Joka vuosi tähän aikaan (ja erityisesti kuusi ja neljä vuotta sitten)

Tasan kuusi vuotta sitten, 4.4. klo 8.30 menin synnytyssaliin synnyttämään esikoista.

Tasan neljä vuotta sitten, 4.4. klo 8.30 menin synnytyssaliin synnyttämään kuopusta.

Sen jälkeen joka ikinen vuosi 4.4. kirjoitan blogiin postauksen, joka alkaa suunnilleen näillä sanoilla.

Sori siis toistosta. Mutta niin se vain on: tämä on se päällimmäinen ajatus, joka mielessäni pyörii joka vuoden huhtikuun neljäs päivä. Mikä mahtava päivä! Ensin se antoi meille yhden lapsen (okei synnytys venyi aavistuksen verran seuraavan vuorokauden puolelle). Mutta ei siinä vielä kaikki! Sitten tasan kaksi vuotta myöhemmin se sama päivä antoi vielä meillä toisenkin lapsen!

Päivässä on siis jotain ihan erityistä. Nojoo, sitä ihan samaa erityisyyttä, mikä varmasti jokaisen lapsen syntympäpäivässä on – niille omille vanhemmille.

Kuusi vuotta jo tätä lapsiperhe-elämää.

Voiherranjestas.

Yksi meidän vakituisista ihmettelyiden aiheista Joelin kanssa on se, miten tosiaankin me oltiin tunnettu vain kolme vuotta ennen kuin kahdesta tuli kolme. Silloin mukamas tuntui, että onhan tässä pariskunnalla jo historiaakin takanaan – mutta nyt olemme olleet lapsiperhe jo tuplasti pidempään kuin silloin ehdittiin olla kahden kesken ennen lapsia. Ihan jotenkin älytön ajatus!

Kuusi vuotta.

Kuudessa vuodessa minimurmelista on kasvanut hymyilevä päivänpaisteinen pian-eskari. Ja vastaavasti neljässä vuodessa siitä mustatukkaisesta pikkuapinasta, joka nukkuessaan oli kaunis kuin nukke, on kasvanut hurmaava ja huumorintajuinen iso tyttö, joka osaa ja tietää niin paljon. Molemmat ihan joka ikinen päivä saavat minut hämmästelemään, miten he voivatkin olla noin fiksuja, tiedonhaluisia ja jotenkin… …perin pohjin aurinkoisenonnellisia pieniä, ihan oikeita ihmisiä.

Ja mä ja Joel tehtiin ne!

Tuota edellistäkin enemmän olen kuitenkin nyt viime aikoina ajatellut… itseäni. Haha. Mahtavaa. Itsekäs äiti-ihminen ajattelee lastensa syntymäpäivänäkin itseään :D

Mutta siis. Että minkä valtavan matkan tässä itsekin on kulkenut viimeisen kuuden vuoden aikana.

Kyllä, olen muuttunut ihan valtavasti. Ilmeisesti sen pitäisi olla ihan kunnia-asia, että säilyttää oman itsensä, vaikka lapsia tähän maailmaan pullauttaakin. Mutta kyllä mä olen muuttunut. Ihan kummallinen ajatus, että en olisi muuttunut, totta kai olen! Koko elämään on lyöty isolla leimasimella merkintä ”lapsiperhe”, ja se tarkoittaa tosi monia asioita. Sitä, miten lasten turvallisuus ja hyvinvointi kurvaa kaiken eteen, miten erilaisia ratkaisuja tehdään lasten näkökulma ajatellen ja niin edelleen. Näin isompien lasten kanssa se ei tarkoita enää ”onko ravintolassa syöttätuoli” tai ”missä voin imettää” -tyyppisiä juttuja, mutta kyllä silti suurimassa osassa mun nykyelämän hetkiä on jokin vaikutus sillä, että minulla on lapsia.

Elämä kuusi- ja neljävuotiaiden kanssa on kuitenkin jo elämää isojen lasten kanssa. Kun katselen vanhempia vauvojen, 1-vuotiaiden ja 2-vuotiaiden kanssa, se tuntuu itsestä kuin kaukaiselta ihan toiselta elämältä. Sellaiselta, jossa on valtavasti (kaikki!) jotain tuttua, mutta josta tuntuu kuluneen jo pieni ihmisikä.

Ja pieni ihmisikä sen onkin. Pienen ihmisen ikä.

Rakastan noita kahta lasta ihan valtavasti! Rakastan tätä meidän elämää. Rakastan sitä, millainen perhe meistä kasvoi.

Tämä on hyvä päivä olla onnellinen.

Tästä päivästä se kaikki lähti.

 

PS: Pari vanhaa videota, joille olen tänään kikatellut (vähän tippa silmäkulmassa):

Miksi käyttää kävelytuoleja ja kaiken maailman mopoja, kun on:

Muumi hukassa:

Kissanruokakuppi:

Vauva nauraa:

<3 <3 <3 <3 <3

50