Kaksi viikkoa leukaleikkauksesta

…tai no kaksi viikkoa ja kaksi päivää, jos ihan tarkkoja ollaan.

Leukakuulumisten aika!

Leikkauksesta on siis nyt tosiaan reilu kaksi viikkoa, ja vaikka aallonpohjia on lääkkeiden sopimattomuuden ja sairastelujen myötä tietysti ollut, on paraneminen silti mun mielestä ollut oikeastaan mallia uskomaton.

Vai mitä mieltä olette tästä kuvasarjasta?

leukaleikkaus jälkeen

Sairaalassa olo oli mulle tosiaan… …voiko ihan sanoa, että hyvä kokemus? Koska se oli. Mä mietin tätä eilen illalla. Että miten erilaisia me ihmiset ollaan tässä(kin) suhteessa. Jollekinhan potilaaksi/sairaalaan joutuminen on paha pala – jotkut haluavat sairaalassakin käyttää omia vaatteitaan, päästä synnytyslaitokselta mahdollisimman pian kotiin (no niin mäkin halusin toisella kerralla, kun oli toinen lapsi kotona odottamassa) ja niin edelleen. Oon ollut ymmärtävinäni, että erityisesti se sellainen oman kropan määräysvallasta luopuminen voi olla jollekin se vaikea paikka.

Itse olen ollut noissa sairaalan hehkeissä pyjamoissa aikuisiälläni neljä kertaa: umpparileikkauksessa, kaksi kertaa synnyttämässä ja nyt leukaleikkauksessa. Pisin sairaalassaoloaika on ollut viikko. Eli suht suppea kokemus tässä tietenkin puhuu, verrattuna siihen, jos olisi kuukausikaupalla… Silloin saattaisin toki muuttaa mielipidettäni.

Mutta tosiaan mietin eilen illalla tuota(kin) sairaalakokemusta ja ajattelin, että itselleni puolestaan se potilaan vaaleanpunaisen ”univormun” päälle pukeminen on jotenkin… …lohdullista. Kaikilla neljällä kerralla, kun olen vihdoinkin päässyt sisään osastolle (esim. umpparinräjähdyspisteessä kun pääsin vihdoin ohi kaikista massiivista päivystysjonoista ja tuskaisista juoppojen kanssa käytävillämakoiluista), mulle itselleni on ollut aina jotenkin tosi helppo soljahtaa siihen potilaan rooliin. Hoidettavaksi. Ikään kuin että sillä pyjamanpukemishetkellä olen jotenkin napsauttanut ”normaalitilan” pois päältä ja antautunut täysillä siihen sairaalan rutiiniin. Tapahtumien virtaan. Milloin minua viedään minnekin. Milloin tuodaan lääkettä. Vaihdetaan uutta tippaa virtaamaan. Hemmetti vie jopa katetroidaan. Mä vain menen siinä mukana.  Silleen että ”ai tällaista tässä mulle just tapahtuu – no ok”. Ja vaikka välillä sattuu ihan h*vetisti, olen tuntenut kaikilla kerroilla osastolla oloni jotenkin… …turvalliseksi. Ihan hyväksi. Kaukana katala maailma, mä oon nyt sairaalassa ja elän sen rytmissä. Omasta sairaalasängystä tulee turvallinen kotipesä, josta poistuminen takaisin arkielämään tuntuu jotenkin jopa… …karulta. ”Onks mun jo pakko lähteä…?”

Tämä oli eilen illalla itselleni jotenkin jännä ajatus – en tiedä, aukeneeko se tässä. Mä taidan olla jotenkin luontainen potilas – tai ehkä mä jossain edellisessä elämässäni oon viettänyt sairaalassa tosi paljon aikaa :D

selfie sairaalassa

Ensimmäiset päivät kotona olivat minulle se vaikein juttu. Niin kuin kirjoitin, kivut olivat tosi kovat eivätkä lääkkeet riittäneet niiden kurissapitoon. Lääkkeiden sopimattomuuksista johtuneet oksentelut ja ”yliannostustuntemukset” tekivät kaikesta kamalaa potenssiin sata. Pahimmat päivät yöt olivat leikkausmaanantain jälkeen keskiviikosta sunnuntaihin. Isoin aallonpohja oli sunnuntaina, jolloin oksensin ja makasin puolitajuttomassa tilassa koko päivän.

Toisella viikolla (tunnelmia toisen viikon alkaessa täällä) alkoi jo tosi merkittävästi helpottaa. Isoin helpotus oli se, että maksimipanadol/burana-annos alkoi jo riittää. Kivut alkoivat aina kyllä palata, mutta kappas sitten kello olikin jo lääkkeenoton verran. Eli kovin koviksi ne eivät päässeet enää nousemaan. Mutta hei – eipä luulla vielä mitään helpottaneen, sitten tuli se sunnuntain ja maanantain sairausaallonpohja.

8 kuumeessa9

Kivut tosiaan tällä hetkellä pysyvät hyvin kurissa. Syön edelleen panadolia ja buranaa, mutta en enää (ihan) maksimiannoksia vaan vähän tarpeen mukaan. Kipeämmällä puolella leukaa jyskyttelee jotain; se on se kipein kohta ollut koko ajan.

Turvotus on laskenut ”leukaheltoista” varmaan aika lailla kokonaan. Oikea leukalinja on jo näkyvillä. Alahuulessa ja leuassa on silti vielä selvästi turvotusta – ihan tuollaiseksi se ei jää, normalisoituu vielä vähän :)

Tunto ei ole vielä palannut. Tai siis olen kyllä koko ajan tuntenut jokaisen kohdan, jos leukaan/huuleen vaikka koskettaa. Mutta se tuntokokemus on jotenkin… …eri kohdissa erilainen. Esimerkiksi olen nyt muutaman kerran hörpännyt rohkeasti ihan lasin reunalta. Se on jännä fiilis: huuli tavallaan tuntee kosketuksen koko matkalla, mutta lasin kylmyyden osalta on huulessa ”aukko”. Ihan kuin se lasi ei olisi pyöreä ollenkaan.

Tuntoaistin kärsiminen ja kaikenlainen muu kuviteltavissaoleva outo pistely, kihelmöinti, jyskytys ja nykiminen liittyvät hermoon. Tästä en itse asiassa ehkä olekaan tullut tarkemmin kirjoittaneeksi.

Eli sen lisäksi, että tosiaan se leuka katkaistaan kahdesta kohdasta, tähän leuansiirtoleikkaukseen liittyy olennaisena riskinä/kipua tuottavana juttuna se, että hermokanava kulkee just siellä, missä siinä leikkauksessa operoidaan. Eli leuan katkaisun ajaksi se hermokanava sieltä nostetaan aina syrjään, ja sen takia – tämä kirurgin eka kerralla käyttämä sanamuoto kaikuu minulla ikuisesti mielestä – hermo ottaa aina jonkinlaista hittiä. Useimmiten se on tunnottomuutta ja hermokipua, joka menee jossain ajassa ohi. Pienelle prosentille tämä voi kuitenkin aiheuttaa pahimmillaan koko elämän hermosäryt ja ikuisen kipulääkityksen. Todennäköisyys on pieni, mutta – tämä myös kirurgin sanoja – pieni todennäköisyys ei siinä paljon lohduta, jos se sattuu just omalle kohdalle.

Tunnottomuuden palautumisen suhteen(kin) olen tällä hetkellä ihan optimistinen. Eniten pelkäsin/pelkään niitä hermosärkyjä. Välillä olen saanut sellaisia kipusykäyksiä niin kuin joku iskisi puukolla leukapieleen – ne ovat käsittääkseni juuri niitä hermokipuja. Niitä oli kuitenkin vain ensimmäisen viikon aikana; kop kop puuta, että eivät enää palaa.

Alkuun jännitin myös sitä, voisivatko mahdolliset vauriot vaikuttaa puhekykyyn. Kuulemma eivät. Mutta pussailuun voivat kuulemma vaikuttaa, jos tunto kovasti häviää :) Pussailu-ulottuvuus on kuitenkin jo varovasti testattu; tuntui vähän hassulta, mutta pärjäisin näinkin :)

*******

Tänään oli siis toinen jälkitarkastuskerta ja kirurgi oli edelleen tosi tyytyväinen lopputulokseen. Hitsi, että siitä tuleekin hyvä mieli!

Huonoja uutisia (okei no kaikkien riskien rinnalla ihan-ihan-ministi huonoja vaan) oli kuitenkin se, että joudun pitämään tuollaista muovista lärpäkettä (splintti) vielä kolme viikkoa suussani. Mitäääh? En tiedä, mistä se käsitys oli tullut – olin jotenkin luullut, että se otetaan jo tänään pois. Splintin haitta on tietysti aika… …esteettinen niin kuin olette varmasti kuvista huomanneet. Lisäksi sen kanssa sössöttää ihan massiivisesti, koska kieltä ei voi laittaa kitalakeen – siinä on muovinen lärpytin edessä. Että sössön-sössön-söö.

nuudelit

Kaiken sotkukaaoksen keskellä hän keskittyy ensimmäisiin nuudeleihin.

Toinen ”ai niinkö kauan vielä?” -juttu liittyi tuohon ruokaan. Mä kun olin jo kuvitellut, että lähiviikkoina voisi kokeilla vaikka jotain… …risottoja. Minipieneksi murennettua nuudeliahan mä jo pari päivää sitten kokeilin. Mutta kun kysyin… No: luutuminen kestää 6-8 viikkoa. Jossain kuuden viikon kohdalla voi kokeilla varovaisesti jotain hyvin-hyvin pehmeää pureskeltavaa. Äääk, niin kauan! Vielä kuukausi…  Pureskelun aloittamisessa on muuten ihmisestä riippuvia eroja; mä kuulun kai ryhmään ”vähän vaikeammat”. Mun leukaluu nimittäin oli niin siro, että se saatiin vain hyvin keveästi kiinni. Kaksi kuuden millimetrin ruuvia siellä pitää hommaa kasassa :)

Että pilli- ja sössötysajat jatkukoon!

…mutta pahin on takana, ehdottomasti! Nyt enää tällaista pientä hienosäätöä ja toipumista. Ja kohta tämä on kaikki takana päin. Ja meitsillä kirurgin muotoilema leuka :D

53

You Might Also Like

  • Heispi
    4.11.2015 at 17:21

    Vau mitkä kuvat! Ihan huippua että oot ottanut kuvia joka päivältä. Voi sitten seurailla muutosta :) mä en oo ollut sairaalassa kuin 1vko + 3vrk synnyttämässä. Ihan ok mennyt. Mä oon sellainen ”kiitos, kiitos, voi miten ystävällistä, ei tartte kyllä mä pärjään (en välttämättä), haen itte sitten (ei pysty!). Vähän ylikiltti enkä millään halua olla kenellekään vaivaksi. Ja aina kiitos. Ihan kaikesta. Jotenkin aattelen, ja arvostan hoitajien työtä niin paljon, että yritän kai itse edes vähän kevittää taakkaa.
    Toisaalta jälkimmäisellä kerralla olin tosi nopeesti kypsä olemaan osastolla, kun yks hoitaja tuputti antamaan lisämaitoa koko työvuoronsa. Pikkuveli itki väsyä ei nälkää. Houtaja ei uskonut ennen kuin lypsin käsin hänelle maitoa, jota ei huolinut. imetystuki ja mitä muuta soopaa seinillä, eikä kukaan noudata! Otti vähän hermoon!
    Nyt vaan iloisia ajatuksia soseruuasta ja kaikki mielikuvitus mukaan! Pian sitä jo taas saa purra kaikkea :D tsemppiä!

  • Heispi
    4.11.2015 at 17:23

    Hahaa! Houtaja=Hoitaja
    Ja pikkuveli ei huolinut sitä maitoa, vaikka tekstistä saakin kuvan että olisin tarjonnut sitä hoitajalle :D

  • Mehukekkerit Veera
    4.11.2015 at 17:26

    Tuo kuvasarja on just hyvä, mieti miten naurattaa tulevaisuudessa, ja voi verrata kuvia millaiseksi se leuka lopulta asettuu.

    MInä kuulun samaan sarjaan sairaalahommissa. Olen helposti potilas-moodissa, ja sairaalassa on aina jotenkin turvallinen olo. Siellä on niin selkeät rytmit, ihan omanlaisensa kulttuuri ja järjestys. Olen itse syntynyt keskosena, joten kun vain pääsen ehkä sen piikkikammon ohi, niin sairaalat on ihan mukavia paikkoja.

    Kunnes niihin joutuu lapsen kanssa. Yöt sairaalassa kipeän lapsen vierellä ei olekaan enää niin lystiä. Mutta onneksi lapsetkin paranee nopeasti ja luojan kiitos olen saanut edes sen pienen patjan siihen lapsen sängyn viereen.

  • Anna-Reetta
    4.11.2015 at 18:41

    Mul on sama homma ton sairaalassa olon kanssa! Oon lapsena pari kertaa ollut pienissä leikkauksissa päiväkirurgian puolella (korvien putkitus x3 tai 4 ja kitarisojen poisto x2) ja kerran vissiin pidemmän aikaan jonkun tosipahan flunssan takia (muistan sen verran et oli vaikea hengittää ja ennen sairaalaan menoakin oltiin usein käyty hengittelee lääkärissä jotain lääkehöyryjä). Ja viimeksi kun olin sairaalassa umpparin takia, oli se aika mukavaa (jos ei lasketa pahaa ruokaa, sänkynaapurin vuotavaa ja haisevaa ulostepussia ja omaa pahoinvointia). Olo oli tosi kurja ja arvostin sitä että aina oli joku auttamassa vessaan tai tuomassa lääkettä kun nappia painoi. Olisin lääkärin mukaan saanut lähteä jo leikkauksesta seuraavana päivänä, mutta en todellakaan uskaltanut kun samana päivänä olin vasta lakannut oksentamasta joka kerta kun nousin pystyasentoon.
    Mulla on aina ollut ihanat hoitajat ja lääkärit, ja turvallinen oli sairaalassa. Ainoa mikä näin aikuisena jännitti oli just sillon kun leikkaukseen kärrättiin, niin tuli pieni pelko nukutuksesta (tietenkin mieleen tuli kaikki kauhutarinat epäonnistuneista nukutuksista), mutta salissakin oli ihanat nukutuslääkärit ja -hoitajat että sekin siinä leikkauspöydällä sitten hälveni. :)

  • -Jenni-
    4.11.2015 at 19:05

    Älä nyt vaan jää koukkuun kauneusleikkauksiin :D :D

    • krista
      5.11.2015 at 22:01

      Joo, no mitäs sit seuraavaksi leikattaisiin…? :) No ei, en kyllä esteettisistä syistä tällaisiin lähtisi… Terveyden takia toki, jos jotain olisi pakko leikata.

  • Lilah
    4.11.2015 at 19:05

    Mullakaan ei ole mitään sairaaloita vastaan sinällään, mutta olen kyllä aina halunnut mahdollisimman pian kotiin. Ekan synnytyksen jälkeen olin 4 vrk, koska en verenhukalta pysynyt tolpillani enkä tajunnut, että kotiutus tehdään mun aloitteesta. Toisen synnytyksen jälkeen olin 2 vrk niin ei tarvinnut erikseen lähteä takaisin vauvan 2vrk lääkärintarkastukseen. Kolmannella kerralla totesin että vuorokausi riittää vaikka sitten täytyykin palata. Näiden lisäksi olen akuuttina tehdyn laparoskopian jälkeen ollut yön yli ja sit äkkiä kotiin toipumaan!

  • Vannikkila
    4.11.2015 at 19:09

    Kuten sanoit, sulla on design-leuka :)

    Mä oon samanlainen potilas. Kun ollaan sairaalassa, tehdään siitä omasta petipaikasta tukikohta ja eletään siinä sairaalan seinien maailmassa. :) mullakin pisin aika on ollut vain pari viikkoa, lyhimmät poliklinikkaleikkauksia eli yöksi jo kotiin, eikä siellä ole ärsyttänyt mikään muu kuin ehkä patjojen suojamuovit ja ajoittainen tietämättömyys (esim. että milloin lääkäri tulee kierrokselle). Ruokakin on pääasiassa ollut hyvää :)

  • ninieni / goneWIthTheFairies
    4.11.2015 at 20:02

    Toipumisbloggauksia lukiessa vasta tajusin, miten onnekas olin itse, kun täpärästä vältin samaisen leukaleikkauksen. Hurjan kuuloista menoa! Onneksi sulla on jo pahin takana ja suunta koko ajan parempaan päin! Tsemppiä!! :)

    Tuollaiseen kitalakea vasten tulevaan levyyn tottuu viikossa tai parissa. Olin itse ihan murtunut, kun kävin kävin oionnan loppuvaiheessa kesken työpäivän hammaslääkärissä ja sain käskyn pitää omaa levyäni alkuun 24/7. Olin juuri menossa työpalaveriin, en kyennyt sanomaan sanaakaan sössöttämättä ja lisäksi vahingossa vislailin S-kirjaimissa, niin kuin nalle puh -piirretyn myyrä. Oli kyllä kohtuullisen säälittävä olo. Nyt kahden vuoden jälkeen ei tunnu enää missään (ja levyäkin tarvitsee pitää enää joka toinen yö). :)

  • Anomuumioriginaali
    4.11.2015 at 20:08

    Nää sun leukaleikkauskirjotukset on olleet jotenkin tosi koskettavia. Oon tuntenut paljon myötätuntoa niitä lukiessa, vaikkei mitään omaa kosketuspintaa ole.

    Ja mulla on samanlainen suhde sairaalaan. Aikuisiällä en ole ollut kuin kerran synnyttämässä, ja – kehtaako tätä edes sanoa – joku sairas (pun intended) puoli mussa toivois jopa pääsevänsä muutamaksi päiväksi sinne, pois omasta elämästä. Sais katsella ikkunasta kun muut rientää arjen orjuuttamina ja itse vois mennä vaan takasin sänkyyn.

    • krista
      5.11.2015 at 22:08

      Mä tiedän ton tunteen! Se on vähän sama kuin se, että romantisoi, että olisinpa sairas niin katsoisin vaan rauhassa netistä sarjaa ja löhöilisin. Mutta sitten, kun onkin LIIAN sairas, niin ei se olekaan kivaa :D

  • Teehoo
    4.11.2015 at 20:42

    Tää nyt on ihan asian vierestä, mutta päivä 13 toi mieleen sen muumien noidan. Ihan ilmielävänä ja nuorena. Hommaa vanhuutta varten jo nyt vihreä villaviitta (ja vanhana jätät ne panotakut selvittämättä ja ta-daaa! Noitatukka!)

    • krista
      5.11.2015 at 22:01

      Hihi mikä mielleyhtymä! Mutta mä luulen, että mä näen kans mielessäni, mitä sä tarkoitat :D

  • Annu
    4.11.2015 at 21:03

    Äidilleni on tehty sama leikkaus kolmekymppisenä, hänen leukansa ommeltiin kiinni raudoista ja yksihammas alhaalta (poskihammas?) Poistettiin että hän pystyi pillillä syömään ja juomaan.
    Olin tuolloin 4-5 vuotias ja muistan kun käytiin isän ja isosiskoni kanssa katsomassa häntä sairaalassa, mutta sitä en muistanut että olin itkenyt kun en tunnistanut äitiäni. Voin kuvitella miten pahalta se äidistäni tuntui.
    Muistaakseni hän oli sairaalassa useamman yön koska oli huobovointinen ja oksentaa hän ei voinut/saanut.
    Muistan kun saatiin nukkua siskoni kanssa isän ja äidin sängyssä kun äiti oli pois ja meitä kävi kodinhoitaja hoitamassa niin kauan että isä tuli töistä.
    Muistan myös että äitini muuttui ulkoisesti tosi paljon kun vihdoin pääsi kotiin, ilmeisesti turvotus laski.
    Muistan myös ne ihme purkit ja jauhot mitä äiti reppana joutui viikkotolkulla juomaan…

    Olet mielestäni äärimmäisen rohkea ryhtyessäsi tuohon touhuun, tai siis, loppusuorallahan se jo on! En tiedä kykenisinkö psyykkisesti noin pitkään projektiin.

    • krista
      5.11.2015 at 22:06

      Oijoijoi, silloin se on tainnut olla paljon hurjempaa. Nykyään kuminauhat pitää niitä tosiaan yhdessä, ja ne voi ottaa syömisen ajaksi pois – ehkä nykyisin ne saa nuo ruuvikiinnitykset paremmin kiinni, niin tuollaista ompelua ei tarvita…

      Oi, mitä muistikuvia. Vähän hirvittää, mitä noiden lasten mieliin jää – Seelalle ei nyt ainakaan muistoja eikä se tunnu olevan hommasta moksiskaan, mutta Silvasta on tullut nyt tavallistakin herkkiksempi. En tiedä, mikä johtuu mistä, mutta aavistelen, että ainakin osa voi olla siitä, että äiti on ollut niin kipeänä. Kovasti me yritetään vakuuttaa, että kaikki on meillä hyvin – ja varmaan ne herkkistelyt menevät pian ohi nyt, kun taas päivähoitokin on alkanut. Meillä kun tuohon samaan saumaan osui nuo muutkin sairastelut ja elämä oli muutaman viikon vaan sitä sairaustupaa.

  • Karoliinan
    4.11.2015 at 21:32

    Hihii mäkin rakastin synnytyssairaalassa oloa. Ne vaatteet oli ihan super ihana juttu! Aina sai puhtaat tilalle. Ja myös ruokapalvelu ja hoitaja kellon ympäri yhden napin painalluksen päässä. Mä niiiiiiin nautin olostani. Mä en kyllä ymmärrä ihmisiä jotka kokee kotisynnytyksen turvalliseks.. mua alusta alkaen lohdutti ajatus alan ammattilaisista ympärillä. Onneksi ajattelin näin sillä kotisynnytyksessä pieni poikamme olisi kuollut.. näin kauniisti kätilö sen minulle sanoi.

  • Lintunen
    4.11.2015 at 21:57

    Mä oon ehkä maailman huonoin potilas / sairaalassa olija. Mulla on niin vahva tarve kontrolloida _kaikkea_ (ihan virallisesti OCD) etten meinaa kestää millään. 6 kertaa so far: päiväkirurgisena toimenpiteenä pienen hyvälaatuisen kasvaimen poisto, 2 kertaa neurologisessa päivystyksessä, 2 kertaa sektiossa + vauvan kanssa lastenteholla samalla ja kerran 4,5kk vauvan infektion takia. Lasten kanssa on rankinta ja todellisia negatiivisia kokemuksia (ei pelkästään OCD:n värittämiä) on tullut jokaisella kerralla tavalla tai toisella.

  • Mimmu
    5.11.2015 at 10:41

    Tsemppiä toipumiseen. Lintunen, onkohan sairaalaan sopeutumattomuus ocd-piirre, mulla myös sama diagnoosi ja mikään ei ahdista niin paljon kuin sairaalatunnelma ja toimenpiteet. Ocd:ni kanssa pärjään, se rajoittaa elämääni onneksi vain pääni sisällä, ei ole estänyt kouluttautumista ja uran tekemistä. En ole ollut sen takia hoidossa/lääkityksellä. Pahin kokemus, siis ocd:n kannalta, oli synnytys ja ylipäätään ekat vauvakuukaudet, kun se perfektionismi ja vaativuus itseään kohtaan löivät yli. Äitiyteen liittyyvät katastrofiajatukset vieläkin väsyneenä/stressaantuneena vaivaavat.

  • rinkeli
    5.11.2015 at 20:36

    Tunnistan itseni tosta, että sairaalassa on ”ihan kivaa”. Mulla se on varmaan siksi, että jos jotain tapahtuu niin siellä on ainakin apu lähellä!
    Niin ja hei, ajattele positiivisesti, keittokuurilla ei ainakaan tule lisäkiloja :D

  • Anna
    1.12.2015 at 11:02

    Olen kokenut saman operaation, alaleukani leikattiin vajaa kolme vuotta sitten (siirtoa tehtiin 10mm eteenpäin) ja nyt joulukuun 8 päivä on viimeinen käyntini oikojalla. Itselläni leikkaus ja toipuminen menivät todella hyvin, leikkauksen jälkeen kipuja ei ollut käytännössä ollenkaan ja jätinkin kipulääkityksen parin päivän jälkeen pois. Pieni takapakki tuli myöhemmin siinä vaiheessa kun leukojen luutuminen alkoi ja jokin painoi korvan lähellä olevaan hermoon ja kipu oli muutaman päivän todella voimakas ja pelkäsin, että kuulo vähintään vaurioituu. Toipumisajasta on jäänyt päälimmäisenä mieleen vain jatkuva nälkä. Sitten kun kiinteälle ruualle sai luvan, niin koko ruokailun, leukojen ja lihaksiston käytön sai opetella ihan uudestaan, alkuun ei mikään toiminto totellut niin kuin ennen. Leuan ja huulen tunto palautui minulla lähes täydellisesti, ehkä pieni, aavistuksen puutuneen oloinen alue on jäänyt pysyväksi alahuuleen. Kaikin puolin olen itse ollut tyytyväinen tähän ja kyllähän se on mukava tunne kun purenta on kohdillaan ja kaikki suussa olevat hampaat on käytössä. :) Tsemppiä, voiton puolella olet jo!