Oletteko tulleet ajatelleeksi, että meillä on yksi kollektiivinen valhe, jota toistamme vuodesta toiseen, tai: vuosikymmenestä toiseen…?
Suurin osa meistä tietää, että se ei ole totta. Silti siitä puhutaan aivan kuin se olisi totta. Jopa media joka vuosi uutisoi sen: uutistenlukijat puhuvat siitä aivan kuin se olisi yksi fakta muiden joukossa. Katsojat nyökyttelevät. Vaikka melkein kaikki tietävät, että se on ihan täyttä valetta.
”Joulupukki matkaan jo käy.”
Jep jep, että terveisiä vaan taas tältä joulutylsimykseltä :)
*******
Meitä molempia Joelin kanssa on mietityttänyt vähän tämä koko joulupukkihomma… Tuntuu vain jotenkin väärältä valehdella lapselle jostain. Erityisen ikävältä siinä tuntuu se hetki, kun lapsi tajuaa, että het-ki-nen: te olette valehdelleet mulle kaikki nämä vuodet, ei sitä joulupukkia olekaan olemassa! Ei tonttuja, ja se hemmetin Korvatunturikin on vaan turistinähtävyys!
Maailma on julma. Äiti ja isikin valehtelee. Yhyy.
Palaan edelleen niihin uutistenlukijoihin. Eikö ole vähän omituista, että ”no nyt se joulupukki on lähtenyt matkaansa sieltä Korvatunturilta” on ihan tavallinen uutinen muiden joukossa, ja kuvassa näytetään tekopartaista CocaCola-väreihin pukeutuntta heppua pororeessä…? Ja siis aikuisille tarkoitetussa uutislähetyksessä – ei edes missään lastenohjelmassa.
Ja silti lapsuuden joulusta muistaa sen jännityksen ja ilon. Eihän nyt sitäkään voi alkaa lapselta pilaamaan millään ”joulupukkia ei ole olemassa”-realismitietoiskuilla.
Mitäs hemmettiä tämän joulupukkiasian kanssa nyt pitäisikään tehdä…?
*******
Minulla on sellainen hämärä muistikuva, että itse en olisi varsinaisesti edes koskaan uskonut joulupukin olemassaoloon oikeana ihmisenä/joulutyyppinä. Silti sen odottaminen oli aivan yhtä jännää.
Ehkäpä lasten maailmassa on muutenkin niin paljon erilaisia satuolioita, joista kerrotaan ja joista puhutaan, mutta jotka eivät sitten olekaan totta. On prinsessoja ja noitia ja kaikenmaailman muumeja. Ehkä joulupukki tonttuineen voi ihan luontevasti sijoittua tähän kategoriaan.
Ehkä joulupukista ei tarvitsisikaan kertoa lapselle totena. Vaan että lapsi jotenkin lapsenomaisella tavallaan erottaisi, että tämä on nyt sitten sellaista kivaa satua. Ja koko joulu on eräänlainen yhteinen roolileikki. Hauska leikki, jossa aikuisetkin leikkivät mukana. Yksi meistä, tai ehkä se naapurin setä, laittaa joulupukin rooliasun päälleen – ja sitten se on se joulupukki. Ihan oikea joulupukki.
Onhan siellä Muumilaakson muumipuvun allakin oikeasti joku ihminen.
Hmm vai onko…? :)
1
MirvaK
18.12.2012 at 11:30Vaikka olen aikuinen niin tavallaan uskon joulupukkiin, ehkä enemmän silleen että se on sellainen kaikkien yhteinen hahmo. Joulupukki asuu korvatunturilla ja sillä on monta apupukkia. Hitsi kun on vaikea kirjoittaa mitä tarkoitan.
Meillä lapsille kerrotaan että on olemassa joulupukki, mutta ei hän kerkeä kaikkien luona kiertää. Siksi on muitakin joulupukkeja jotka auttavat. Ja meillä lapset ovat nähneet kun lahjoja on ostettu. Autamme silloin joulupukkia. Eli periaatteessa meillä kerrotaan tuosta satuolennosta jännällä tavalla totena, mutta kuitenkin fiktiona.
Kukaan ei varmaankaan tajunnut mitä tarkoitan. :D
Adiina
18.12.2012 at 11:31Itsekin olen usein miettinyt tuleeko lapsille oikeasti täysin yllätyksenä, ettei joulupukkia ole olemassa. Itselle se oli lapsena vaan sellainen ”ajatusleikki”, jossa olimme täysillä mukana. Jo pienenä kuitenkin tiesin, että naapurin setä siellä parran takana on, vaikka emmem sitä vanhemmille kertoneetkaan. Ja aina jännitti ihan hervottomasti.
Muutama joulu sitten noin 4-vuotias kummityttöni meni ovelle pukkia vastaan. Tytön ukki (oma isäni) jolkotteli kadulla keppi kädessään ja oli erittäin hyvin maskeerattu. Ennen kuin pukki ehti avata suutaa, tyttö huusi: Miksi sä ukki siellä olet? :D
Lähiömutsi (Ei varmistettu)
18.12.2012 at 11:33Ollaan pohdittu Lähiöjepen kanssa ihan samaa. Lähdetäänkö tähän hyväntahtoiseen valehteluun vai otetaanko homma leikin kannalta. Kun se joulupukki kuitenkin tällaisen tonttuilusta tykkäilevän perheen luo tulee, oli talossa pukkiin uskovia tai ei.
Tänä jouluna asiaa ei vielä tarvitse päättää, kun Minime ei moisista ymmärrä. Mutta ensi jouluna pitäisi olla toimintasuunitelma valmiina. Hassua tosiaan on, että mäkään en ikinä muista joulupukkiin uskoneeni, vaikka sitä aikuisten toimesta uskoteltiinkin tovi. Ja silti oli jännää. Ja sitä jännyyttä en tahdo lapseltani viedä, joten lähti sitten valehteluun tai leikkiin, homma taitaisi toimia ihan hyvin. Ja saataisiin luotua ne ”lapsuusajan joulut”.
Tästä(kin!!) on pitänyt omalla tontilla kirjoittaa, mutta jotenkin tonttupuuhat vievät kaiken ajan, ettei ehdi hihhii!
Kristaliina
18.12.2012 at 11:38Hei ja mäkin muistan itse asiassa jotenkin jännittäneeni myös sitä, että kukakohan siellä joulupukkina nyt on – onko se eno? onko se naapuri? ei hitsi KUKA tuo nyt on…? Ja silti se oli jotenkin oikea joulupukki.
Samat ajatukset täälläkin: onneksi tätä asiaa ei tarvitse vielä tänä jouluna ratkaista :) Ja aika varma olen, että joulupukki käy sitten jatkossa meilläkin – vaikka sitten roolileikkipukkina. Olihan se kuitenkin aivan maaginen lapsuuden hetki istua joulupukin sylissä, IIK. Ja esittää joulupukille joululauluja!
Oi ja kerran meillä lapsudessa oli pukilla mukana pihalla oikeat porotkin, ja reki. Hitsi se oli hienoa!
Vierailija (Ei varmistettu)
18.12.2012 at 11:39Mulla oli lapsena aina jotenkin selvää, että se joulupukki on sellainen leikki, jota leikitään yhdessä kaikkien kanssa joka joulu. Näin aion omalle lapsellenikin opettaa: että pukki ei ole todellinen, vaan hahmo, joka on ”lähes” todellinen ja sitä leikkiä aina leikitään jouluisin. Ei se mitenkään ainakaan itseltäni vähentänyt sitä jännitystä ja iloa. Olen nähnyt muutaman noita kuusivuotiaita, jotka yhtäkkiä tajuakin ettei se ole totta ja voi että sitä pettymystä.
Tosin tänä vuonna en ole jaksanut koko pukkiasiaa ajatella, kun ei tuo vielä mitään siitä ymmärrä.
LauraEm.
18.12.2012 at 11:40Mä olin ainakin ihan täysillä mukana joulupukkiuskossa :D mut en silti muista et oisin jotenkin katkeroitunut tai ollut surullinen tai vihanen siitä että vanhemmat on ”valehdellu”. Ehkä alkuun tuli vähän hölmistys, mut sit se oli jotenkin hieno siirtymäriitti kun kuulu ”aikuisiin” tietäen että pukki onkin satujuttu (lapsille), ja sit ihan kehvelinä hihitteli kun joku pienempi usko pukkiin :)
Liv
18.12.2012 at 11:41Minä tai siskokaan ei olla koskaan oikeasti uskottu joulupukkiin. Silti se oli jännää ja ihanaa aikaa. Ei kukaan meille sanonut, ettei joulupukkia ole olemassa.
Minä kyllä uskon, että lapsi tunnistaa oikean sadusta. Kerrotaan niille tarinoita Tuhkimosta ja Lumikistakin, ja lapsi ymmärtää, ettei ne ole oikeita. Mutta ne kaikki kuuluu lapsen elämään. Tarinat on jees ja tukee sitä kasvua ja mielikuvitusta,- se joulupukkikin. Ja pääsiäispupu. Ja sitä rataa.
Eikös ne n. kolme vuotiaina rupee erottaa todellisen saduista (sillon alkaa myös muuten valehtelu). Minä en varsinaisesti oikein tajua pointtia, miksi kyseenalaistaa tarinoiden, myyttien tai satujen kertomista lapselle. :)
Anna Karhunen
18.12.2012 at 11:43Ihana kirjoitus :) Meidän perhe oli ehkä outo, sillä meille lapsille ei ikinä uskoteltu lahjojen tulevan pukilta. Muistan jo lapsena ”tietäneeni”, että pukki on satuhahmo muumien ja muiden tapaan. Meillä ei myöskään käynyt joulupukkia, vaan tonttu toi lahjat (ööö… vanhempieni logiikan mukaan tontut ilmeisesti sitten olivat kuitenkin totta!) ja jätti ne oven taakse. Muistan kuitenkin lapsosen ylimielisyydellä kokeneeni olevani jotenkin enemmän perillä maailmasta kuin ne lapset, jotka vielä kymmenvuotiaana uskoivat pukkiin. Pikkuvanha-Anna!
Liisa
18.12.2012 at 11:46Minäkin olen miettinyt samaa. Melkeinpä olen jo sille puolelle kallistunut, että Ilolle kerrotaan alusta asti suoraan joulupukin olevan satuolento. Jouluisin voidaan sitten leikkiä roolileikkiä jossa pukki tulee, tai voidaan jakaa lahjat muuten vaan. Minusta tuntuu mukavammalta se, että lapsikin jo tietäisi, että lahjat tulevat läheisiltä ihmisiltä jotka haluavat muistaa toisiaan eikä jostain ”automaatista”. Näin toivoisin, että voitaisiin myös hieman hillitä sitä tavarapuolta, kun olisi helpommin perusteltavissa että ihan kaikkia toiveita ei voi saada. Ei sitten kouluikäisenäkään tulisi sellaista oloa, että ”parempia” (kalliimpia) lahjoja saava luokkatoveri olisi jotenkin parempi ja kiltimpi lapsi.
Mutta riistääkö siinä sitten sen lapsuuden ihmeen? Itse kyllä olen uskonut pukkiin täysillä johonkin viisivuotiaaksi asti. Sitten yksi muutamaa vuotta vanhempi kaverini kertoi asian oikean laidan. Muistan jopa vielä, kuinka hän kiristi sivuponnariaan samalla kun kertoi asian. :D Ei se silti mikään valtava järkytys ollut. Ehkä enemmän sellainen ”ahaa, vai niin” -tyyppinen reaktio.
S-S
18.12.2012 at 11:47Täällä on pähkitty samaa, onneksi Nipsu on vielä niin pieni ettei hän vielä tänä vuonna pahemmin stressaile joulupukin tulemisesta tai tulemattomuudesta. Ensi vuonna on maalaisjoulun vuoro, joten luulisin että silloin isomummo kyllä tilaa pukin kylään halusimme me sitä tai emme.
Onnistuisikohan sitä jotenkin vetämään homman tulevaisuudessa niin, että lapsellekin muodostuisi joulusta sellainen kokonaisvaltainen hyvän olon fiilis tunnelmineen, ruokineen, koristuksineen ja paketteineen ilman, että se menisi pukinpelkäämiseksi tai kamalan materialistiseksi tavaran vaatimiseksi…
Lähisuvussa olen muuten joutunut seuraamaan sitä kuinka äiti kieltää lapsiltaan systemaattisesti kaikki tonttujutut, joulupukin ym. asiat jeesusjuttujen varjolla. Minun näkökulmastani siinä on kyse yhden satumaailman kieltämisestä toiseen satumaailman vedoten. Meillä ei tulla koskaan pystyttämään jouluseimeä kotona, lukemaan evankeliumeja pöydässä tai veisaamaan virsiä, mutta voin kyllä mielihyvin laulaa lapsen kanssa mitä tahansa joululauluja radio päättää soittaa.
Menköön jeesukset, tontut, enkelit ja pukit sitten vaikka iloisen sekaisin ja kaikki yhdessä joulusaduista. Vähän niinkuin Nukkumatti :)
Kristaliina
18.12.2012 at 11:48Joo, ja eikös nuo tarinat ja sadut nimenomaan ole jotenkin tosi-tosi hyviä lapsen kehitykselle – että niiden myötä oppii kaikenlaista tunteiden käsittelyä jne.
Tuon kyllä kans muistan, miten jännät isotyttöfiilikset oli, kun pienemmät eivät vielä ”joulupukkitotuutta” tajunneet! Teki aina mieli töräyttää (oikea totuuden torvi kun olin) parit valikoidut häh-häh-hää-ei-sitä-oikeesti-oo-totuudet, mutta muistaakseni onnistuin malttamaan mieleni :)
Rosanna
18.12.2012 at 11:53Äitini muistelee yhä joka joulu ruokapöydässä, kuinka verisesti minä olinkaan loukkaantunut, kun äiti kertoi minulle ennen ekaluokalle menoa (ettei minua oltaisi kiusattu) ettei joulupukkia ole oikeasti olemassa. Olin huutanut hysteerisesti ”miten te olette voineet valehdella minulle” ja itkenyt huoneessani lohduttomasti. :D Joten säästääkseni oman pikkumieheni moiselta järkytykseltä, me taidamme myös pyrkiä kertomaan joulupukista ”sadun kautta” sitten aikanaan, niin, että lapsi ajattelisi että tässä on nyt kiva leikki menossa, missä äiti ja isikin ovat mukana.
NinaMaria
18.12.2012 at 11:56Ei se ole vale. Minä ainakin uskon yhä kolmekymppisenä joulupukkiin. :) Toki se usko muuttuu … tiedän siis että ne pukit tuolla kaupungilla ovat ihan tavallisia ihmisiä – ihan idiootti en ole. Mutta mitä tulee uskon asioihin ja uskomiseen niin kyllä minä uskon joulupukkiin ja aion uskoa loppuunasti ja jakaa tätä uskoa kaikille muillekin lapsille ja lapsenmielisille.
Joulumuori (Ei varmistettu)
18.12.2012 at 12:06Nimimerkki siis ihan siitä, että mies heittää pukkikeikkoja :-) Mutta meillä kotona ei ole pukki koskaan vieraillut eivätkä lapset tiedä isänsä harrastuksesta. Vajaa kaksivuotiaana esikoinen pääsi näkemään oven päälle heitetyn pukinpuvun herättyään yllättäen myöhään illalla. Totesin vaan että äiti vähän auttaa tonttuja kun yhdellä oli päässyt puku likaantumaan. Asiasta ei keskusteltu pidempään, vaikka lapsi oli jo tuolloin puhelias. Seuraavana jouluna nähtiin pukki kyläpaikassa ollessa ja sitä seuraavana, kun tyttö oli vajaat 4v, hän totesi samaisessa kyläpaikassa ykskantaan, että tämä ei kyllä ole se sama joulupukki kuin viimevuonna. Ei vaatinut selityksiä, emmekä me sille tielle lähteneet. Joululahjoja hän on meidän vanhempien apuna tehnyt ja paketoinut aina, eli tietää että ihmiset antavat lahjoja myös toisilleen ja on toki saanut omiakin lahjojaan ihan suoraan kummeilta ym. Kerran tokaisi myös isälleen että ”olet joulupukki”, vaikkei siis tosiaan koskaan ole isäänsä niissä hynttyissä nähnyt. Tässä syksyllä samainen lapsi, nyt 5v, alkoi pohtia mitkä satuhahmot ovat totta: totesi muumimaailman muumit ihmisiksi, ei uskonut kirjojen satuhahmoihin jne. Lopulta oikeita olivat hänestä vain joulupukki ja enkelit :-) Kuitenkin uskon, että hänkin jo tietää, ettei joulupukkia ihan oikeasti ole – josko sitten on enkeleitäkään.
Silkkitassu
18.12.2012 at 12:07Muistan sen joulun kolmivuotiaana, jolloin kaksi joulupukkia ilmestyi ovelle samana iltana. Sen jälkeen olen leikkinyt vain mukana, et ”joo pukki tulee ja iskä on auttamassa pukkia ruokkimalla poroja ulkona ja siksi ei pääse lahjojen jakoon..” :) sadun kautta, isona roolileikkinä, ajattelin oman lapsen kanssa sit joskus asian toteuttaa.. Ainakin itse tykkäsin, vaikka vanhemmat sitä totena yritti minulle tuputtaa.. :)
MM
18.12.2012 at 12:07Hyvä kirjoitus, hyviä kommentteja! Tässä jutussa on niin monta puolta, ettei (kotiäitipäällä) lopulta enää tiedä itsekään, mikä on totta ja mikä tarua ja mitä taruuksia (= taruja vai totuuksia) omille lapsilleen kertoisi. Mutta Tiede-lehdessä kirjoitettiin kuulkaas näin: ”Usko pukkiin haihtuu tutkimusten mukaan keskimäärin seitsemän vuoden iässä, kun älyllinen kypsyminen on vahvistanut riittävästi todellisuudentajua, kirjoittaa lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen Duocecim-lehdessä. Vain harva lapsi tuntee tulleensa petetyksi. Kaksi kolmesta on ylpeitä oivalluksestaan, ja heistä joka toinen kokee, että vaikka joulupukki ei ole totta, tarina on hemmetin hyvä.” (Tiede 12/2012.)
Vierailija (Ei varmistettu)
18.12.2012 at 12:57Ihan pakko jakaa tämä, mikä sattui tuttavapariskunnalle monia vuosia sitten.
Perheen äiti päätti, että minähän en lapselleni valehtele. Joulupukkia ei ole olemassa ja sillä siisti. Olisikohan lapsi ollut noin 3 vuoden ikäinen ja äiti päätti, että nyt kun poika jotain ymmärtää, niin hän sanoo suoraan, ettei joulupukkia ole olemassa. Poika katsoi äitiään pitkään hiljaa ja tokaisi erittäin loukkaantuneeseen sävyyn: ”Älä valehtele!”
Poika ei siis ollut vielä ihan käsittänyt tätä hommaa ja uskon, että tuo vasta olikin järkytys kolmevuotiaalle: äiti valehteli hänelle päin naamaa. Lapsi elää omassa todellisuudessaan ja mielestäni vahempien kuuluu ruokkia ja olla ruokkimatta mielikuvitusta sopivassa suhteessa. :)
PSK
18.12.2012 at 13:02Meidän perheessä tontut toimittivat lahjat ja pukkia ei ollut olemassakaan. Nauratti ne lapset, jotka uskoivat partaherraan. Mä en tykkää pukista, mutta siitä huolimatta olen jouluhullu. Jos tästä joskus pariudun ja lisäännyn, odotan inholla keskustelua mieheni kanssa siitä tekeekö pukki visiitin jouluna. Jos multa kysytään, soisin pukin vaipuvan ikuiseen uneen.
darjeeling
18.12.2012 at 13:23Meilläkään ei koskaan käynyt pukkia eikä tonttua eikä uskoteltu, että olisivat tottakaan. Itse vietiin paketit kaapista kuusen alle katsottiin, keneltä ne ovat – jotta niistä osattiin jälkikäteen kiittää. Jonkinlaista ylemmyyttä tunsin suhteessa kavereihin, jotka tosissaan uskoivat joulupukkiin, ja näin jälkikäteen tuntuu ihan fiksulta kasvattaa lapset ymmärtämään, ettei materia taivaasta tipahda.
Satuilu sinänsä on hieno asia. Uskotaanhan sitä lapsena vaikka mitä mielikuvitusjuttuja, joista sitten vähitellen kasvetaan ulos. Ja mielikuvitus on parempi kuin mihin todellisuus pystyy – mieluummin luen Mauri Kunnaksen tonttusatuja kuin katselen jotain kauppakeskuksen punapukuista partaäijää.
Marsu
18.12.2012 at 13:32Samaa mieltä, en aio valehdella pukista. Enkä kyllä jumalasta, Jeesuksesta jne. hahmoista myöskään. Leikkiä ja satuilla saa!