Kehu lapsi päivässä

Maanantaihuomenta!

Voitaisiinko tässä tänään vähän kehua ja ihastella lapsiamme?

Me nimittäin ainakin täällä viime aikoina ollaan Joelin kanssa ihasteltu, miten meillä voi ollakin näin maailman ihanimmat lapset. Miten ihmeessä ne suloisimmat, fiksuimmat, taitavimmat ja parhaat lapset maailmassa osuivatkin just meille? Aikamoinen tsägä!

Ai mitä? Ai teilläkin on maailman parhaat lapset? Oho? Eeeeen voi kyllä nyt oikein uskoa.

Koska meillähän ne parhaat on!

Meidän lapsilla sattuu olemaan nyt nämä paljon puhutut ”vaiheet” erittäin suosiollisessa vaiheessa, joten heitä on juuri nyt valtavan helppo ihastella. He jaksavat odottaa ravintolassa nätisti ruokaa, kävelevät kadulla käsi kädessä. Leikkivät kivasti yhteen, syövät hyvin ja menevät nukkumaan nips naps tuosta vaan, niin illalla kuin päiväunillekin. Ovat hyväntuulisia ja suloisia. Helppohan sitä silloin on ihastella! Pienet lettipäiset enkelit!

Mielessä kummittelee eräs keskustelupalstan monen vuoden takainen keskusteluketju.

Siinä äiti tuskaili jotain koulun lappua täyttäessään, että ei löydä lapsestaan yhtä ainoaa vahvuutta. Ei ainoatakaan positiivista juttua. Keskustelu jatkui niin, että kommentoijat yrittivät kaivamalla kaivaa hyvää – ja kannustaa äitiä löytämään niitä positiivisia asioita. Kääntämään negatiiviset jutut positiivisiksi. Jotain pientä pilkahdusta; pyydettiin kuvailemaan lasta, jotta muut voisivat keksiä hyvää. Mutta ei. Äiti näki paskaa paskaa paskaa vaan. Ei yhtä ainutta hyvää asiaa omassa lapsessa.

On varmasti haastavampia lapsia. Ja aikuisia. Voisi kuvitella, että perheessä on ongelmia; masennusta? Heh nämä maallikkodiagnoosit tietysti mielessä. Mutta ajatuksissani on pyörinyt se pitkä vuosien matka, jossa perhe on tuohon tilanteeseen päätynyt. Siitä pienestä tuhisevasta kääröstä sylissä siihen, että äiti ei näe mitään hyvää lapsessaan. Se on ihan valtavan surullista. Mielessäni toivon, että aikoinaan se keskustelupalstan ketju ja muiden kommentoijien kannustus saivat sen äidin hakemaan apua. Sekä itselleen, lapselle että koko perheelle.

En ole kaikista asioista Jari Sinkkosen kanssa samaa mieltä, mutta tästä olen: jokainen lapsi ansaitsee tulla vanhempiensa ihastelemaksi.

Suora lainaus Sinkkosen haastattelusta: ”Lapsen on nähtävä vanhempiensa katseesta, että he ovat täysin lumoutuneita, suorastaan onnen uuvuttamia siitä, että ovat saaneet lapsekseen juuri hänet”. (lähde: Kodin Kuvalehti täällä)

Lasta on helppo kehua silloin, kun on silminnähtävästi paljon kehuttavaa. Mutta minä uskon, että lapsi tarvitsee janoaa positiivista palautetta myös niissä haasteellisissa vaiheissa. Ehkä silloin kehu on vieläkin tärkeämpää?

Että sinä olet hyvä. Sinä olet rakas. Sinä olet ihana ja tärkeä ja ihan ainutlaatuinen ja minulle aina maailmani rakkain.

Kehutaanko lapsiamme?

Minä aloitan!

5,5-vuotiaamme on sellainen kikattavan hymyilevän hykerryttävän perin pohjin onnellinen lapsi. Instagramin kommenteissa sanottiin, että lapsella on aina valoisat kasvot. Niin on! Ihan minitaaperosta asti hän on on ollut juurikin valoisa. Hän näkee asioista positiiviset puolet ja kauneuden. Hän ihastelee maisemia, kukkia, puita, merta, ihmisiä, musiikkia, kuvia – ihan kaikkea ympärillään.

Tällä lapsella on aina ollut ihan häkellyttävän hyvät sosiaaliset taidot. Hoidoista on saatu kuulla, että hän on erittäin suosittu ystävä juuri siksi, että hän on niin kiva kaikille. Hän pyytää leikkiin sen, joka ihmettelee yksikseen. Hän tarttuu kädestä sitä, jolla itkettää. Hän kannustaa muita ja antaa omastaan spontaanisti. Hän haluaa, että asiat tehdään oikeudenmukaisesti niin, että kenellekään ei tule paha mieli. Hänen empaattisuutensa on hämmästyttävää.

Jos tästä lapsesta mainitsee, että ”hän oli joskus se meidän ujoliini”, saa tavallisesti spontaanin naurureaktion vastaan. Ai tämä lapsiko ujo? Tämä reipas, sosiaalinen ja kaikille jutteleva lapsiko muka arka?

Hän on perin pohjin sydäntäpuristavan täydellisen ihanan ihmeellinen lapsi.

3,5-vuotaamme on täydellisen hurmaava vitsikäs veikistelijä. Hänen huumorintajunsa on hersyvää ja hauska ilmeilynsä aivan lyömätöntä. Hän nauraahöröttää omille vitseilleen ja sulattaa joka ikisen sydämen söpöstelyeleillään. Hän tuntee suuresti ja ilmaisee voimakkaasti tunteensa ja ajatuksensa. Hän vastaa kysymyksiin, viittaa reippaasti puheenvuoroa, ja kaikissa hänen tekemisissään näkee määrätietoisen vahvan persoonan olemuksen. Hän on jatkuvasti hyvällä tuulella ja tartuttaa riemuaan ympärilleenkin.

Tämä lapsi osaa ja jos ei osaa, niin opettelee. Hän astelee isompien lapsien mukaan täysin tietoisena omista taidoistaan eikä aio jäädä muista jälkeen, vaikka ikävuosia onkin pari vähemmän. Hän on tasa-arvoinen osallistuja isompienkin lasten leikeissä. Hänellä on mahtava mielikuvitus ja hänen leikkinsä ovat juoneltaan hauskoja. Perusluonteeltaan hän on rauhallinen ja ystävällinen, mutta samanaikaisesti puhelias ja ihmisistä kiinnostunut. Hän kertoo kuulumisensa bussipysäkkien mummoille ja hän on lapsiryhmässä se, joka ensimmäiseksi nostaa innokkaasti kätensä, kun kysytään vaikkapa laulu- tai leikkiehdotuksia.

Jos tästä lapsesta mainitsee, että ”hän oli joskus se meidän suuritarpeinen vauva”, saa usein kulmakarvat kohoamaan ystävällisestä ihmettelystä. Ai tämä lapsiko haastava? Tämä superkiltti, ystävällinen ja hyvätuulinen veikistelijä muka suuritarpeinen?

Hän on perin pohjin sydäntäpuristavan täydellisen ihanan ihmeellinen lapsi.

Entä teillä? Kuinka ihania lapsia te olette onnistuneet maailmaan saattamaan?

Eikö olekin ihmeellistä, että meistä ihan tavallisista ihmisistä syntyy noin upeita pikkutyyppejä? <3