Idyllinen blogiaamu

Hahaa, tulin vahingossa tänään rakentaneeksi Instassa nii-iiiin tyypillistä some-illuusiota.

Kas näin:

aamupala lettuja

”Tätä on arjen luksus (äskeisen pyykkikuvan lisäksi): joskus voi päättää syödä lettuja aamupalaksi arkiaamuna. Söin omani fetalla ja sriracha-kastikkeella”, kirjoitin kuvatekstiksi.

Idyllinen aamuhetki jatkui. Heti perään otin uuden kuvan:

avokado feta lettu

”Arkiaamulettu numero kaks. Just nyt tällä (nopeasti ohimenevällä) hetkellä mä rakastan mun elämää”, kirjoitin.

*******

Huomatkaa nuo kaksi sanaa: nopeasti ohimenevällä. Koska:

  • Olemme koko perhe kotona noin myöhään arkiaamupäivänä siksi, että Silvalla on ollut taas hengitysvaikeuksia ja on siksi jäänyt kotipäivälle – tämä tarkoittaa meille vanhemmille tietysti vaikeuksia työntekojärjestelyissä.
  • Ennen letunpaistokuvaa Seela on huutanut ”tyttö tahtoo maistaa!!!!!!” mm. raa’alle kananmunalle ja mun järkkytuliselle sriracha-kastikkeelle.
  • Koska srirachaa ei sitten epäreilusti saa, ”MÄ EN HALUU ENÄÄ, MASU TÄYNNÄ, MÄ HALUUN JOTAIN MUUTA, MÄ HALUUN, MÄ EN HALUU, NÄLKÄ, EI OO NÄLKÄ!”, huutavat molemmat lapset (ei oikein selvinnyt, kuka haluaa/ei halua ja mitä).
  • Se sriracha ei maistu mitenkään hyvältä niissä letuissa.
  • Alan syödä tuota avokadolettua, mutta totea, että uhh en mäkään jaksa. Koska itse asiassa se on jo kolmas eikä toinen lettu.
  • Avokadolettukuvanottohetkellä olkkarista kuuluu aivan järjetön kolina: Silva on kasannut ison muovikulhon täyteen muovileluja ja hämmentää niitä raivokkaasti, Seela on käynnistänyt älämölöä pitävän leikkilieden.
  • Sadasosasekuntia myöhemmin Silva flippaa: ”SEELA OTTAA KAIKKI NE RUOAT, MITÄ MÄ HALUAN!!!!!!!”
  • Mä näpyttelen kuvatekstiä Instagramiin ja yritän opastaa, että ”sopikaa hei kullat itse se asia, sä voit Silva jutella Seelan kanssa, että mitä leluja kumpikin hal…”
  • ”ÄITIIIIIIIIII!!!!!!”, räjähtää Silva ja sinkoaa tunnekuohussa kädestään muovilautasen, joka osuu Seelaa (onneksi vain) jalkaan niin, että Seelakin alkaa huutaa.
  • Kaikki huutaa. Minä lähden pöydästä lohduttamaan, jolloin kaikki huutavat vielä kovempaa.
  • Kaikki huutaa.
  • Kaikki huutaa
  • Kaikki huutaa. *)*) hieman liikaa sekasortoa, että vois muistaa, että mitä tässä oikein edes tapahtui; tosi paljon huutoa siihen kuitenkin kuului, sen voin varmuudella kertoa.

…ja miten mä pysyn siinä sitten kuitenkin suht rauhallisena tuossa tilanteessa…? Zen? Mahtava itsehillintä? Hahaa, kerron salaisuuden: mulla on korvatulpat.

*******

Että siinäpä sitä sitten idyllistä blogiaamua taas kerrakseen. Vaikka ihan vilpittömästi noina kuvanottosekunteina ajattelin, että ”oh mä rakastan mun elämää”, niin ihan yhtä vilpittömästi seuraavilla sekunneilla ajattelin, että ”no voi v*u tätä hommaa”.

Juuri eilen juteltiin (kaiken lastenkatsomishärdellin keskellä) leikkipuisto/blogitutun kanssa tästä; että mitkä hetket ovat niitä, jotka itse nostaa ikään kuin ajatuksissaan päällimmäisiksi. Mitkä muistaa. Yhdellä sekunnilla on ihanasti molemmat lapset kainalossa lukemassa kirjaa ja ajattelee, että ”oi että meillä on tässä ihanaa ja idyllistä hei”. Ja seuraavalla sekunnilla saattaa räjähtää.

Että kummalle niistä sekunneista antaa vallan omissa ajautuksissaan.

Kumman version tarinasta (siitä täällä kirjoitinkin) itselleen kertoo: onko kaikki ihan jees (vaikka ajoittain on maailmanloppukohtauksia) vai onko kaikki ihan perseestä (jolloin idylliset hetket ikään kuin ohittaa huomaamatta).

Itselläni riippuu tosi paljon päivästä, kummille tunteille annan vallan. Haluan kuitenkin kiinnittää itsessäni siihen huomiota: että en sivuuttaisi niitä hyvä hetkiä vaan jaksaisin nähdä ja tuntea ne silläkin uhalla, että ne ovat niin perhosensiivenlepatusohimeneviä.

Jää niistä hyvistä hetkistä ainakin jälki someen jos ei muuta. Toivottavasti muistoihinkin.

Huonoja hetkiä ei onneksi ehdi valokuvaamaan.

*******

Sen avokadoletun söin myöhemmin. Kylmänä. Oli hyvää.

63
Like

You Might Also Like

  • jennilee
    19.4.2016 at 16:03

    Kaikesta huikeudestaan ja syvällisyydestään huolimatta tää blogiteksti jätti mulle ennen kaikkea yhden ajatuksen: nälkä! Pakko päästä kokeilemaan avokado-feta-sriracha -komboa! :D :D (ps. Syytän tästä(kin) raskautta)

    • krista
      19.4.2016 at 22:27

      Hahaa, kokeilitko jo? :D Mä neuvoisin jättämään srirachan tuosta pois (jotenkin ei istunut maultaan) ja sen sijaan vaikka kunnon tujaus mustapippuria! :)

  • Lilah
    19.4.2016 at 16:41

    Neljännen syntymä täällä lähestyy ja vaikka tähän asti fiilikset on olleet ”ihana jäädä kotiin vielä kerran ja nauttia lasten kanssa olosta täysipäiväisesti”, on viimeiset pari päivää taas pistäneet miettimään mitä on menty tekemään: yksi mahataudissa, toinen flunssassa kera korkean kuumeen, kolmas terveenä harrastuksineen ja mies tietysti viikon työreissussa. Oksentaja on luonnollisesti pienin, jolla laatta lentää mihin lentää. Lyllerrän perässä minkä supistelulta pystyn. Päiväuniajan pyykkään ja siivoan sekä viihdytän kuumepotilasta. Ja väkisinkin mietin miten vastaava rumba pyörisi vauva kainalossa.

    • krista
      19.4.2016 at 22:31

      Voi, kovasti paranemisia sinne ja toivotaan, että tällä hetkellä terveet (erityisesti sä, joka härdellin hoidat!) pysyvät kaikki terveinä! Koska teillä onkaan uusimman laskettu aika? Tsemppiä kovasti, virtuaaliset voimahalauslähetykset täältä! <3

      • Lilah
        20.4.2016 at 08:34

        Pari viikkoa vielä, täsmällisiä olleet muutkin. Parempi jos ei tähän härdelliin synny.

        Ja sit on taas näitä aamuja kun esikoinen jo lähtenyt kouluun, pienemmät katsoo pikkukakkosta ja minä loikoan yhä sängyssä. Kainaloon mahtuis mainiosti vauva aamumaidolle ja perään ehtis vielä suihkun, lehdenluvun ja sit käynnistelemään päivän muiden lasten kanssa.

  • Petra H.
    19.4.2016 at 18:55

    Mä oon huomannut viime aikoina, että unohdan _samantien_ meidän 4,5v tuplien kärhämöinnit (joita kyllä riittää!!) ja muistan vaan, että ”ihanaa aikaa ja hyvin menee”..

    Oon tainnut päästä jonkinlaiseen zen-tilaan tässä vanhemmuudessa, jee. Enää ei ahdista, jos on miehen harrastusilta enkä odota omaa aikaa kuin kuuta nousevaa. Vauva-aika oli vähän rankkaa ja silloin hajoilin ihan mihin sattuu. Nyt tulee ekana vaan mieleen, että tyypit nukkuu ja syö hyvin, niiden perässä ei enää joka vessareissulle tarvitse lähteä ja aika usein yhteiset leikitkin onnistuu. Aika helppoa ;)

    • krista
      19.4.2016 at 22:36

      Oi, zen-olotila – mä oon vähän kade, mutta eniten ihailen ja koetan imeä samaa itsellenikin! :) Voiskohan olettaa, että kahden vuoden päästä (kun Seela neljä) meilläkin…? Voisko, voisko, pliis sanokaa, että VOIS! :)

      • Karusellin Anni
        20.4.2016 at 09:17

        Voi varmasti. Mä muistan kristallinkirkkaasti muutaman vuoden takaa erään illan. Nuorempi lapsista oli neljä ja vanhempi seitsemän. Kello oli ehkä puoli yhdeksän. Taas yksi päivä takana ja lapset untenmailla. Tunsin oloni niin kertakaikkisen JOUTILAAKSI, että oli pakko keksiä jotakin. Uudet opinnot, uusi askel uralla, uusi harrastus, mitä vain. Tarmoa ja ylimääräisiä paukkuja tuntui yhtäkkiä olevan niin paljon etten meinannut nahoissani pysyä. Istuin meidän keittiössä ja tajusin, että jos tätä menoa elettäisiin seuraavat noin 12-15 vuotta, niin tylsistyisin kuoliaaksi.

        Silloin vahvistui päätös kolmannesta lapsesta.

        No, sen jälkeen ei tuollaista joutilaisuuden tunnetta ole enää tullut, ja jotenkin veikkaan, että ei ehkä ihan äkkiä tulekaan. Kolme lasta onkin jännästi aika paljon enemmän kuin kaksi. :-) Mutta hyvä näin.

        • Karusellin Anni
          20.4.2016 at 10:06

          Oho, kappalejako puuttuu!

          • krista
            20.4.2016 at 14:15

            Lisään sulle viivat :)

        • Lilah
          20.4.2016 at 14:50

          Haha, kolmen kanssa ei meilläkään ole juuri jouten oltu, mutta silti tuntui että rumbasta puuttui neljäs. Jotenkin tasapainottamaan ”joukkueet” isoihin ja pieniin.

          • Karusellin Anni
            20.4.2016 at 15:12

            Lilah, ymmärrän. Meillä tämä kolmas oli jo vähän sellainen ekstrabonus, mutta saavuttuaan teki kyllä perheestä jotenkin täydellisen ja kokonaisen, siltä tuntuu. Nyt menee piuhat poikki ja sanotaan kohta muutenkin heipat pikkulapsiajalle, kun nuorinkin alkaa olla suht omatoiminen. :-)

  • Riina
    19.4.2016 at 19:58

    Mainio postaus jälleen kerran. Kiitos!

    • krista
      19.4.2016 at 22:37

      Jee, kiva että tykkäsit! :)

  • Nanna /noppasoppa
    19.4.2016 at 22:39

    Mä löysin varastosta peltorit. Ihanat peltorit!

    Lasten huuto loppuu jo melkein siihen kun pistän ne päähän. Eli toimii! Ja sit ne alkaa kiistellä ja huutaa siitä, että kumpi niistä saa laittaa ne päähän. Eli ei sittenkään ihan toiminut.

    • krista
      19.4.2016 at 22:49

      Hahaa! Mä oon ottanut nuo korvatulpat ajoittain päiväkäyttöön nyt tässä muutaman viikon aikana, kun mä ihan oikeasti välillä pelkään saavani jonkun kuulovaurion. Kun otan siis lapsen lohdutustarkotuksessa syliin ja se HUUTAA TÄYSILLÄ SUORAAN TÄRYKALVOON graa. Ja joskus toinen toisella lanteella ja toinen toisella ja molemmat huutaa suoraan oman puolen korvaansa. Muutamia kertoja on alkanut jo korvat soida – plus että itse pystyn myös pysymään rauhallisempana, kun ne äänet aavistuksen verran vaimenevat (heh kuulen ne valitettavasti silti Erittäin Hyvin).

      Mä oon ihan sanonut tytöille, että ”äiti joutuu laittamaan korvatulpat korviin, että äitin korviin ei satu”. Ja tosiaan, kun mäkin ne laitan korviini (no ehkä viitisen kertaa oon vasta niin tehnyt), niin meilläkin huuto loppuu SEINÄÄN. Ne jää vaan ihmeissään katsomaan, että mitäs nyt :D Eli toimii :D Ja korvatulpista ne ei hoksaa (KOP KOP PUUTA HEMMETTI VIE) alkaa kinastella, joten suosittelen kokeilemaan peltoreiden sijaan! :D

  • Vannikkila
    20.4.2016 at 01:08

    <3

    Kirjoitat vaan niin ihanan aidosti ja rehellisesti :)

    • krista
      20.4.2016 at 16:59

      Oh, kiitos <3

  • Henna
    20.4.2016 at 15:03

    Ei vitsi, tää on niin tuttua. Ja jännä juttu, jotenkin oudosti pystyn paljon paremmin sietämään sitä huutoa, kun on korvatulpat päässä. Toinen vaihtoehto on, että pistän ihan peltorit (ne lasten) ja vielä sanon lapsille, että äiti pistää nyt nää päähän, koska koskee korviin tuo teidän huuto niin paljon. Kohta isompi tulee sanomaan, että ”äiti, ei me enää huudeta, voit ottaa kuulosuojaimet jo pois”. Toimii ;)

  • nimetön
    20.4.2016 at 16:31

    Meilläkin on peltorit! Käytän niitä ns. vaikeina päivinä (siis minun vaikeina päivinä) koska oikeesti pystyn olemaan itte paremmin rauhallisena jos ne äänet ees vähän vaimenee.

    Oltiin muuten taannoin Espanjassa ja ihmettelin että miten hemmetissä ne paikalliset lapset ei karju koko aikaa. Meidän pesue todella kuului leikkipuistossa koska meillä karjutaan siis joka asiasta joka harmittaa. Mut siellä sit häveliäisyyssyistä aloin kieltää karjumasta koska esimerkki jotenkin tuntui vaativan sitä. No toimihan se jonkun verran kyllä eikä siitä tuntunu olevan haittaakaan lapsille ovat kumminkin jo kaksi ja neljä.

    • Petra H.
      20.4.2016 at 20:47

      Heh, mä taas hämmästelin joulukuussa Espanjassa, et miks ne lapset huutaa koko ajan :D Ne tais tosin olla enemmän semmoisia kouluikäisiä = yhtä pitkiä kuin meidän pitkät 4v tytöt, mutta puolet leveämpiä ja selvästi vanhemman näköisiä :) Mutta se meteli oli infernaalinen!

  • Pia Mari
    23.4.2016 at 11:43

    Hah, mulle on niiiiin moni suositellut semmoisia työmaakuulokkeita, jotka kannattaa laittaa korville kun meno yltyy liian kovaksi :D Jos ei kuule sitä kaikkea huutoa niin kovalla, niin ei sitä itsekkään hermostu niin!

  • Merja Kujala
    24.4.2016 at 09:03

    Tiedätkö, ihan ottamatta kantaa someilluusioon ja sen nostattamiin mahdollisiin ongelmiin muissa ihmisissä – siinä ei ole mitään väärää, että nostaa ylös ja taltioi itselleen niitä taianomaisia hetkiä. Että keskittyy niihin ihaniin asioihin, mitä elämässä tällä hetkellä on. Kun niitä taltioi tavalla tai toisella ja huomioi, niitä alkaa nähdä yhä enemmän ja enemmän. Henkinen hyvinvointi lisääntyy myönteisen kautta. Ja mitä parempi olo sinulla on, sitä parempi olo perheelläsi on myös.

    Otan sittenkin kantaa niihin ongelmiin. Jokainen ihminen on ihan itse vastuussa omista tunteistaan ja ajatuksistaan.

    Idyllistä aamua sinulle ja perheellesi myös tänään!

  • Pauliina
    24.4.2016 at 10:38

    Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Meillä kohta muksut 3- ja 4-vuotiaita ja huutoa riittää 😆 Blogeja katsellessa unohtaa että kyllä muidenkin lapset tappelee ihan samalla tavalla kuin meidänkin.

    Repesin korvatulppien kohdalla! 😆😆 Pitää kokeilla itsekin!