Kenkätaiv… helvetti

Olen useaan otteeseen ennenkin maininnut, että ennen tätä crocskumisaapastoppakenkäistymistäni (täällä) olin korkkarityttö henkeen ja vereen.

Mutta en ole tainnut koskaan näyttää mittakaavaa.

En ole tainnut itsekään sitä ihan tarkalleen muistaa.

Asia paljastui (karmaisevasti) minulle kuitenkin äsken, kun blogigaalamekkoon sopivia mustia kenkiä etsiessäni raivasin tieni vaatehuoneen perimmäisen nurkan ”korkkarit”-kenkälaatikkojen luo. Laatikkojen, jotka olin sinne neljä vuotta sitten huolellisesti ja rakkaudella pakannut – mutta jotka olivat saaneet siellä siitä lähtien rauhassa pölyttyä.

Avasin sieltä laatikon toisensa jälkeen, jättäen suurimman osan sinne ja poimien esiin vain potentiaaliset gaalakengät. Luulin löytäväni muutamat. Mutta totuus:

mustat korkkarit lowres

Tästä läjästä muistin vain kaksien kenkien olemassaolon. Kaikki muut olivat sarjaa ”ai onko mulla tällaisetkin?”. Ja siis lisättäköön: useasta muusta väristä olisi ollut samankokoiset läjät saatavilla. Puhumattakaan niistä kaikista, jotka jätin laatikkoihin vanhanmallisen kannan tai kärjen takia. Tässä siis tosiaan vain gaalapotentiaaliset.

Se minä, joka oli neljä vuotta sitten pakannut kengät laatikoihin, oli kuvitellut minun myöhemmin availevan laatikoita ihastuksesta huokaillen. Ja kyllä minä huokailinkin. Syvään. Mitä h*vettiä? Miten minulla on näin paljon kenkiä? Laatikko toisensa jälkeen sydän alkoi hakata enemmän.

Eikä se ollut ihastusta.

Millainen ihminen on pakannut nämä laatikot? Millainen ihminen on ostanut näin paljon kenkiä? Se ihminen on ollut minä. Millainen ihminen minä olen ollut?

Pahoittelen seuraavien kuvien laatua. Mä luulen, että mun kädet tärisi näitä kuvatessa.

Mukana myös käyttämättömiä kenkiä. Näissäkin laput kiinni:

puupohja korkkarit lowres

Tästä olisi helppo vetää diagnoosi siitä, miten muutoin tyhjää elämää on tässä selvästi yritetty täyttää ylenmääräisellä ostamisella.

Silloin aikaisemmin olisin hihittänyt asialle iloisesti ja todennut, että ”no kun mä vaan rakastan kenkiä”.

Ei j*mankauta kukaan nyt voi niin paljon kenkiä rakastaa; eihän tällaisissa määrissä ole mitään järkeä.

Elämä ei silloin tuntunut mitenkään tyhjältä; päinvastoin. Elin itselleni – omilla ehdoillani. Univelat olivat itseaiheutettuja, pankkitilin saldosta ei ostettu välikausipukuja tai maksettu lasten muskareita.

Palkka tuli tilille joka kuukausi. Se meni elämiseen, baareihin, asuntolainaan, reissuihin – ja uskokaa tai älkää, myös säästöon. Ja kenkiin. Itseansaittuja; käytän ne niin kuin itse haluan. Jos joku olisi kauhistellut, olisin kikattanut, heittänyt jonkun kenkäkompasteluläpän, ja päälle ehkä ihan huvin vuoksi provosoinut kauhistelijaa vähän lisää. Ostanut ehkä vielä korkeammat korot seuraavalla kerralla.

Kyllä, se olin ihan minä. Toisaalta se oli myös joku muu minä.

kumikorkkarit lowres

Muistan myös vielä yhden minän.

Hän oli 19-vuotias kuusamolaistyttö, joka oli juuri muuttanut Helsinkiin.

Hänen senastisessa elämässään kengät olivat olleet käyttöä varten. Oli talvikengät, välikausikengät ja muutamat kesäkengät. Ja laskettelumonot. Uudet ostettiin, kun edelliset olivat menneet rikki tai jääneet pieniksi.

Kelan puhelinvaihteessa kesätöissä ollessaan tämä kuusamolaistyttö luki lehtikierrossa olevia naistenlehtiä. ”Jos sinulla on isot bileet tulossa ja rahaa vain joko mekkoon TAI kenkiin, osta kengät”, lehdessä vinkattiin. ”Hienot kengät huomataan, mutta kukaan ei huomaa, jos sinulla on sama mekko päälläsi useamman kerran”, juttuun oli kirjoitettu.

Kuusamolaistyttö ei ollut uskoa lukemaansa. ”Uudet kengät bileitä varten?” Mitä ihmettä? Hän katsoi omiin kenkiinsä ja tunsi häpeän aallon vyöryvän ylitseen. Minulla on ollut koko kesän nämä samat kierrätyskeskuksen ilmaiskorista otetut kengät jalassa. Tyttö katsoi ympärilleen uusin silmin. Yhtä äkkiä koko kaupunki oli täynnä trendikkäitä tyttöjä trendikkäissä korkeaakin korkeammissa platform-kengissään.

Tyttö ei kuulunut näihin trendikkäisiin. Tyttö oli Kuusamosta ja puhuikin kummallisesti.

Seuraavasta (3200 markan – mmmmitä, noin 500 euron?) kesätyöpalkastaan tyttö osti huikean korkeat korkkarit.

Sitten toiset. Kolmannet. Seuraavan viidentoista vuoden aikana ehti ostaa aika monet.

punaiset korkkarit lowres

Huokaus.

Edelleen kyllä ahdistaa. Kyllä. Kun katson tuota kenkäläjää, minua ahdistaa.

Mutta en minä toisaalta halua syyttää sitä tyttöä, joka nämä kengät on ostanut. Enkä missään nimessä haukkua, että olipa sen elämä tyhjää silloin.

Oikeastaan haluaisin antaa hänelle ison halauksen.

Sanoa, että elämä järjestyy. Että sinä riität. Että älä osta enää.

Sinä olet ihan hyvä noin.

79
Like

You Might Also Like

  • Iitanen
    29.9.2015 at 15:05

    Tää nyt on vähän nurinkurista, mutta se asia, mikä postauksesta jäi mieleen oli noi mustavalkoset rusettikorkkarit – ihanat! Apua, pitäisköhän vähän itsekkin miettiä näitä prioriteetteja…. :D

    • krista
      29.9.2015 at 15:17

      Pari kertaa käytetyt, niillä oli mahdoton kävellä… Laitoin kerran töihin ja jouduin puolita päivin lainaamaan työkaverilta kenkiä, jotta pääsin nilkuttamaan apteekkiin rakkolaastareita ostamaan :D

  • Henni
    29.9.2015 at 15:16

    Mä suunnilleen itkua väännän täällä bussissa noita viimeisiä rivejä lukiessa.
    Terveisin entinen kenkäfriikki baareilija nykyinen pienen lapsen äiti

    • krista
      29.9.2015 at 15:19

      Tää teksti päättyi itsellenikin vähän yllättävällä tavalla. Alkaessa kirjoittaa en vielä yhtään tiennyt, mihin päädyn – luulin kirjoittavani vaan kengistä. Mutta kirjoittamisen myötä mieleen tulleet muistot veivät kai jotenkin mukanaan…

  • Huldamaria
    29.9.2015 at 15:46

    ihana teksti, kaunista tarinankerrontaa ja teräviä huomioita – tekstejäsi on ilo lukea!

    • krista
      29.9.2015 at 19:03

      Voi, kiitos – ihanasti sanottu! <3

  • hannah
    29.9.2015 at 15:47

    Kengät on itselleni niin vieras aihe sekä ennen lapsia että jälkeen, etten sano siihen mitään (voiko jossain muissa muka kulkea kuin kumisaappaissa, vaelluskengissä, crocseissa ja Riekereissä), mutta mainitsit laskettelumonot. Onko myös Joel harrastanut lumilajeja ja oletteko ajatelleet viedä tytöt rinteeseen? Meille kävi niin, että molempien laskettelu jäi opiskeluvuosina, mutta esikoisen ollessa vajaat 4v palattiin rinteeseen. Kakkonen pantiin suksille jo vuotta nuorempana ja 1,5v kuopukselle on jo täksi talveksi monot hommattuna. Ihan huikean mukava koko perheen harrastus (kymmenen vuoden päästä me vanhemmat varmaan vaan istutaan rinneravintolassa ja lapset laskee)!

    • krista
      29.9.2015 at 19:07

      Tsihihi Joel ja lumilajit – se saattaa olla ehkä tän maan ainoa kolmekymppinen suomalainen mies, joka ei ole ikinä edes laittanut murtsikkasuksia jalkaansa! :D En tajua, miten se on edes onnistunut välttämään sen!

      Mä itse laskettelin lapsena/teininä, mutta Kuusamosta poismuutettuani oon käynyt rintessä vaan muutamia kertoja. Mutta en sano ”ei koskaan”; se voisi olla tosiaan kivaa lasten kanssa! Tai ainakin murtsikka. Luistelu! Näin talvilajeista siis tuli mieleen. Paitsi että Joelia on turha edes yrittää saada mukaan :D

      • Laura
        30.9.2015 at 17:49

        Heh, se on jännä, miten erilaisen kuvan blogin kautta saa ihmisistä. Joelista kuvittelin, et se olis sellanen sporttityyppi, joka kokeilis/osais lajia kuin lajia kun on niin timmissä kunnossa. On kyllä aika hyvin, että se ei edes koulussa joutunu murtsikkasuksia kokeilemaan.:) Ja joskus aikaisemmin sanoit, ettei Joel tykkää matkustella. Silloinkin olin kuvitellu, että te ootte molemmat sellasia ihmisiä, jotka tykkää matkustella Intiassa tai sielläpäin. Tää mielikuva ihan vaan kuvissa olevien haaremihousujen ja yleisen tyylin takia. Tässä taas näkee, että blogin kuvien kautta ei paljon kannata luoda kuvaa toisesta ihmisestä.:) – Ei nyt kyllä liittyny mitenkään kenkiin…

  • Maikki
    29.9.2015 at 16:16

    Kirjoititpa kivasti! Sua pitkään seurannut, nyt sain vasta suuni auki. Ite kirjoittelen tämän viimeisen postauksen tapaisia asioita blogissani, maikkitunnekoulussa.blogspot.fi. P.S. Sulla on musta mukavan lupsakka ote kirjoittamiseen.

    • krista
      29.9.2015 at 19:10

      Kiitos! Ja hei kiitos myös blogivinkistä; kävin vähän kurkistamassa ja vaikutti kivalta – tulen paremmalla ajalla uudestaan tontillesi lueskelemaan!

  • Någon Annan
    29.9.2015 at 18:26

    Sama juttu vaatteiden kohdalla. Mä en tosin ennen lapsia ehtinyt koskaan tienaamaan siinä määrin, että olisi ollut varaa ostella noin kalliita juttuja, mutta varmasti ihan samanlaisiin tunnetiloihin olen niitä vaatteita haalinut. Ja nyt ihmettelen, kuka se ihminen oli. Tosi hyvä kirjoitus!

    • krista
      29.9.2015 at 19:15

      Joo, vaatteet kans – mutta HUH niiden kanssa mulla ei selvästikään mopo ollut karannut niin kuin kenkien kanssa. Mun ostamat vaatteet kun ovat kuitenkin aika hyvin olleet käyttökamaa eli en silleen mitään mahdottomia bilevaateviritelmiä tullut (ainakaan viime vuosina enää) onneksi hankkineeksi… Mut joo, terapiashoppailulla on epäekokogiset jäljet…

  • Kao kao
    29.9.2015 at 20:08

    Mä heitin muutossa pois 5 paria mustia korkkareita. Nyt vein yhdet rusetilliset töihin, josko niitä siellä käyttäisi. Minä, suuri kenkäihminen olen kipitellyt noilla samoilla ballerinoilla koko kesän :)

    Ja ne muut mötköttää tuolla eteisessä ja vie tilaa.. I feel you .

    • krista
      30.9.2015 at 21:14

      Aaaa ai niin; mä muuten aikoinaan säilytin osaa kengistä töissä, kun kotiin ei enää millään mahtunut. OMG. Auts, tuli vaan tuosta mieleen :)

      Mutta hitsi, kun pääsee siihen makuun, että kengät tosiaan tuntuu HYVILTÄ jaloissa! Ei siitä sitten ehkä niin helposti haluakaan muuttaa takaisin siihen, että joka paikasta hinkasi ja vuosi verta :D Puhumattakaan palelevista varpaista talvisin, hrr :)

  • Jenni
    29.9.2015 at 20:51

    Oi voi! 42 koon jalka olis pelastanut sut paljolta :D

    • nellisi
      30.9.2015 at 11:59

      Todellakin! :D Itselläni sellainen hankala jalka vielä, että 41 koko on yleensä pieni, mutta 42 jo sitten iso (liian leveä). Kenkien ostaminen on vain NIIN tuskaa, koska mikään kenkä ei sovi jalkaan ja jos näkee jossain ihanat kengät, niin aivan superaniharvoin siitä on sellainen koko, joka sopisi. Ärsyttävää, mutta joo… kenkähamstraukselta on säästytty. ;)

  • Jestanpoo
    29.9.2015 at 20:52

    Siis itsehän kuulun niihin ihmisiin, jotka ostaa kengät pakon vuoksi. En ole koskaan tajunnut kauniiden kenkien päälle. Ehkäpä silläkin voisi olla jotakin tekemistä asian kanssa, että mono on mallia naisellinen 43, ettei niitä nättejä olisi edes löytynyt ja korot jalassa olisin ollut pidempi kuin 99%miehistä baarissa 😆

  • rinkeli
    29.9.2015 at 21:54

    Mun pitäis keksiä mitä mä teen mun korkkareille, joita en ole käyttänyt sen jälkeen kun tulin raskaaksi (syntyi 06.2014) Entisessä elämässä olin kanssa hirvee korkkarikeräilijä ja nyt jalasta löytyy vaan niitä mukavia kenkiä jolla voi painaa lapsen perässä. Tää teksti oli kyllä hyvä.

    • krista
      30.9.2015 at 21:18

      Just sama! Osan näistä voisin mielelläni myydä (osan säilyttää; eihän ne käyttämättöminä miksikään mene, eipähän tarvitse loppuelämän aikana ostaa yksiäkään korkkareita :D ); mutta toisaalta tää ei ole ihan sellaista kamaa, mitä esim. täällä paikallisessa kierrätysryhmässä liikkuu… Varsinkin, kun mulla on koko 35-36 ja noissa tuollaisia tappokorkoja… Osa tuollaisia gootti(?)merkkejä… Ehkä jos löytyisi joku kenkähullujen FB-ryhmä :) Saa vinkata! :)

  • jannamaria
    29.9.2015 at 21:57

    Täällä täysin päinvastainen kengänostaja, omistan viidet korkokengät; kahdet valkoiset, kahdet mustat ja yhdet ruskeat sekä kaksi näihin sopivaa laukkua :) Lisäksi varmaan eniten käytössä olleet pienellä korolla varustetut ”entiedämiksiniitäpitäisikutsua” -kengät, ostettu Amsterdamista ja kenkäperheen ainoat heräteostokset. Arkikäytössä täällä Salomonin gore texit.

  • Sari
    29.9.2015 at 22:02

    Kiva teksti, alkoi todella miettimään kuinka paljon tärkeämpiä arvoja elämään on tullut. Kuinka paljon onnellisempi sitä nyt on. Mutta shoppailun vähenemisestä en oo nyt ihan varma. Nyt sitä vasta saa ostaa, kun pitää olla varusteet ja kengät joka kelille, lapsille ja aikuisille. Arkeen ja juhlaan. Ja joka koossa. Ostaminen ja kulutus ei oo kyllä vähentynyt, muuttanut vaan muotoaan. Mutta ei onneksi enää ole se, millä tyhjyyttä täytetään vaan pakollinen arjen proggis. Nyt on niin paljon ihanempia juttuja meillä <3 <3

  • Sole
    29.9.2015 at 22:47

    Moikka! Olen seuraillut uutta blogiasi (ja vanhaakin luin ahkeraan) ja tää on ihan sun juttu. Kivat sivut, eli kodin, olet kauniisti sisutanut jutuillesi :)!

    No mutta asiaan…. itselläkin ollut monet monet kengät ja nykyään vain muutamat. Toki ajatuksena että ostan mitä käytän,mutta kyllä muutamat ”kauniit” kengät omistan myös. Olen kuitenkin myynyt lähes kaikki kenkäni jotka olin ostanut,mutta käyttänyt ehkä kerran tai kaksi. Ymmärrän täysin entisen Kristan ajtuksen kengistä,mutta myös nykyisen Kristan ahdistuneisuuden laatikoiden availun jälkeen. <3

    Mut tosiaan….jos et enää käytä niin myy/ anna eteenpäin seuraavalle!

  • heissulivei
    30.9.2015 at 02:29

    Mulla on paljon kenkiä. Ja lisää kokoelmiini kelpuuttaisin. Lapsia ei ole, eikä edes miestä. Ja kyllä, mä olen niitä joiden mielestä kenkiä tai mekkoja ei voi olla liikaa. Mutta kyllä minä tämän kokoelman rakkauteen mielelläni vaihtaisin, jos pitäisi valita.

    • krista
      30.9.2015 at 21:21

      Hihii onneksi ei tarvitse valita ”joko tai” :)

      Mulle kyllä ehdottomasti nämä kengät ovat silloin aikoinaan tuottaneet iloa! Ja tuottaisivat varmasti edelleen, jos niitä KÄYTTÄISIN. Mutta nykyään kun sitä elämä on enemmän tätä kumisaapasmeininkiä. Se harmittaa, että ne ovat käyttämättöminä. Ehkä yks ratkaisu olisi alkaa vaan käyttää niitä. Mitäköhän kanssaäidit sanoisivat, jos tuollaisilla kykkisin hiekkalaatikon reunalla :D

  • vannikkila
    30.9.2015 at 13:29

    Mä en vain pysty kommentoimaan mitään fiksua, etten ala pillittää täällä töissä. Tämä nimittäin osuu arkaan paikkaan – ei koskien itseäni, mutta muuten.

    Mutta olen kyllä itse ns. hamsteri, joten olen tietoisesti muutamat vuodet vältellyt alennusmyyntejä yms. Nyttemmin käytän rahat mieluummin pojan nokkamukeihin, perheen astioihin tai itselleni tarkoitettuihin pokkareihin. Ja askartelutarvikkeisiin. Niistä en kykene luopumaan, luotan siihen että parin vuoden päästä pojan kanssa askarrellaan yhdessä :)

    (Vaatteista ja asusteista itseltäni löytyy laukkuja sekä t-paitoja. Ja sukkia! :P )

  • a
    30.9.2015 at 17:49

    Mullakin on kenkämenneisyys, yhdessä muutossa mun muuttomieskaverit melkein kieltäytyy kantamasta ylös valtavaa monitorilaatikkoa (aika ennen littunäyttöjä) kun kuulivat että se on täynnä kenkiä (seuraaviin muuttoihin hajautin). No olin silloin nuori ja opiskeluajan jälkeen täysi palkka (ja vähän särkynyt sydän) innostivat kenkä- (ja jostain syystä alusvaate)shoppailuihin. No nyt 15 vuotta myöhemmin kenkiä on paljon vähempi, mutta en mä jaksa kauheasti surkutella silloista minääni (tai ajatella että nyt elämä olisi jotenkin merkityksellisempää), se oli silloin ja se oli hyvää elämää sekin. En mä jaksa ajatella, että mun elämä olisi oikeasti nyt merkityksellisempää, vaikka mulla on toi oma ihana 3,5-vuotiaani sulostuttamassa mun elämääni (ja ihana mieskin, juuri se sama joka ne sydänsurutkin aiheutti). Nykyään tavaraa hankin toki vähemmän (ja tuloja on myös enemmän kuin 15 vuotta sitten), mutta se nyt johtuu lähinnä siitä että en jaksa turhaa tavaraa, koitan karsia ja järkeistää, hankkia laatua enkä kymmeniä muovikenkiä. Jos jotain on muuttunut, niin musta on tullut mukavuudenhaluisempi ja laiskempi. En käytä jalassa huonoja kenkiä, goretex tarvitaan pyöräilyyn ja jos hyvä kenkäpari löytyy, niin ostan toisenkin samanlaisen (alesta, heh).

  • Elli
    30.9.2015 at 20:36

    Tekstissä Krista taisit puhua vaan omasta kokemuksestasi ja siitä, millaista oma elämäsi aiemmin oli, mutta kommentit luettuani haluaisin protestoida :) Itse toivon saavani lapsia ja pidän sitä erittäin tärkeänä asiana, mutta ei kai lapset nyt ainoa elämästä merkityksellistä tekevä asia ole? Ei kai aika ennen lapsia ole sellaista ”voi kun olin hölmö enkä tiennyt mitään, nyt äitinä ymmärrän kaiken muidenkin puolesta”? Komppaan siis A:ta tuossa ylempänä, jokaisella on omat elämänvaiheensa ja kaikki ne on arvokkaita.

    • krista
      30.9.2015 at 21:06

      Ehkä joiltain osin ymmärsit tekstini väärin? Toivottavasti mä en sanonut niin – en ainakaan ajattele niin :) Yritin siis nimenomaan kirjoittaa, että olisi helppo tehdä sellainen diagnoosi; mutta elämä ei tuntunut tyhjältä silloin, päinvastoin. Ja että en haluaisi haukkua tätä mennyttä minää siitä, että sen elämä olisi ollut tyhjää :)

      Eli itse asiassa aika päinvastoin kuin olisin sanonut, että ”voi kun olin hölmö enkä tiennyt mitään, nyt äitinä ymmärrän kaiken muidenkin puolesta”? Ennen lapsia mä oon mm. matkustellut paljon ja tehnyt paljon asioita, mitä olen halunnut (hypännyt laskuvarjolla, sukeltanut) jne. Se on ollut hyvää aikaa, en vaihtaisi sitä pois :)

      Ostamieni kenkien määrä kuitenkin tuntuu järjettömältä :D

    • Någon Annan
      30.9.2015 at 21:32

      Joo, ei mulla eikä varmaan kellään muullakaan ole tarkoitus sanoa, että entinen elämä on merkityksetöntä, vain lapset ovat merkityksellisiä ja entisessä elämässä olin hölmö. Mutta jos vähän avaan tätä, mistä ehkä tämän tulkintasi teit (ja toivottavasti en puhu väärin kenenkään suulla tässä), nimittäin siitä, että kun saa lapsia, elämän fokus muuttuu. Ennen lapsia on itse omine tunteineen kaikkineen enemmän keskiössä (tämä ei ole kritiikkiä, niin sen kuuluukin olla), lapsen saamisen jälkeen yleensä lapsen tarpeet menevät monessa asiassa vanhemman edelle, varmasti ainakin ihan pikkulapsiaikana on näin. Ja jos se osteleminen on ollut jotain sellaista, jolla on paikkaillut jotain, ehkä omaa epävarmuuttaan (niin kuin minä), on mahdollista, että lapsensaannin jälkeen ero tuohon pre-lapsiaikaiseen minään onkin suuri. Mulle ainakin tuli tietyssä mielessä vapauttava olo, kun itsetarkkailu jäi vähemmälle.

      Tällä en yritä sanoa, että lapset ovat avain henkiseen kasvuun, koska henkisesti voi kasvaa monella eri tavalla, mutta lapsen saaminen on yhdenlainen shokkikuuri, joka kasvattaa lyhyessä ajassa. Pidän kaikkia elämänvaiheitani arvokkaina ja kokemuksiani tärkeinä, mutta toivon myös, että parikymppisenä elämään olisi liittynyt vähemmän sitä, mikä sai etsimään lohtua vaatteiden ostamisesta.

      • Krista
        30.9.2015 at 21:46

        Pikaterveiset lasten nukuttamisen lomasta: tosi hyvin avattu!

    • Elli
      1.10.2015 at 22:44

      Luin nuo tyhjyyttä käsittelevät kohdat uudestaan ja ymmärrän, mitä Krista halusit sanoa. Ensilukemalla tuli rivien välistä se vaikutelma, että vaikka elämä ei tuntunut tyhjältä, niin sitä se kuitenkin oli. Että ostamisella korvattiin sitä riittämättömyyden tunnetta. Ja hei sehän on ihan ok, kyllähän niinkin saisi sanoa! Saahan se oma näkemys omasta menneestä vaiheesta olla sellainen, vaikkei tässä tekstissä ollutkaan.

      Sitten taas kommenteissa puhutaan elämän nykyisistä tärkeämmistä arvoista ja verrataan baareilua ja äitinä olemista elämän täyttäjänä – mun korvaan tän tyyppisestä tulee se tunne äitiyttä edeltäneen ajan hölmöydestä. Toivottavasti tämä mahdollinen väärinymmärtäminen ei ketään ajatuksiaan jakanutta loukkaa, koska se ei ole missään nimessä tarkoitus, kunhan nyt pohdin :) Någon annan tuossa hyvin kirjoititkin toista näkökulmaa. Ehkä näitä lukiessa taustalla vaikuttaa mun kokemus työkaverista, joka lapsen saatuaan totesi ettei enää tapaa ystäviään, koska hänellä on nykyään oikeasti tärkeitä asioita elämässään – se nyt on toivottavasti aika ääripää :D

  • Ninneri
    30.9.2015 at 20:49

    Mulla on kans jonkun verran kenkiä, suurimmaksi osaksi korkkareita joita ei juurikaan tule käytettyä. Samoin myös vaatetta on tullut hankittua aika varastot. Tajusin muutama vuosi takaperin miten paljon materiaa olen ostanut, ja päätin tietoisesti että turha shoppailu loppuu siihen. Samana vuonna myin/lahjoitin vielä yli puolet vaatteista, kengistä ja laukuistani muille, koska muutin Suomesta pois (ja silti niitä jäi aika läjä). Siitä lähtien mulla on ollut yksi sääntö kaiken materian shoppailun suhteen: uutta ei saa hankkia jos kaapissa on jo vanha vastaava. Ja se sääntö on pitänyt: mä en ole ostanut yhtään uutta vaatekappaletta vuoden 2011 jälkeen (paitsi sukkahousuja koska mä onnistun aina hajottamaan ne kaikki yhden talven jälkeen). Kenkiä olen ostanut, joko niin että olen myynyt/lahjoittanut ensin vanhat jollekulle toiselle tai tennaripari on tullut tiensä päähän, ja sitten olen hankkinut uudet tilalle.

    Mä olen miettinyt mistä se shoppailuinto oikein kumpusi siinä parikymppisenä, ja tullut siihen tulokseen että se oli yhdistelmä hapuilua itsensä kanssa ja ”lapsuuden traumoja” (jos niin voi sanoa). Laman lapsena mulle ei ostettu kovin usein mitään uutta, enkä todellakaan saanut niitä vaatteita kaupasta mitä olisin halunnut -ei vaan ollut varaa. Parikymppisenä, penninvenyttämiseen tottuneena opiskelijana huomasin että mulla jäi joka kuukausi suht paljon rahaa käteen opintotuen ja palkan ansiosta, ja siitähän se ajatus sitten lähti! Vihdoin sai ostaa kaupasta ihan kaiken mitä halusi, ja vielä vähän enemmänkin! :)

    Loppukaneettina tähän kilometritarinaan: en koe, että olisin aikanaan paikannut shoppailemalla ”tyhjiötä elämässä”, vaan että parikymppisen elämä on vaan semmosta hapuilua -ja joidenkin hapuilu näkyy esimerkiksi shoppailuna. Olen tässä kolmenkymppin korvilla tajunnut että ikävuodet 20-25 oli mulle henkisen kasvun kannalta tähänastisen elämän rankimmat ja se turhan tavaran karsiminen vuonna 2011 sai aikaan jotain, joka on vähitellen johtanut siihen että mulla on tässä ihan hyvä just näin. Ei tartte ostella uusia juttuja, eikä todistaa itselleen (tai muille) että vihdoin sitä rahaa on. Vaikka ei ole perhettä eikä aikomustakaan sellaista perustaa, koen että elämä on paljon tasapainoisempaa nyt, ja sillä on jokin suunta. Tulipahan avautuminen :)

    • krista
      30.9.2015 at 21:27

      Hyvä avautuminen! Ja ajattelussa tosi paljon samaa kuin mulla – just tuossa, että mistä tuon ylenmääräisen oman shoppailun katsoo johtuneen.

      Mä oon jonkun verran vaatetta myynyt (yhden ison pläjäyksen muuton yhteydessä; sen jälkeen olen yrittänyt laittaa vaatetta kierrätysryhmään, mutta mun koko ei ilmeisesti kovin helposti ”myy”, vaikka hinnat olisivat lähesolemattomat) ja sitten myös todennut, että tavallaan on kiva, että omasta kaapista saa ”uutta”. Ei tarvitse ostaa kaupasta. Välillä kyllä joo ostan jotain, jos tarvitsen tai ihan-ihan-erityisesti-haluan :)

      Ja elämän ”tasapaino” ei tosiaan ole siitä perheytymisestä kiinni. Enemmän se on tosiaan sellaista itsensä löytämistä. Tajuamista, että riittää tällaisena. Ja on ihan hyvä näin <3

      • Ninneri
        30.9.2015 at 21:51

        Joo sehän se pointti tossa mulla tosiaan oli (pääs unohtuun, kirjotin niin vauhdilla ettei tullut mietittyä mitä kirjoitin), että samaistun tuohon nuoremman Kristan fiilikseen siitä millaista on päästä shoppailemaan omilla rahoilla juttuja, joita ei tarvitse hankkia tarpeeseen. Ja ystäväpiirissä ollaan juteltu että monella laman lapsella on ollut samat fiilikset. Toisilla on vaan mopo karannu enemmän kuin toisilla :)

        Hyvä teksti, herättää selkeesti tunteita kun niin monet kommentoi :)

  • EvaL
    30.9.2015 at 22:32

    Mä nykyään ostan laatua esim eccon&wondersin kenkiä jotka kestää parikin vuotta. Aikaisemmin hankin enemmän määrällisesti ja ajattelin sen jotenkin kompensoivan laatua. My ass! :D Multa löytyy pitkä vartiset saappaat, kolmet nilkkurit (kiilakorko, korolliset ja lättänät), kahdet baltsut (töissä, kesän pelastajat), sandaalit, kahdet conssit, juoksulenkkarit (talvi&kesä) ja yhdet huikeat korkoiset korkkarit joilla luodaan piristystä seksielämään. :D

    Jossain vaiheessa aloin tosissaan kyllästymään siihen miten kengistäkin alkoi tulla kertakäyttöistä kamaa, ei riitä että on pelkästään topeissa niitä yhden illan biletoppeja vaan näköjään pitää olla yhden kauden kenkiä jonka jälkeen a) kengän pohjat ovat kuluneet -> suutarille 70€ b) kengän vetoketju rikki -> suutarille 70€. Siksi mielummin satsaan sellaiseen malliin ja merkkiin joka kestää 2v-5v ennen kuin se osoittaa kulumisen merkkejä.

  • Hanne
    1.10.2015 at 13:49

    Aivan loistava kirjoitus! Blogiasi on tullut seuraillut ja tykkään tyylistäsi, vaikka en kommentoikaan usein. Nyt on pakko, kun tuntui niin tutulta, kun sama elämäntilanne (1v tyttö) ja viime ajat käytössä vain mukavat ja käytännölliset kengät, eikä mulla ihan noin paljon löydy korkkareita varastosta.. Mutta lisäyksenä pari juttua: nykyään kun harvoin pääsee laittautumaan ja on vapaailta, niin on ollut ihana valita jalkaan kivat korkkarit, niin fiiliskin jotenkin muuttuu heti juhlavammaksi. Ja toisena mullakin kengänkoko 35-36 (mulle voi kiilakorkokenkiä kaupata, jos on ylimääräisiä), niin sopivien ja hienojen ja vielä jalassa mukavien kenkien etsintä on ihan tuskaa, niin en toisaalta haluaisi luopuakaan suurimmasta osasta kenkäkokoelmaani, etten sitten paniikissa joudu etsimään vastaavia sinnepäin-malleja tilalle. Vai onkohan tää nyt hamsteri-luonteen puolustelua..? Ninnerillä oli myös loistavia vinkkejä, voi kun itsekin pääsis edes lähelle tuota tilannetta.

  • Kukka
    2.10.2015 at 15:48

    Hieno kirjoitus Kristalta ja ihania tarinoita ja ajatuksia kommenteissa.

    Olen samaa mieltä siitä, että sitä 19-vuotiasta tyttöä ei sovi syyttää, mutta näen kyllä hieman syytä siinä naistenlehdessä, joka kenkäajatuksen käynnisti. Millaista kulttuuria haluamme viljellä?

    terveisin nainen kumisaappaissa

    • krista
      3.10.2015 at 11:46

      Heh tulipa esiin toinenkin naistelehtimuisto samalta ajalta – luettu siis 19-vuotiaana Kelan puhelinvaihteessa. Siinä jutussa kauhisteltiin selluliittia ja painotettiin, kuinka selluliittia ehkäiseviä voiteita täytyy käyttää ENNEN kuin ensimmäisiä merkkejä selluliitista alkaa tulla. Äh, hitsi – mä teen tästä erillisen bloggauksen, tulee muuten niin pitkä kommentti! :)