Minä olen yrittänyt väittää, että se ei voi olla mahdollista, mutta se vastaa, että on se. Ja ehkä se nyt itse paremmin tietää
Luistellut se kuulemma on; vaikkakin hyvin pitkin hampain.
”Ajattele vaikka, että joskus jos sulla on omia lapsia, miten kiva niiden kanssa on käydä luistelemassa”, epätoivoinen liikunnanopettaja oli yrittänyt motivoida tiukkailmeistä teinikapinallista.
”Jos ne haluaa luistella, ne ei ole mun lapsia”, teini-Joel oli vastannut synkkien kulmiensa alta.
Minulla itselläni on vähän samantyyppinen koululiikunta-antipatia, etenkin kaikenlaisia pallopelejä kohtaan. Mulle itselleni se luontevin reaktio pallon lähestymiseen on väistäminen. Ja silmät kiinni, totta kai. Herranjestas jos joku kova esine lähestyy kovalla vauhdilla, niin suojautuahan sitä nyt täytyy. Mä vaan noudatan evoluution sisäänrakentamia käskyjä.
Koko ala-asteen liikunta oli meillä pesäpalloa niin kauan, että lumi tuli maahan (Kuusamossa about elokuussa), siitä eteenpäin hiihtoa. Sitten taas lumien sulamisen jälkeen (about toukokuussa) vaihdettiin pesäpalloon.
Hiihtokilpailut olivat pakollisia, ja olin aina toiseksi viimeinen. Vieläkin muistan sen riemun viidennellä luokalla, kun olimme matkoilla juuri sopivaan aikaan ja mun ei tarvinnut osallistua hiihtokilpailuihin. Se oli koko viidennen luokkani kohokohta.
Aa joo ja sisäliikunnan lentopallo oli painajaista. Luokalla oli muutamia lentopalloilijoita, jotka löivät aivan hulluja lyöntejä. Pelkäsin henkeni edestä. Luultavasti en koko ala-asteen aikana koskenut lentopalloon muuten kuin saamalla sen päähäni.
Siitä olen kuitenkin tarkka (Joel ei ole), että en siirrä omia liikunta-antipatioitani eteenpäin seuraavalle sukupolvelle.
Uskon, että lapsissa on luontainen liikkumisen riemu, ja me ollaan me aikuiset (tai viimeistään koululiikunta), joka joko tukee sitä tai tuhoaa. Toivon, että tuollaisia kauhuliikuntatunteja ei nykykouluissa enää ole; toivottavasti ei.
Se on jotenkin niin jännä ajatus. Liikunnanhan olisi kai tarkoitus olla kivaa. Innostavaa ja virkistävää. Miksi niin monella on huonoja kokemuksia koululiikuntatunneista? Luulisi, että just liikuntaan hakeutuu opettajaksi sellaiset, jotka ovat alastaan motivoituneita. Mutta meidän ala-asteen liikunnanopettaja ainakin oli maailman epäurheilijamaisin; sellainen kireä ja äreä röökimuija. Ja Joel kertoo tarinaa heidän liikunnanopettajastaan, joka istui autossa, kun oppilaat pelasivat ulkona – ja näytti merkin auton vilkulla, kumman puolen on tarkoitus aloitaa.
Mutta siis omalta osaltani: totta kai pelaan lasteni kanssa jopa niitä inhoamiani pallopelejä. Sitä paitsi – enhän mä oikeasti niitä lasten kanssa pelatessa edes mitenkään inhoa. Kivaahan sitä on heittää palloa tai potkia, ja juosta kikattaen perään.
Sehän on hauskaa, kunnes joku tulee ja imee siitä kaiken hauskuuden.
Toivottavasti kukaan ei tee sitä näille lapsille.
Erityisesti meidän Seela rakastaa palloja; on rakastanut ihan vauvanlelukaudesta asti.
Ensin pallot olivat niitä pehmeitä vauvanpalloja ja niitä Seeluska kuljetti hellyyttävän koiranpentumaisesti enimmäkseen suussa. Sitten tuli heittäminen, potkiminen ja kierittäminen sekä kopin ottaminen. Pehmopallot, jonglöörauspallot, ilmapallot, sählypallot, ulkopallot – kaikenlaiset pallot. Thaimaasta ostetusta kirkkaanvärisestä pallosta tuli niin rakas, että me kuljetimme sen (about jalkapallon kokoinen) reissurinkkaan sidottuna kotiin asti. Pallon! Ihan järjetöntä; niitähän saa kaikkialta.
Mutta kun se on tärkeä pallo.
Ulkopallona meillä on nyt tuollainen vihreä peruspallo; Silvan ollessa napero meillä oli samanlainen keltainen, missä lie nyt. Kerran isommat lapset leikkipuistossa veivät sen, ja myöhemmin palloa etsittiin huolestuneina ympäri puiston. Onneksi löytyi.
Libero lahjoitti meille nuo tyttöjen päällä kuvissa näkyvät peliasut – nimikoituna ja kaikkea. Epäröin hetken. Iski pieni akuutti palloiluliikunnanvihaamis-flashback. Voiko näitä käyttää? Ollaanko me tällaiseen nyt riittävän… …palloilijoita…?
Katsoin Seelan riemua pallon kanssa ja totesin, että ollaan me. Ei me mitään MM-kisoja (tai mitä ne nyt onkaan?) katsota. Mutta kyllähän me nyt POTKUPALLOA pelataan hei.
Näitä samoja peliasuja saa tämän kesän Libero-keräyskamppiksesta (lisätietoja täällä) – tällaiset nimikoidut pelipuvut saa kymmenellä koodilla (Libero Suomi Limited Edition -vaippapakkaukset ja Libero Touch -vaippapakkaukset).
Onneksi muuten saatiin nämä puvut. Olisi muuten saattanut jäädä puvut keräämättä.
Mä nimittäin luulen (toivon), että meillä ei enää käytetä kymmentä paketillista vaippoja.
Kyllä: herkkyyskausiajattelu näytti toimivuutensa taas kerran. Muutama viikko sitten tilanne oli ihan eri. Mutta nyt meillä on 2-vuotias, joka ei käytä päiväsaikaan (ei edes päikkäreillä) tuttia ja kotosalla on jo ilman vaippaa aika paljon. Öisin tarvitaan kyllä vielä molempia.
Isot tytöt.
Vaikka sitten kyllä iskee pienimuotoinen ”näin isot lapset jo” -kriisi, kun perheessä ei ole enää yhtään vaippapeppua.
PS. Näin tämän mainosvideon. Ajatukseni videon loputtua: voi oltaispa mekin saatu nuo asut tuollaisina sinikeltaisina. Voiskohan näitä värjätä…? Tyttöjen lempiväreihin: Silvalle kirkuvanpinkki ja Seelalle vihreä, kiitos. Suomella on ihan ankeat värit.
Yhteistyössä: Libero. Tämä yhteistyö ehdotettiin minulle Blogiringin kautta.
14
Maarit Anneli
7.6.2016 at 12:32”Kireä ja äreä röökimuija” :D
Piti ihan miettiä, kuka se oli..
p.s. Rakastin pesistä!!
Mummis
7.6.2016 at 16:48Yksi traumatisoitunut täälläkin, hei. Mä olin koko ala- ja yläasteajan NIIN kateellinen pojille, jotka sai pelata futista ja lätkää ja sählyä (sillon se muuten oli vielä sählyä eikä salibandyä;) ) Me tytöt taas, noh, tosi paljon kilpailtiin. Oli kuntopiirit, josta tulokset tietty kaikille kailotettuna, oli uintiKISAT, hiihtokilpailut, taitovoimisteluSUORITUKSET, maastojuoksukilpailut jne. Mitään ei todellakaan tehty siksi, että siitä olisi voinut nauttia… Ja luistelussa tietenkin niitä rusetteja ja piruetteja, hienoa oli hokkareilla tehdä hei… Kaverin kanssa sitten vapaa-ajalla pelattiin jääpalloa. Vapaa-ajalla pelattiin kavereiden kanssa pesistäkin, mutta liikuntatunneilla siitäkin vietiin ilo. Opettajalla on tosiaan paljon merkitystä.
Anni
7.6.2016 at 21:55Jiihaa, loistava sattuma, kirjoitin tästä juuri tänään ilmestyneessä postauksessa: http://www.lily.fi/blogit/annifitness/koululiikuntatraumoja-jakso-1-cooperin-testi – aikomuksena on kirjoittaa koululiikuntatraumoista kuukausittain. Tämä eka ei tosin vielä ole kovin syväluotaava, mutta tulevaisuudessa kaivellaan enemmän myös mielen sopukoita ja mietitään, onko mun pitkäaikaset liikunta-antipatiat johtunu koululiikunnasta. Tai sitten ei kaivella, ja vaan jatkan höpsöttelyä, nähtäväksi jää :)
Mun muistijäljen mukaan koululiikunnassa oli koko ajan kysymys paremmuudesta, huonommuudesta, voittamisesta ja häviämisestä – joka ikisellä tunnilla kilpailtiin tavalla tai toisella. Kilpailuhenkisyyttä tuettiin, ja kulisseissa kilpailuhenkisyys oli pahimmillaan muotoa ’toi pilas meidän pelin’. Koe siinä nyt sitten liikunnan riemua, tai muodosta kuvaa itsestäsi liikkujana. Toivottavasti nykyään meininki on vähän positiivisempaa, ja kaikenlaisille liikkujille skaalautuvaa.
…vai, olisinko mä nykyään parempi häviämään ja voittamaan (ts. hyväksymään sellaiset ’tänään nyt vain meni huonommin’-fiilikset), jos olisin palloillut lapsena?
Nipa
7.6.2016 at 23:00Ymmärrän kyllä että tuo kilpailumeininki ei ole kaikkia varten, mutta eihän muistakaan aineista saa hyviä arvosanoja sen perusteella et on yrittänyt kovasti.
lilah
7.6.2016 at 23:38Minäkään en koskaan erityisemmin pitänyt koululiikunnasta mutta siinähän se meni aineena muiden joukossa. En loistanut tunneilla mutta en ollut ihan huonoinkaan. Ala-asteen liikunta oli perus avorivistöjä kehärummun tahtiin, polttopalloa, pesäpalloa, vähän kori- ja jalkapalloa sekä luistelua ja hiihtoa sen mitä eteläsuomen talvet sallivat. Yläasteen alkajaisiksi saimme mitäänsanomattoman opettajan, jonka tunneilla riitti että sinne meni. Jotain lajia harrastavat saivat automaattisesti 9-10 todistukseen, muut 7-8 taitojen yksi- tai monipuolisuudesta riippumatta. Kasilla saimme open, joka noudatti opetussuunnitelmaa pilkuntarkasti. Hänen mottonsa kuitenkin oli, että tavoitteena on saada liikuntaa inhoavat sietämään sitä, liikuntaa sietävät pitämään siitä ja liikunnasta pitävät rakastamaan sitä. Vaikka tunnit oli vähän puuduttavia kaikessa kaavamaisuudessaan, lajeja oikeasti opeteltiin (toki vaatimustaso opettajan omissa lajeissa eli luistelussa ja voimistelussa oli muita lajeja korkeammalla) ja jossain määrin kannustusta tuntui saavan juurikin oman tason parantamiseksi. Numero todistukseen tuli kuitenkin sitten osaamisen mukaan. Suurempaa traumaa mulle ei jäänyt, mutta en kyllä liikuntaa aktiivisesti harrasta edelleenkään. Välillä kausiluonteisesti käyn puoli vuotta jollain tunneilla, mutta varsinaisesti ei kärpänen ole päässyt puraisemaan niin että olisi pakko päästä. Hyötyliikuntaa ja kävelylenkkejä lähinnä tulee tehtyä sekä jonkin verran talvilajeja. Lapseni vien kuitenkin mielellään liikkumaan enkä varmasti ole mitään pahaa liikunnasta heille sanonut.
Eskarilainen sitten aloittikin tässä keväällä jalkapallon ja totta tosiaan heti pukkaa mokkapalanmyyntivuoroa kioskilla, rahankeruuta varten myytävien tuotteiden kaupittelua, joukkuekuvausta, pelireissua sinne sun tänne viikonloppuisin, varustelistaa ostettavaksi seuran logolla jne. Onneksi kyseessä on kesäpainotteinen laji, muuten en neljän lapsen harrastusrumbassa tähän repeäisi!
Vaippakoodeista vielä sen verran, että järjetön satsi vaippoja pitäisi ostaa varastoon! Entinen kuopus on juuri jättämässä vaipat, niitä menee 1-2/vrk eikä vauvallakaan kamalasti kun kakkii säästeliäästi vain joka toinen päivä.
Vuokko
8.6.2016 at 13:05Voi koululiikunta! Kun miettii mitä lajeja EN koululiikunnan ansiosta oppinut vihaamaan niin taitaa olla yhden käden sormilla laskettavissa, just se telinevoimistelu, tanssi ja uinti oli varmaan ainoat joista koulussakin tykkäsin. Mutta pallopelit, etenkin pesäpallo, hiihto ja luistelu. Muistan että vapaa-ajalla kavereiden kanssa nautin jopa pesäpallosta, sählystä, polkupyöräilystä ja juoksemisestakin, koulussa se suorittaminen vei niistä maun. Tähän toki vaikutti jotkut koulukaveritkin, jotka pelasivat täysillä kilpaillen ja huusivat niille, jotka eivät ehkä olleet niin hyviä. Liikunta oli ainoa laji jossa jäin jälki-istuntoon, koulun jälkeen kiertämään yksin opettajan vahtiessa sitä hiton luistelukenttää, kun en tunnin aikana saanut tarpeeksi montaa kierrosta täyteen. Vihasinvihasinvihasin luistelua, osittain varmaan siksi etten ikinä oikein oppinut sitä (-tai sitten en oppinut, koska inhosin sitä? Jokatapauksessa en vieläkään ymmärrä miten niillä terillä muka pysyy pystyssä, saati sitten liikkuu yhtään mihinkään. Se kehitys teki täysstopin päiväkodissa.) Vihasin sitä miten luistelun jälkeen jalkoihin aina SATTUI. Seiskaluokan jälkeen en ole kertaakaan koskenut luistimiin enkä suksiin, enkä usko koskevanikaan.
Mun ala-asteen liikuntaope (ja samalla luokanvalvoja) oli kyllä niin urheiluhullu ja asialleen (väärällä tavalla) omistautunut, että onnistui kitkemään kaiken ilon koko hommasta. Kaikki liikuntatunnit piti tehdä täysiä ja kaikki luokkaretket tehtiin pyöräillen hullun pitkiä matkoja johonkin liikuntakeskukseen. Mielikuvieni mukaan vaatimukset tältä opettajalta oli tosi kovat sen ikäisille. Ja kilpailla piti! Näin täysin kilpailuhaluttomana ihmisenä se voittaminen ei ikinä motivoinut eteenpäin, vaan teki kaikesta vain inhottavaa pakkoa. Se opettaja myös jätti mut jälki-istuntoon, kun en 3. luokalla uskaltanut roikkua pää alalspäin puolapuissa. 3. luokalla! Ehkä se jollekin olisi voinutkin olla hyvä motivointikeino (itsensä voittaminen jne), mutta ei muutenkin aralle 10-vuotiaalle, joka vasta tutustui eri lajeihin. Ainakaan ei tuonut sitä liikunnan ilon tunnetta.
Mutta mulla on teoria! Siitä miksi liikunnanopet usein on niin suorituskeskeisiä ja onnistuvat kitkemään liikkumisen riemun koululiikunnasta (tohon koulukuntaan, jossa istutaan autossa ohjailemassa, en ole törmännyt :D). Liikunnanopettajiksi ehkä hakeutuu niitä, joille liikunta on ollut jo kouluajoista helppoa, jotka ovat niitä urheilullisia ja joille se kilpailuttaminen toimii motivointikeinona. Siihen vielä lisäksi oma laji-innostus, oppilaiden suosiminen sen lajin harrastaneisuuden/kilpailuhenkisyyden perusteella ja jonkunlainen turtuminen koko opetushommaan, jossa pitäisi ottaa lapset huomioon yksilöinä ja heidän erilaiset oppimistyylinsä sekä tarpeensa. Silloin voi olla vaikea nähdä asiaa herkemmän, aremman, kilpailuhaluttomamman tai liikunnallisesti ei-luonnostaan-niin-lahjakkaan lapsen kannalta. Koululiikunnan olisi huipputärkeää etenkin ala-asteella keskittyä siihen liikunnan riemun löytämiseen ja erilaisten lajien kokeiluun, eikä hampaat irvessä suorituksia hakevaan, muutamaan lajiin keskittyvään rääkkäykseen. Kyllä ne lapset liikkuu, kun vaan löytyy laji, josta pitää! Ja sellainen varmasti löytyy kaikille. Oli se sitten miekkailu, kamppailulajit, ratsastus, tanssi tai lumilautailu.
Karin
12.6.2016 at 00:16Koululiikunta. Herättää aina tunteita :)
Mä olen aina tykännyt liikunnasta. Sehän oli suosikkitunti kuvaamataidon ja käsitöiden rinnalla. Tykkäsin myös äidinkielessä lukemisesta (eikös lukeminen ja kirjallisuus ollut oma alaosionsa ja kielioppi omansa?). Huomioitavaa lienee kyllä se, että käsitöiden arvosana oli seiska, vaikka siitä pidinkin.
*
Yläasteella olin varmaan 8,5 oppilas liikunnassa, mutta opettaja kertoi alusta asti, että innostuneisuus/ahkeruus nostaa tai laskee arvosanaa aina ylös-tai alaspäin. Eli jos liikunta ei olisi kiinnostanut, olisin saanut 8.
*
Mietin todella paljon, minkälaiset opettajat mulla on ollut liikunnassa. Ala-asteella ei ollut voimistelua (olisin halunnut), ja liikunnan opetuksen taso oli näin jälkikäteen ajatellen välttävä. Mutta tekemisen taso oli kiitettävää. Tarkoitan siis, että kun ei osattu opettaa lajeja, niin ei niissä varsinaisesti odotettu paljon taitoakaan.
Tosin jos luokalla olisi ollut jotain lajiharrastajia eri lajeissa, niin kun toisiin verrataan aina jonkin verran, niin tavallisen lapsen taidot olisivat suhteessa heikentyneet ja varmaan olisi numerokin. Viitekehys taisi ratkaista, että olin aina hyvä kaikessa (mutta lajien harrastajien keskellä olisin ollut varmaan aika heikko).
Karin
12.6.2016 at 00:31Osittain pidin liikunnasta varmaan siksi, että olin melko hyvä, ja kun en ollut, olin innokas tekemään. Into korvasi puutteita, ja palaute oli positiivista mikä taas innosti lisää.
Kaikesta liikunnasta en pitänyt, ja jos olisin joutunut niitä juttuja tekemään paljon, olisin varmaan alkanut inhota koululiikuntaa.