Nyt on se aika, kun blogit täyttyvät toinen toistaan hurmaavammista joulukuvista ja -tunnelmoinneista. Ihanaa.
Mutta mitä jos joulu ei ollutkaan rauhainen ja onnellinen? Mitä silloin sanotaan? Ollaanko ihan hiljaa vaan? Vai otetaanko lähikuva kimaltelevasta kuusenkoristeesta ja annetaan olettaa, että ah – meillä kaikilla oli niin mukavaa…?
Vai sanotaanko ihan suoraan vaan ääneen, että voi kamalaa. Ei enää koskaan.
Että ei ollutkaan lokoisaa, rentoa saatikka mukavaa. Saako niin edes sanoa ääneen – omassa blogissa tai vaikka työpaikan ruokapöydässä? Onko se niin rumasti sanottu, että mieluummin pitää olla hiljaa?
*******
Näin jälkikäteen ajateltuna sitä tajuaa, että koko oma ennakkokuvitelma oli tietysti läpikotaisin väärä. Nykyisin kun sitä elää jotenkin tällaisessa omassa onnellisuuskuplassa, jossa perhe-elämä on lämmintä ja läheistä. Halitaan ja pusitaan jatkuvasti, ja tirppakin on kuin itsestään oppinut sanomaan joka päivä ”huomenta kulta” ja ”hyvää yötä, rakas”.
Sitten sitä jotenkin virheellisesti kuvittelee, että kun itse on näin onnellinen ja tasapainoinen, myös muun maailman täytyy olla muuttunut niiden vuosien aikana, kun itse on ollut ne joulut poissa. Mutta kun menee takaisin… Kaikki on niin kuin ennen. Miten kuvittelinkaan muuta? Räyhäämiseen taipuvaiset ihmiset räyhäävät (viimeistään, kun jouluruoat on nautittu) ja kaunaiset ihmiset eivät pysty kätkemään kaunaansa.
Tietysti sen on jo vuosien varrella oppinut tietämään faktana ja elämään sen asian kanssa. Se on helppoa, kun vuosia on vierinyt ja kaikki tuntuu olevan niin kaukana-kaukana-kaukana menneisyydessä. Mutta kun palaa takaisin, kokee sen kaiken taas tunnetasolla. Että miltä se oikeasti tuntuu.
Todella todella surulliselta.
On kaikki niin kuin ennenkin.
*******
Paitsi ei aivan kaikki. Kun makasin jouluyönä hereillä surullisena ja syvästi pettyneenä, tajusin yhden asian. Siinä minun vieressäni nukkui minun ihan oma perheeni. Joskus minulla ei ollut sellaista, olin ihan yksin. Joskus vuosia-vuosia sitten makasin valveilla jouluyönä enkä voinut kertoa kenellekään, miltä minusta tuntuu.
Nyt voin.
Ja se on aivan älyttömän onnellista.
*******
Vaikka jouluyönä ainoa mieleen tullut joulua kuvaava sana oli katastrofi, näin jälkikäteen pystyy jo ajattelemaan, että kuitenkin yksi (ja tärkein) asia onnistui aivan hurjan hyvin. Silvalla oli kivaa – tirppa rakastaa Ämmiä ja sai taas viettää ihanaa aikaa isoäidin kanssa. Ja sai vihdoinkin nähdä ensimmäistä kertaa, missä Ämmi asuu.
Siksi sinne kyläilemään mennään aivan sataprosenttisen varmasti toistekin.
Ei kuitenkaan joulupöytään. Jatkossa meidän pieni perheemme luo aivan omat jouluperinteensä, joissa kukaan ei huuda tai ole toiselle ikävä. Muistan vielä, miltä tuntui kasvaa riitelevien aikuisten varjossa. Teen kaikkeni, että meidän omat lapsemme eivät koskaan joudu kokemaan samaa. Se jouluperinne ei siirry eteenpäin.
*******
Toivon, että teistä mahdollisimman monella oli onnellinen joulu. Ja annan virtuaalihalaukseni niille, joilla niin ei ollut.
Pari sannaa
27.12.2013 at 23:15Kaunis, apea ja toivoa antava teksti. Arvostan. <3
annaanonyymi (Ei varmistettu)
27.12.2013 at 23:22Minun vanhempani ovat yhdessä ainoastaan siksi, että eroaminen olisi taloudellisesti rankkaa. Siksi jouluumme onkin kuulunut perinteisesti se, että äiti joko nälvii isää tai huutaa hänelle solvauksia. Petyn joka kerta, koska itselleni joulussa olisi tärkeintä rauha ihmisten välillä. Odotan kovin, että voisimme mieheni kanssa lasten myötä ryhtyä rakentamaan omaa jouluamme, johon ei välttämättä tarvisisi kuulua vierailua vanhempieni sotalinnakkeessa.
B (Ei varmistettu)
28.12.2013 at 00:46Kiitos tästä kirjoituksesta. Todella. En ole viettänyt joulua ”perheeni” kanssa kahdeksaan vuoteen, itseasiassa en ole ollut esim. äitiini yhteydessä melkein yhtä pitkään aikaan muutenkaan. Jotkut syyllistävät tästä, mutta kaikilla vaan ei ole sellaista perhettä, jonka luokse olisi hyvä, onnellinen ja turvallinen mennä.
Kristaliina
28.12.2013 at 14:45Viimeinen lause – nimenomaan. Olisi tietysti onnellista, jos olisi; mutta jos ei ole, sen kanssa on vain opittava elämään ja toivottava, että sen ”oman perheen” ihmiset löytyvät eletyn elämän varrelta jostain muualta <3
Sannako (Ei varmistettu)
28.12.2013 at 00:58Huhuh, nyt puit sanoiksi sen, mikä fiilis itselleni jäi tämän joulun päätteeksi. Et ole yksin. <3 -Sanna
Kirahvinen (Ei varmistettu)
28.12.2013 at 02:19Itse samaistuin tähän tekstiin vähän hassulla tavalla. Meidän lapsuudenkodissa kun ne kolme (tai edes kaksi) joulunpäivää ovat olleet vuoden ainoat, kun on voinut vähän rentoutua eikä ole tarvinnut pelätä. Siksi menin kotiin mielelläni joulua viettämään. Mutta eihän siitä mihinkään pääse, että kun porukassa on ihmisiä, jotka eivät osaa käsitellä pahaa oloaan purkamatta sitä muihin, ei meilläkään joulu sujunut täysin ilman ilkeitä kommentteja. Kertoo ehkä siitä, mihin olen tottunut normaalisti, kun pari ilkeyttä päivän aikana eivät edes tunnu pahalta, vaan on kiitollinen siitä, että se jäi siihen.
Silti parhaat joulut olen viettänyt poikaystävän kanssa kahdestaan ulkomailla. Niinä jouluina ei ole kukaan ollut toisella ilkeä.
roonis (Ei varmistettu)
28.12.2013 at 10:21Ah, olipa jotenkin helpottavaa lukea tämä. Podin tänä vuonna (ihan pikkuisen vaan) huonoa omaa tuntoa siitä, että möllötellään poikaystävän kanssa jo toinen joulu kahdestaan täällä Helsingissä sen sijaan, että matkaisimme sen viisisataa kilometriä tervehtimään sukuani. Mutta onnistuit muistuttamaan, että miksi. Että miten vaikka kuinka ikävöisin perhettäni, se joulu siellä ei ole niin kiva ja seesteinen kun joulun pitäisi mielestäni olla. Että en jaksa sitä, kuinka kaikilla kotona on paha olla, mutta kukaan ei kuitenkaan suostu puhumaan mistään mikä vaivaa, härreguud varsinkaan jouluna, ja sitten pienessä asunnossa leijuu järjetön pahan olon möykky ja tunnelma on kireä. En jaksa sitä, että joulusta (joka on lempijuhlani), jää tyhjä ja hölmö olo, koska ongelmia ei olevinaan ole. Kiitos, että muistutit. Kiitos, että sanoit tämän ääneen. Turhaan poden huonoa omaa tuntoa, sillä jouluni oli ihana.
Mammara
28.12.2013 at 12:07Kannatan oman näköistä joulua! Minun lapsuuteni joulut eivät aina olleet ihania, vaikka kovasti niin aina ennen joulua toivoinkin. Nyt aikuisena ja varsinkin perheellisenä, on saanut tehdä joulusta ihan oman, mikä on ollut ihanaa! Tänä vuonna ihmiset kokoontuivat meille, viime vuonna olimme siskoni luona. Ystäväni – paatunut joulunvihaaja – otti neuvostani vaarin, eikä mennytkään enää väkisin kotikaupunkiinsa sukulaisten luo joulunviettoon. He viettivät joulun kotona ja tekivät aivan oman juhlan siitä. Kun kysyin ystävältäni miten joulu oli mennyt, hän ensimmäistä kertaa pystyi sanomaan nauttineensa siitä.
Teillä vaikuttaa olevan niin lämmin ja rakastava oma pieni perhe, ettei sitä kannata altistaa muulle. Kiva kun kirjoitit aiheesta, siitä on varmasti monelle lohtua. Pus!
Karo- (Ei varmistettu)
28.12.2013 at 21:58Kiitos halista. Tämä oli kamalin joulu ikinä. Ei koskaan enää tällaista. Mun lempijuhlani on pilalla kiitos parisuhdekriisin. Ensi vuonna haluan, että saan nauttia joulusta muutoinkin kuin lasten kautta.
Kristaliina
29.12.2013 at 12:37Voi ei! Saat toisenkin virtuaalihalin <3
Ensi vuonna parempi joulu!
Pire (Ei varmistettu)
29.12.2013 at 12:22Kiitos Krista kirjoituksesta! Lohduttavaa kuulla että kaikilla joulu ei ole lämmin ja seesteinen. Itse aloin tekstin myötä todella miettimään omia lapsuuden jouluja, joissa koroistui silloin ja joissa korostuu edelleen harmistumisen odottaminen, kun isä avaa ensimmäisen oluen. Tänäkin jouluna joulusaunan lämmityksen lomassa, jokaisen puunvientireissun jälkeen isä tuli aina pikkuisen ”vetelämmässä” kunnossa sisälle. Nykyään malttaa onneksi olla kondiksessa, kunnes lapsenlapsi on käynyt avaamassa lahjat. Mutta ei sitten meidän omien lasten tähden… Sitä ainaista tinkaamista jouluaatto iltana, äiti tiuskii ja tinkaa humalaisen isän kanssa. Äitikin niin kireä joka aatto ruoka stressistä ja isän juomisesta. Eniten säälittää varmaan äiti, joka varmasti haluaisi lämpimän ja rauhallisen joulun joka vuosi, mutta varmasti jo niin tottunut tuohon ainaiseen tinkaamiseen, ettei osaa enää muuten joulua viettäkään.
Onneksi miehen vanhemmilla ei juoda alkoholia ja joulutunnelma on sellainen rauhallinen ja lämmin ja kuitenkin niin arkinen. Sitä en ymmärrä itsessä, että miksi sitä aina haluaa sinne omien vanhempien luo juoluna vaikka tietää että mielensä siellä pahoittaa…Velvollisuuden tunnosta varmaan… Näitä tekstejä lukiessani, odotan jo sitä päivää kun saamme joskus oman talon, jossa voimme omalla porukalla viettää joulua omalla tavalla :)
Onnem täyteistä uutta vuotta kaikille!
Kristaliina
29.12.2013 at 12:44Just tämä – että miten sitä ”unohtaa”, että millaista on pahoittaa mielensä. Että kuvittelee, että no nyt varmaan menee sitten paljon paremmin. Vaikka ei mene. Hih ehkä se on sellaista ikuista optimismia, mistä tavallaan pitäisi olla ylpeä – tai sitten vaan masokismia :)
Mä kans olen tosi surullinen esim. Ämmin puolesta, jonka mielestä ”sehän oli niin onnistunut se se-ja-se-hetki” – mikä tarkoittaa vaan sitä, että just sillä hetkellä kukaan ei avoimesti huutanut tai itkenyt. Vaan pelkästään piilotiuski, v*uili ja kiukutteli. Eli että on niin tottunut kireään tunnelmaan, että ei muuta osaa kaivatakaan. Minä ihan tosi-tosi kovasti haluaisin tarjota Ämmille sellaisia seesteisen onnellisia hetkiä tähän eläkeikäänsä, mutta se on jotenkin vaikeaa. Varmasti jatkossa yritän kutsua häntä joskus jouluksi sitten meille, vaikka en usko että haluaa kuitenkaan jouluna tulla, vaikka niin usein monesti meillä käykin…
Meillä kans miehen puolen suku on ihanaa – ihan mahtavaa, että sai ikään kuin ”kaupan päälle” vielä mukavia ”uussukulaisiakin”. Heidän kanssa vietetään uusi vuosi, ja tiedän että siitä tulee kivaa niin kuin aina!
Samoin, onnellista uutta vuotta!
Roosa
29.12.2013 at 13:25Kiitos.
FFFifi
29.12.2013 at 16:05Mä olen miettinyt tätä muutaman päivän. Jotenkin haluaisin tuoda tähän keskusteluun myös toisen näkökulman, mutta se tuntuu hankalalta, koska en tiedä osaanko sanoa sillä tavalla, että en vaikuta arvostelevalta tai siltä, että kaikkia hirveitä (tai vähän ikäviä) oloja vaan pitäisi kärsiä.
Mietin, että onko tämä nykyaikainen ei-yhteisöllinen ajatusmalli, jossa ajatellaan että joulua ei olla niiden kanssa, jotka eivät osaa olla niin kuin minä tahdon. Yleensähän se joulun pilalle meneminen johtuu muista ihmisistä, koska he kiukuttelevat, rähjäävät, sanovat ikäviä asioita, tekevät vääriä ruokia tai antavat tyhmiä lahjoja, noudattavat väärää aikataulua/ tapoja tai ovat liian humalassa. Osa näistä on tietysti sellaista, mitä ei tarvitse kestää ja osa toisarvoisempia, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, että joulu meni pilalle koska minä olin joustamaton/ minulla oli liialliset odotukset/ kiukuttelin muille/ kännäsin/ arvostelin perheenjäseniäni. Jollain tavalla musta on ikävä ajatus, että joku ihminen rajataan pois joulunvietosta, koska hän on vaikka kaunainen. Tulevina vuosina hän lienee vielä kaunaisempi, ”kun en jouluna kelpaa heidän seurakseen”.
Jouduin itsekin kuuntelemaan jouluna muutamia ikäviä kommentteja, ja olen taas miettinyt, että ensi vuonna ollaan kotona ja tehdään minun tapojeni mukaisesti. Mutta mietin tätä, että ei sitä voi loputtomiin rajata kaikkea ikävää pois. Vähän mua häiritsee se minä teen niin kuin minä haluan enkä pyydä niitä ja niitä paikalle pilaamaan minun jouluani. Oman perheen kesken oleminenkaan ei takaa mitään auvoa, ja joku asia voi aina mennä pieleen silti. Että jossain määrin ehkä pitäisi vaan antaa perheen ja suvun olla sellaisia kuin ovat ilman että ottaa mitään itseensä. Tuskin sitä mikään jouluenkeli itsekään on.
Eri asia ovat sitten ne tilanteet, joissa todella joutuu kärsimään jatkuvasta nälvinnästä, kohtuuttomasta alkoholinkäytöstä tai vaikka väkivallasta. Sitä ei tietenkään tarvitse kestää, eikä sille pidä lapsiakaan turhanpäiten altistaa. Mutta missä menee se raja? Jos joku perheenjäsen on kaunainen ja ikävä, onko paras ratkaisu vaan sanoa, että en vietä sinun kanssasi juhlia kun olet tuommoinen?
Vaikka olen ihan samaa mieltä siitä, että on hyvä haluta ja pyrkiä toteuttamaan sellainen joulu jossa kukaan ei huuda tai ole toisille ikävä, tavallaan ajattelen myös, että pitää siihen juhlaankin voida mahtua kaikenlaisia tunteita ja myös sellaisia ihmisiä jotka eivät ole ihan samanlaisia kuin minä.
Tosin en ole varma puhutaanko me ihan samasta asiasta, sen verran hienotunteisesti tuota kuvasit. Itse mietin lähinnä sellaista, että onko meillä nykyisin liialliset odotukset jostain kliinisestä täydellisyydestä: sellaisesta jouluista mitä näemme perhe-elokuvissa, kuvastoissa ja somessakin. En tarkoita, että sinun tapauksessasi olisi kyse siitä, ja kuten näissä kommenteissa tuli ilmi, moni puhuu nimenomaan oikeasti vahingollisista oloista.
Kristaliina
30.12.2013 at 21:40Hurjan hyviä ajatuksia – ja nimenomaan sitä ajatellen, että usein varmasti myös omat odotukset saattavat olla kohtuuttoman korkealla ja konflikteja perheen kanssa tulla jo pelkästään siitä.
Ja sitten on se ”raja”, jonka ylittymisen tietää varmaan siinä vaiheessa, kun se ylittyy :) Ehkä :) Itselläni se kulkee kai jossain siellä, että en halua lapseni/lasteni kanssa viettää joulua sellaisessa seurassa, jossa aikuiset räyhäävät toisilleen – itselläni on kurjiakin kokemuksia lapsuusjouluista (vaikka paljon onnellisiakin muistoja toki) enkä halua lapsilleni samaa. Vaikka joo, olinhan minä tietysti monta joulua poissa ennen lastakin :)
Kristaliina
31.12.2013 at 10:37Mäkin jäin vielä miettimään :)
FFFifin kommentissakin tämä tuli kyllä jo ilmi, mutta pakko vielä jatkaa, kun itselläkin asia jäi pyörimään mieleen. Mutta että tosiaankin (kuten FFFifikin sanoo) on kaksi ihan todella-todella eri asiaa esimerkiksi erilaisuuden hyväksyminen (joulupöydässäkin) tai pettymys omien epärealisten odotusten toteutumatta jättämiseen JA sitten taas toisaalta vuosia/vuosikymmeniä jatkuva oikea ”paha olo” (en keksinyt sille oikeaa sanaa; johtuu se sitten alkoholista/väkivallasta/riitaisista luonteista jne.) tai toisten ihmisten tyrannisointi tavalla tai toisella.
Mutta kun tosiaan kysytään sitä rajaa… Ehkä ensin mainitussa tilanteessa olleen mielessä se raja voi näyttää häilyvältä, mutta jälkimmäisessä sen kyllä oikeasti tietää, että kummasta on kyse. Siinä mielessä rajan kysyminen saattaisi joissain tuntua vähän loukkaavaltakin (mitä FFFifin kommentissa ei kyllä tapahdu) – tyyliin että ”pitäisikö sun nyt kuitenkin erilaisuuden ymmärtämisen nimissä sietää sitä, että sua kohdellaan vuosikymmenestä toiseen ihan paskasti – kun ollaan sukua ja kaikkea”. Tämä siis ihan hurja kärjistys.
Tai toinen hyvin karkea esimerkki: pitäisikö alkoholistin perheellisen puolison vain hyväksyä tilanne (vaikka se traumatisoi lapsetkin), koska eroaminen vaan pahentaisi ryyppäämistä – kun kerran naimisissa ollaan ja eroaminen olisi ”ikävän asian rajaamista pois”. Tällaista neuvoa varmasti harva antaisi. (Vaikka alkoholistin puolison kannalta varmasti tämä on hyvin realistinen ajatus ja siinä mielessä ryyppäämisen kannalta täysin totta)
Eli yhtä aikaa olen sitä mieltä, että erilaisuutta pitää hyväksyä JA että kenenkään ei pidä hyväksyä itseensä kohdistuvaa (tai itseensä/perheeseensä vaikuttavaa) huonoa kohtelua ”vain” siksi, että ollaan sukua tms. Ihan jokaisella on oikeus kävellä tällaisesta tilanteesta pois tai seuraavalla kerralla jättää tulematta koko tilanteeseen. Ja vieläpä: ilman huonoa omatuntoa siitä, että nyt ryyppääjä ryyppää lisää/räyhääjä on entistä vihaisempi/kaunailija entistä kaunaisempi. (tosin ilman huonoa omatuntoa tuon tekeminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta – niin kuin tuossa alkoholistipuolisoesimerkissä) Mutta: jokainen saa valita olevansa tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka tekevät onnellisiksi – ei jatkuvasti onnettomiksi.
FFFifikään ei missään nimessä tuossa kommentissaan näitä kahta asiaa sekoita, mutta ihan tässä keskustelussa ikäviä sukukokemuksiaan kertoneiden (ja itsenikin) takia haluaisin vaan korostaa, että näitä kahta ihan täysin eri asiaa ei missään nimessä pidä sekoittaa.
Epärealististen (some)joulukokemusten toteutumatta jättämisen aiheuttama pettymys voisi olla sitten ihan erilainen bloggaus ja sen kommentit :) Täysin aitoja tunteita nekin pettymyksen tunteet, mutta hyvin eri aihepiirissä silloin liikutaan.
EevaE (Ei varmistettu)
31.12.2013 at 14:11Juuri näin! Me ollaan tämä asia ratkaistu niin, että meillä on avoimet ovet eikä jätetä ketään yksin vasten tahtoa. Viime joulu oltiin siitä huolimatta oman perheen kesken ja tänä vuonna saatiin pari vierastakin. Joulu meni mukavasti, ja syyksi veikkaan, että ihmiset yleensä pohtivat hieman enemmän omaa käytöstään kun ovat vieraina toisten luona eikä vanhassa tutussa ympäristössä, jossa on paljon helpompi änkyröidä. Vaikeiden asioiden äärellä ollaan, mutta minusta terve itsekkyys niin joulunvieton kuten muidenkin perinteiden suhteen on sallittua ja jopa suotavaa.
Minusta myöskään ei ole välttämättä automaattista, että kaunainen ihminen muuttuisi kaunaisemmaksi, vaan tapojen muuttaminen saattaa jopa saada tulevaisuudessa muutosta parempaan.
Ella F.
31.12.2013 at 15:06Niinpä. Tämä on kyllä saanut miettimään (tai oikeastaan olen aihetta pohtinut jo pidempään, en ainoastaan joulurauhan kannalta vaan ihan yleisestikin tällaisten energiasyöppöihmisten kanssa pärjäämistä). Ja mun vakaa mielipide on, että ei, ihmisen ei tarvitse sietää minkäänlaista p*skaa mieltä itselleen aiheuttavaa käytöstä, ollaan sitä vaikka miten sukulaisia. Eihän sitä muutenkaan viihdy sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa tulisi vain riitaa, miksi ihmeessä juhlapyhinä pitäisi niiden kilttien, jotka toivovat aina parempaa, tehdä toisin.
Oma pointtini on, että usein niillä, jotka välttelevät suvun kanssa väkisin tekemisissä olemista, on paljon muuta taustalla kuin se ääneen sanottu ”ei oikein tulla toimeen”. Mutta kuka ihme lähtisi avautumaan (etenkään blogissaan) vaikkapa perintöriidoista, ahdistelusta, alkoholismista, henkisestä väkivallasta tms tms, mitä nyt ihmisillä taustalla saattaakaan olla. Sen takia kaikki kaikenlaiset ”yrittäisit nyt vähän ymmärtää”- tyyppisen kommentit saattavat satuttaa enemmän kuin kukaan arvaakaan.
Enkä edes jaksa lisätä tähän niitä ja-sitten-on-toki-kaikenlaisia-epärealistisilla-odotuksilla-varustettyja-mököttäjiä, koska se legendaarinen sokea reettakin tajuaa tästä, että nyt en puhu heistä.
phocahispida
1.1.2014 at 13:22Mua vähän hävettää tässä kohtaa myöntää, että kaikki kokemani joulut ovat olleet siinä mielessä idyllisiä, lapsuudenkodeissa, mummoloissa tai anoppilassa vietettyinä, että jos niissä on jokin mennyt pieleen niin kyse on ollut juuri siitä, että olen ollut teini-iän kestomökötyksen vallassa tai ladannut juhlaan epärealistisia odotuksia… Auts.
EevaE (Ei varmistettu)
30.12.2013 at 20:40Tiedän valitettavasti mistä puhut ja propsit siitä, että kerrot siitä täällä! Kannatan ehdottomasti, että alatte viettää omanlaistanne joulua, oman pikkuperheen kesken. Me ollaan tehty niin jo kaksi joulua ja aiettä miten ihanaa on ollut! Toki siinäkin on riskinsä, että joku pahoittaa silti mielensä, koska onhan se nyt ennenkuulumatonta että lähes nelikymppiset lapset kehtaavat viettää joulua omassa kodissa ;).
T-100
2.1.2014 at 15:42Luin vasta nyt näitä loppuvuoden julkaisuja. Minä olen tähän asti pitänyt sitkeästi kiinni omista mielikuvistani, joissa joulu on perheen kesken onnentäyteinen ja lämminhenkinen juhla. Tänä jouluna tipahdin kuvitelmistani, kun jouluyötä vasten kuuntelin uusperheeni tappelevan keittiössä viinin avustamana. Toisten naamoille syljettiin kamalia asioita, vanhoja kaunoja ja väärinymmärryksiä, mitä ikinä mistä saa väännettyä eripuraa. Oli pakko myöntää siinä oman lapsen vieressä rauhallista unta kuunnellessa, että meidän lapsuuden/uusioperheen juhlapyhät ovat olleet aina samanlaisia. Otetaan tarkotuksella liikaa alkoholia ja aletaan soittamaan suuta, pahimmillaan mätkitään humalaisen tarkkuudella omaa perheenjäsentä pataan, tehdään seiniin reikiä, itkeä tyrskitään aamuyöhön asti, paiskotaan ovia, lähdetään yöhön takki auki.
Lapsenomainen lojaaliuteni koki kovan kolauksen ja hyvä niin; minun tehtäväni on nyt suojella omaa lastani vastaavalta. Tästä lähtien vietämme juhlapyhät omassa kodissamme kolmihenkisen, maailman rakkaimpien ihmisten pienen ydinjoukon kesken. Minun ei 30+ -vuotiaana tarvitse enää paikkailla lapsuuteni traumoja tai uskoa lapsen lailla parempiin juhlapyhiin.
Tiedän, että tulen haikeana muistamaan ensi jouluna lapsuuteni täydellisiä jouluja, mielikuvia joita olen itselleni väkisin syöttänyt. Mutta ensi jouluna tulee olemaan myös ihan varmasti joulurauha meidän kodissa, hipsutellaan villasukissa kaikki pyhät läpi tai loikoillaan etelän lämpimän auringon alla.