Joulutylsimys, osa 2

Rakas salainen joulupostiystäväni. Anteeksi.

Yritin tehdä tästä postauksesta sellaisen hienon inspiraatiokuvasysteemin, jollaisella muutkin joulupostitempaukseen osallistujat ovat kertoneet omista mielenkiinnon kohteistaan. (esim. Mindekan hieno postaus) Eli sellaisen, jolla voisin vinkata salaiselle kirjeystävälleni, että mistä oikein tykkään.

Äh. En onnistunut. Kahden googlaussession jälkeinen tulos oli vain ontto olo ja tämä:

kuva: Tyttö kylmän maan -blogi

Hienohan se on. Eikä minulla ole avaimenperää. Mutta ihan oikeasti en vaan keksi mitään-mitään-MITÄÄN muuta, mitä tarvitsisin tai haluaisin.

Inspiraatiokuvien tarkoitushan tietysti olisi vain vihjata lahjansaajan mausta – ei välttämättä suoraan antaa ”hanki tämä” -vihjeitä. Mutta silti alkoi heti ahdistaa. Jos laitan tähän kauniita kuvia värikkäistä ihanista-ihanista esineistä, lähteekö salainen ystäväni kauppaan jouluruuhkassa mielessään ”täytyy ostaa jotain oranssia” -ajatus. Apuaaaah, eiiiih! Mulla on kaapit tavaroita täynnä!

Ja kappas, yhtä äkkiä muistin taas yhden uuden syyn sille, miksi olen joulutylsimys. Suurin osa kaapinpohjien käyttämättömistä tavaroistani on nimenomaan paljastunut kauniiden joululahjapapereiden sisältä. Mukanaan ne ovat tuoneet aivan varmasti kauniita ajatuksia sekä antamisen ja saamisen iloa.

Mutta ”lahjailon” jälkeen ne ovat kuitenkin olleet vain tavaroita, joita en ole itse hankkinut (jos olisin oikeasti halunnut sellaisen, olisin itse käynyt ostamassa sen jo ennen joulua) ja joilla ei ole minulle mitään käyttöä.

Kynttilänjalkoja. Kynttilöitä. Kynttilällä lämmitettävä ruoanlämmitinsysteemi. Peugeotin pippurimylly. Koriste-esineitä. Pöytäliinoja. Jopa kokonaan lukematta jääneitä kirjoja. Ihan älytön määrä käyttämätöntä tavaraa, joita ei kuitenkaan omatunto anna periksi myydä tai lahjoittaa eteenpäin.

(Joel repesi nauruun tämän kohdan lukiessaan – meillä oikeasti on kaapissa kaikki nuo esineet. Ja oi niin paljon muuta)

Aaaaaaaaaaaaargh en haluakaan mitään!

Olen maailman paskin salainenjoululahjablogipostiystävä.

*******

Mutta kuitenkin: minähän rakastan tavaroita. Sellaisia, jolla on tunnearvo. Posion-mummin rukkia, toisen mummolan maitotonkkaa. Intiasta ostamiani sari-kankaita. Matkoiltani tuomiani rinkassa raahattuja buddhia ja hindujumalia. Kaikkea sellaisia, jotka merkitsevät minulle jotain.

Mutta googlen kuvahausta ei löydy inspiraatiokuvaa, joka viestittäisi ”kristalle merkityksellinen asia”. Eikä kaupasta. Miten antamattomalla lahjalla voisi olla tunnearvo ennen kuin se on annettu ja merkitys syntynyt? Miksi joku koriste-esine on jäänyt kaapin pohjalle ja toiseen taas syntynyt tunneside?

En tiedä. Aaaaaaaaargh!

*******

Okei, yritän rauhoittua. Eli:

Arvostan ainakin itse tehtyjä asioita. Jos ne ovat hienoja, niin oi miten hienoa. Mutta jos ne on äherretty ”iik en osaa yhtään mutta teen parhaani sinne päin”, tykkään niistä luultavasti vieläkin enemmän.

Mutta, rakas blogiystäväni: jos edes ajatus virkkuukoukusta ahdistaa sinua sadasosankaan sen verran kuin esimerkiksi eräs sosekeissi erästä purkkiruokaäitiä, niin oikeasti: heitä se bambupuikkopaketti mäkeen (varovasti – ne ovat yllättävän teräviä) ja unohda koko juttu.

Jos olet jonkin asian nähdessäsi tullut ajatelleeksi minua, se on varmasti Juuri Oikea Joululahja minulle. Siinä tapauksessa – kaunis kiitos jo etukäteen!

(myös paketillinen leivinpaperia kelpaa ihan erinomaisesti, omamme alkaa olla jo lopussa)

 

You Might Also Like

  • Ella F.
    25.11.2012 at 16:27

    Lahjat, joille ei ole tarvetta, ikuinen päänsärkyni. Johtuen ehkä siitä, että olen siitä lähtien kun Barbiet eivät ole enää olleen joulun ykköstoivelahja, todella miettinyt, mikä on sellaista, mitä todella haluaisin niin, että sille on myös käyttöä (olin sellainen tiedostava nuori aidossa 70-luvun hippiturkissa). Ja sitten meillä on lapsuudenperheessä noudatettu sellaista mitä-tarvitsisit-joululahjaksi/minkä-kirjan-haluaisit-lukea -periaatetta siitä lähtien, kun se on ollut mielekkäämpää kuin lelujen ostelu. Ja se on mielestäni loistavaa. Eipä ole tullut turhia lahjoja. 

    No mikä siinä on ollut huonoa, on se, että en ole oikein oppinut suhtautumaan sellaisiin tälläinen-kiva-härveli-nuorelleparille -lahjoihin, joita puolisoni suku on meille kantanut, ja minä sitten vienyt aika surutta kirppikselle tai jos on ollut ihan täysin mahdoton vekotin, niin suoraan roskiin, mikä on kyllä kamalaa, kun miettii, missä tavarakaaoksessa maailmanlaajuisesti elämme. Aika pian otin kyllä aiheen puheeksi silläkin uhalla, että siitä joku loukkaantuu. Ja kyllä kannatti. Lahjarojun määrä on ainakin puolittunut, eikä kukaan loukkaantunut verisesti (henkisistä vammoista en ole varma :P ).

    On ihan tervettä, että ihminen ei kanavoi tunteitaan esineisiin :) Ja jos teillä ei todellakaan ole käyttöä sille Peugeotin pippurimyllylle, niin otan/ostan sen ilomielin. Olen nimittäin pohtinut asiaa erityisen tarkasti ja pitkään ja todennut, että oikea pippurimylly on todellakin tässä ruoanlaittajan huushollissa tarpeen.

     

  • Liisa
    25.11.2012 at 17:01

    Lahjojen antaminen on kyllä hankalaa. Varsinkin nykymaailmassa aikuisille, kun ihmisillä tuppaa juurikin olemaan taipumus ostaa itse mitä tarvitsevat. Siksi mulla onkin tapana ”säästää” joku haluamani esine kerrottavaksi lahjatoiveena vanhemmilleni. He kun haluavat vängällä antaa aina jotain, niin on kivempi että se on jotain mitä oikeasti haluan/tarvitsen. Tänä vuonna se on eräs ruoanvalmistusastia. Myös appivanhemmille nimetään joka joulu joku kirja tai elokuva jonka miehen kanssa haluamme. Vähemmän huteja.

    Jotenkin kamalaa on, että tuo tavarapaljouden ongelma koskee usein jo aika pieniä lapsia. Kun ikää alkaa olla viisi vuotta, on monilla lapsilla niin älyttömät määrät leluja ja muuta tavaraa, että on vaikea keksiä mitään fiksua mitä ei jo olisi. Ainakin, jos ei halua antaa sitä uusinta muovikrääsämuotilelujuttua. Toisaalta ihan pieni lapsi ei miellä lahjaksi mitään ”aineetonta lahjaa” kuten leffa- tai museoreissua tai muuta sellaista, joten nekin ovat vähän huonoja.

    P.S. Tee postaus niistä sarikankaista. Terv. kangasnörtti Pohjois-Helsingistä.

  • Är (Ei varmistettu)
    25.11.2012 at 17:03

    Itse en koskaan osta tavaraa lahjaksi jos en ole ihan varma, että vastaanottaja haluaa juuri sen kipon/kupin/pippurimyllyn. Suosin ruoka- ja juomalahjoja ja lahjakortteja (Stockalle tai vastaavaan paikkaan, jossa on valinnan varaa laidasta laitaan).

    Itse inhoan kaikkea krääsää tai laadukastakin tavaraa, jos en sitä tarvitse tai sitä pidä erityisen kauniina. Kauheinta olisi se, että saa jotain hirvittävän rumaa ja/tai epäkäytännöllistä ja se on pakko säilyttää ja laittaa esille lahjanantajan tullessa kylään. Onneksi olen tunnetusti nirso ja yleensä vältyn tällaiselta kun kukan ei uskalla ostaa mulle mitään. ;)

  • Mariainen (Ei varmistettu)
    25.11.2012 at 17:06

    Meille tuli viime vuonna pyytämättä lahjana kahvinkeitin, johon tungetaan niitä ihmeellisiä kapseleita. Itse olin sitä mieltä, ettei edes avata laatikkoa, vaan laitetaan eteenpäin, mutta mies oli sitä mieltä, ettei sellaista voi tehdä. No, sillä keitettiin kahvia muutaman kerran, sitten mukana tulleet kapselit loppuivat ja nyt keitin on seissyt yli puoli vuotta keittiön tiskillä turhaan viemässä tilaa. Musta nykyisin parhaita lahjoja ovat esim. kynttilät tai hyvä suklaa, niistä on iloa, mutta ne kuluvat pois, eivätkä jää kaapin pohjalle pyörimään.

  • Paulita
    25.11.2012 at 20:03

    Mä tiedän nii-in mistä sä puhut. Rakastan tavaroita: Meksikosta ostettua raidallista vilttiä (se on muuten tuossa mun kuvassakin), mummolasta tuotua kommuutia, miehen sukulaisilta perittyä rikkinäistä kaappikelloa. En millään raskisi heittää pois käytettyä Siperian junan lippua tai Perusta ostettua pipoa, mitä en käytä. Rakastan sitä, että tavaroilla on tarina – sitä, että voin kertoa, että isäni teki pirttipöydän penkin 70-luvulla ammattikoulussa, ja se on nyt kukkapöytäni. Ja että lentomatkalla Meksikosta New Yorkiin tequila-pullo hajosi rinkassani ja karmeanhajuinen litku imeytyi juurikin tuohon vilttiin.

    Mutta silloin, kun ihmiset kyselevät, mitä haluan tupari/joulu/synttäri/häälahjaksi, en keksi mitään. En halua turhaa roinaa, en halua nurkkiini yhtään asiaa, millä ei ole tarinaa. En halua mitään muovista tai merkityksetöntä. Enkä tiedä, miten se sanotaan kohteliaasti ihmiselle, jonka tarkoitusperät ovat hyvät, ja joka haluaa antaa lahjan antamisen ilosta.

    Juuri niin kuin sanoit: jos oikeasti tarvitsen jotain, ostan sen. Jos en ole ostanut tarvitsemaani, tarkoittaa se yleensä sitä, että ostos on niin kallis, että sitä ei voi/kehtaa/halua myöskään pyytää lahjaksi.

    Hädin tuskin kehtaan anonyyminä tunnustaa, mutta sellaiset lahjat, joita pidän roinana (=lähes kaikki) lähtevät kirpputorille tai muuten vain kiertoon. Omat sukulaiseni ovat jo oppineet, että minua kannattaa lahjoa korkeintaan viherkasveilla tai viinillä, miehen sukulaisilla on siinä vielä oppimista ;) Itse yritän antaa lahjat ”aineettomina” (leffaliput, lastenvahtikeikka jne) – toiset arvostavat, toiset pitävät pihinä.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    25.11.2012 at 20:22

    Tuttu tv:stä! Näinkö oikein? Muuten teillä on kaksoisolentoja =)

  • PSK
    25.11.2012 at 20:24

    :D :D Leivinpaperi, aivan mahtava!

  • Kristaliina
    25.11.2012 at 20:33

    Iiiiik, onks se sirkusjuttu jo tullut tv:stä! :) Jee, täytyypä blogata siitä huomenna!

  • Miitu (Ei varmistettu)
    25.11.2012 at 22:25

    Tää on kyllä vaikea aihe – niin saajana kuin antajanakin. Myönnän, että niiden lahjojen saamiseen liittyy yhä lapsenomainen innostus ja jännitys. Etenkin jouluna. (Tosin eipä mulle pahemmin muulloin enää lahjoja herukaan.) Mutta. Valitettavasti siihen rinnalle on alkanu tulla välis just se pelko, että mitähän sieltä paketista tulee, mikä tuntuu kauhean kiittämättömältä ja no elitistiseltäkin. Onhan se nyt melkoinen vaurauden merkki, että ne lahjat tuntuu usein turhakkeilta nurkissa. Silti etenkin pehmeät paketit nostattaa (taas) karvoja pystyyn, kun toisten ostamat vaatteet nyt vaan kerta kaikkiaan ei useimmiten tunnu omilta.

    Onneksi nuo lahjat on tosiaan viime vuosina vähentyny selvästi, ja loputki virrat ohjautunu/ohjautumassa lapsen suuntaan. Iteki pyrin antamaan lahjat pikemmin kuluvina ruokalahjoina tms., jos en tarkalleen tiedä toivetta, tai sit ihan rahana lapsille, jos keräävät jotakin tiettyä esim. puhelinta varten.

    ps. Joulu todella tuntuu enemmän joululta tuon pikkupirpanan kanssa: joulukoristeita on alkanu 10 vuoden hiljaiselon jälkeen taas ilmestyä omaankin kotiin, ja tänään leivottiin yhdessä pipareita.

  • pösö (Ei varmistettu)
    13.2.2015 at 16:17

    Pippurimylly mallia pippurimyllyjen mersu etkä sinä ”tiedä” mitä sillä tehdään? Mahtaa olla mautonta ruokaa.

    • Kristaliina
      13.2.2015 at 16:51

      Mä en tykkää mersuista. Mä poljen mieluummin jopoa.