieli aina, kun poika on juuri siinä iässä, että kaikki kiinnostaa. Ja poika on silti erittäin kiltti, eli esimerkiksi kävelee kyllä reippaasti, mutta jos tulee se roska-auto, traktori tai ai että, jos onkin kaivuri, niin tietysti kävely pysähtyy ja sitä ihmettä pitää jäädä katsomaan.

    Äiti on vaan huono siinä, että mä olen niitä viime tipassa lähtijöitä, varsinkin aamulla. Mä siis saatan nousta siinä vaiheessa, kun pojalla on jo ulkohaalari päällä (ja siis silti tulla samaan autoon). Ei mulle ollut nuorempana mikään ihme, että olin jo matkalla 5 minuuttia heräämisestä – miksei mun pääkoppaan vaan mahdu se, että pojan kanssa pitää varata _pikkasen_ enemmän aikaa. Mut ylpeänä voin todeta, et ei oo viime ja tällä viikolla tullut kertaakaan kiire, et ei ehdittäis päivähoitoon aamupalalle :) (Tai yks aamu tuli kiire, ku mun piti ehtiä verikokeisiin, mut poika halusi aamulla tehdä vielä vähän lumitöitä. Mut sai arvauskeskus odottaa sit meikäläistä 5 min.)

    Meinasin puolessa välissä jo, että ”pitääkin ettiä linkki siihen ’hanskan peukalo, kiire’ -juttuun”, mut linkki olikin jo täällä :) Oonkohan sen sit aikasemminkin jo linkittänyt? :D Mutta on se vaan hyvä kirjoitus :)

  • Sandra
    15.3.2016 at 10:44

    Argh, mä en mitään muuta tässä maailmassa inhoa niin paljon kuin myöhästelijöitä! Miksi ei voi vain lähteä hyvissä ajoin? Myöhästely on mun mielestä todella epäkunnioittavaa ja törkeää vastapuolta kohtaan.. Nimim. aina odottelen kaveria kun itse olen aina ajoissa.. Eri asia tietenkin jos on joku oikea force majeure :D Mutta niin, mun ratkaisu on vaan oikeasti herätä ja tehdä lähtöä ajoissa. Silloin ei ole koskaan kiire. Jos tietää, että aikatauluttaa menonsa ylioptimistisesti siihen viimeiseen mahdolliseen hetkeen, miksi ei voi muutta toimintatapaansa jos tietää että usein menee pieleen?

    • krista
      15.3.2016 at 12:13

      Hahaa, me ihmiset vaan ollaan erilaisia :) Ihan samaan tapaan voisi sanoa, että miksi ei voi vaan hyväksyä sitä, että se joku kaveri tulee viime tipassa eikä tulla itse etuajassa odottelemaan :) Että jos aina joutuu odottelemaan, niin miksi ei vaan voi muuttaa toimintatapaansa ja lähteä vähän myöhemmin, niin ei tarvitse sitten odotella. Tämä siis kärjistys tietysti – todellisuudessa ei tietenkään kannata inhota yhteen eikä toiseen suuntaan vaan hyväksyä toisten ihmisten erilaiset tavat ja itse tietysti yrittää kiinnittää huomiota omiin tapoihinsa. Ja nimenomaan toisten ihmisten huomiointiin molempiin suuntiin.

      Mutta se on kyllä tosi hienoa, jos ei ole koskaan kiire!

  • LauraEm
    15.3.2016 at 11:33

    Mä olen opetellut osaksi pois siitä ”kiiireeee mä myöhästyyyyyyn” -stressistä. Alan harmitella myöhästymistä vasta sit, jos oon oikeesti myöhässä. Jos jossain pitäis olla klo 16, mutta mä oon vielä matkalla 15.57, ei hätää. Mä en ole vielä myöhästynyt! Ihan rauhassa. Sit kun kello lyö se 16, SITTEN voi puhahtaa että hitsi mä myöhästyn. Mut ei aiemmin! Aiemmin on vielä lepposta! :D Enkä siis tarkota että ihan vaan rallatellen haahuilisin turhaan jossain siihen asti kun pitäis jo olla, mut se autonratissa naputtaminen ja liikennevaloissa huokailu ei vaan nopeuta yhtään sitä hommaa. Siks on parempi harmitella vasta, kun/jos oikeesti myöhästyy, ei sillon kun vielä teoreettisesti ei ;)

    • krista
      15.3.2016 at 13:20

      Tosi hyvä tekniikka – hitsi mä painan nyt tästä tän ajatuksen mieleeni ja kaivan sen esiin aina tarpeen tullen eli KOKO AJAN :) Mutta tää on niin totta! Itse saatan repiä ”mä myöhästyn”-kierrokset myös niin, että lopulta huomaan, että mullahan on vielä puoli tuntia tässä aikaa. Eli se on vain TUNNE. Joten siihen voi vaikuttaa <3
      -
      Ja sekin vielä, että vaikka sit kaksi minuuttia myöhästyykin, niin se voi olla tosiaan ihan sellainen "puhahdus". Ei se, että mä revin hiukset päästäni, tee siitä myöhästymisestä yhtään isompaa tai pienempää. Päinvastoin, itseäni se säntäilyn alkaminen saattaa viivästyttääkin, kun alkaa sekoilla jotain ihan epäolennaista :)

      • LauraEm
        17.3.2016 at 13:53

        Joo tai jos joku toinen vieressä hoputtaa, ”nyt on kiire, hei pitäis olla jo menossa, nyt äkkiä, hei me kyllä myöhästytään, nyt ihan oikeesti pitäis mennä jo, me ollaan myöhässä”, aaaaaaargh sitten siinä ite vaan säntäilee edestakasin eikä pysty ees ajatteleen mitä piti vielä tehdä/pakata/hakea, kestää entistä kauemmin ja todennäkösesti vielä unohtaa jotain. Sillon(kin) auttaa kun aattelee, että ei me NYT TÄLLÄ HETKELLÄ olla myöhässä, mä ajatuksen kanssa laitan loput jutut ja sitten lähdetään.

  • Henna
    15.3.2016 at 11:55

    Osui ja upposi. Oon pystynyt hallitsemaan sitä kiireen tunnetta, kun ei lapsia vielä ollut, mutta nyt se on jotain ihan järkyttävää. Siis siihen pitää todella asennoitua, että ”en napise, en napise, en napise”. Muuten lähtee ihan lapasesta. Kun tietää ja tiedostaa, että pitäisi osata elää vaan hetkessä, koko ajan, mutta ei silti pysty. Mitä sille voi tehdä?? Apua.

    • krista
      15.3.2016 at 13:23

      Mä uskon, että se, että näitä asioita miettii ja tiedostaa omia toimintatapoja, on jo pitkällä! Tai että ei ne toimintatapojen/ajatusmallien muutokset tapahdu silleen ”naps vaan”, ei mulla ainakaan. Vähän sellainen opettelujuttu, että vähitellen. Ja aina kun tajuaa, että ”oho nyt mä taas menin tuohon kaavaan”, niin on taas millin verran lähempänä sitä, että muistaa, että seuraavalla kerralla ehkä ei mene. Tai jotain :)

  • Koo
    15.3.2016 at 12:38

    Ymmärrän sen että monille kiire on ehkä vaan just sellainen ”tapa” josta täytyy yrittää pois, tai joillain on aina liian kiire ja sitten täytyy herätä aikaisemmin tai tähdätä aikaisempaan bussiin, mutta onhan siinä sitten se aitokin puoli. Itsellä kun on jo kouluikäinen lapsi, jonka pitää ehtiä kouluun, ja joka haahuilee päämäärättömästi kotona (vaikka on ihan aikaisin herännyt, esim. ysin aamuun heräsi jo 10 vaille 7 – kotoa pitää lähteä 8:40) niin kauan että se oikea kiire tulee, niin siinä ei auta mitkään stressittömät taputtelut ja vienot huomautukset. Joskus vaan tulee KIIRE. Pitää myös tiedostaa että mikä kiire on oikeaa ja mikä ei. Jos kävelee päiväkodista kotiin ja on olevinaan kiire tehdä ruokaa, niin ei se ole oikea kiire jos sillä lapsella ei ole sillä hetkellä huutoraivarinälkä (tai sitten on osannut valmistautua asiaan tekemällä ruuan edellisenä päivänä jääkaappiin). Sitten on nämä haastavat tilanteet kun aamulla täytyy ehtiä palaveriin ja viedä lapsi tarhaan ja ripsaria ei löydy ja kakka tuli, niin silloin mun on pakko myöntää (okei, mulla ei ole yleensä mitään asiakastapaamisia) että nyt en ehdi, soitan työpaikalle, pahoittelen ja menen 15 minuuttia myöhemmin. Tällaisia tilanteita tulee kuitenkin hyvin harvoin. Yleensä voi joustaa vähän. Olenkin ihan alusta asti pyrkinyt piilottamaan kiireen tunteeni lapsilta ja joustan omista aamuhommista. Käyn pikasuihkussa lasten syödessä aamupalaa, pukeudun lasten pukiessa, meikkaan vasta töissä. En syö aamupalaa kotona. Hyvin on mennyt näillä spekseillä. Meillä on myös ollut käytössä munakello, josta lapset näkevät ajan kulun hyvin kun se menee nollaa kohden. Tavallisesta kellosta he pienenä eivät tajua vielä niin hyvin. Ja aina, kun itse alan tehdä jotain, esim. menen sinne suihkuun, niin sanon että aamupalan pitää olla syötynä kun tulen suihkusta pois. Xylitolin saa kun on sisävaatteet päällä. D-vitamiinin saa vasta kun on ulkovaatteet päällä. Antaa koko ajan lapsille jotain maaleja mihin tähdätä.

    Mutta siis ylimmäisenä pointtina , jotenkin mä oon ehkä vaan zen-tyyppinen ihminen, ja yritän antaa asioiden mennä omalla painollaan. Aina ollaan ehditty ajoissa sinne minne ollaan oltu menossa. Ja ihan hyvä opetus on lapselle ollut heitto sisävaatteissa terassille pakkaseen ulkovaatteet perässä, että laita perkele siellä :D – sen jälkeen on tepsinyt pelkkä uhkaus ;)

    Ai niin mitäs sitten kun ollaan päästy talosta ulos… Mun vinkit – juoksukilpailu toimii meidän lapsilla. Myös se, kun alkaa jutella jostain mielenkiintoisesta aiheesta (tässä pitää joskus äidin vähän tsempata), tai esim. alkaa bongata punaisia autoja.Ja joskus pitää vaan ottaa 25-kiloinen 6-vuotias syliin tai reppuselkään toisessa kädessä läppärilaukku :-/

    • krista
      15.3.2016 at 13:34

      Kyllä, just näin: on kiirettä ja kiirettä. Usein se on vaan kiireen TUNNE ja joskus ihan oikea kiire. Ja tähän jälkimmäiseen voi joiltain osin valmistautua (esim. heräämällä ajoissa), mutta aina ei. Esimerkiksi meillä itsellä just tuohon ”oikeaan kiireeseen” on pystytty vaikuttamaan niiltä osin kuin voi, mutta sitten tuon kiireen tunteen haluaisin pystyä kitkemään omasta päästäni ulos.

      Ja toi on muuten yksinkertaista, mutta toimivaa: joskus kriisitilanteessa voi tosiaan vaan ottaa puhelimen käteen, soittaa ja sanoa, että ”mä oon tosi pahoillani, mutta olen tänään 15 minuuttia myöhässä”. Jos siis meno on sellainen, että niin voi tehdä – esim. kaikissa töissä tämä ei tietystikään käy. Mutta joo jos mahdollista, niin tuollaisella ehkä itseltä saa sen hermoromahdusolon ulos ja ehkä pystyy toimimaankin vähän nopeammin, kun ei panikoidu. Ja se toinen osapuoli (jos on esim. tapaaminen) voi myös tahollaan ottaa rauhallisesti – joskus on käynyt niinkin, että molemmat osapuolet on tahoillaan repineet hiuksia myöhästymisajatuksissaan. Pieni kymmenen minuutin lisäaika on pelastanut perhesovun sitten molemmissa päissä :D Hahaa, ja mulla on muuten usein käynyt niin, että laitan (esim. kampaajalle useamminkin) viestin, että ”anteeksi, oon 5 min myöhässä”, ja sitten olenkin kuitenkin ajoissa :)

  • Camilla
    16.3.2016 at 12:27

    Tosi hyvin kirjoitettu ja niin voisin allekirjoittaa joka sanan! Mullaki se kiireen tunne jossain niin syvällä että oikein ahdistaa itseäänkin.. Mutta kai siitä kovalla työllä joku päivä eroon pääsee(?):)

  • Karusellin Anni
    17.3.2016 at 09:22

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta ja kiitos inspiraatiosta: http://www.lily.fi/blogit/karuselli/olet-jo-perilla

    Meillä on viisihenkinen perhe ja usein vähän kiire. Kiireen tuntua olemme kuitenkin harjoitelleet välttämään muutamilla konsteilla. Ennakointi auttaa niin paljon! Ja kun vuorokausiin varaa myös suvantohetkiä, niin kiire ei hallitse koko arkea.

    Välillä ei tällä kokoonpanolla kyllä auta muu kuin preussilainen kuri. ;-)