Hyvinvoinnin 2018

Kumpaa ”mitä kuuluu?” -klisettä käytät?

”Mitä kuuluu?”
”Ihan hyvää.”

vai:

”Mitä kuuluu?”
”Tosi kiireistä.”

Mä päädyin viime huhtikuun jälkeen elämänvaiheeseen, jossa käytettiin tuota jälkimmäistä. Muutuin ihmiseksi, joka ei osannut ”mitä kuuluu?”-kysymykseen vastata muuta kuin luetella kiireitään. Kaikkiin kivoihin tekemis- ja tapaamisehdotuksiin vastasin alkusaatteella ”no just nyt on tosi kiireistä, mutta…” Vielä paria vuotta muutamaa kuukauttakin aikaisemmin olin kiinnittänyt joissain muissa ihmisissä (empaattisen) huomion samaan: että voih, kun elämä kutistuu pelkäksi stressiasioiden luettelemiseksi. Ja hup-sis. Yhtäkkiä olin itse samassa.

Voitokseni voin ehkä sanoa, että sentään tiedostin sen. Kun luettelin kiireitäni, kuulin samalla ulkopuolisen korvin itseni puhuvan ja ymmärsin, että en pidä siitä. En pidä itsestäni tällaisena.

Miten pitää se tasapaino? Positiivisen aktiivisen tekemisen ja silti stressittömyyden välillä.

En tiedä. En osaa. Tässä iässä sitä tajuaa, että omassa elämässä on pitkällä aikavälillä tosi paljon ollut kyse sen tasapainon hakemisesta. Ennen lapsia olin siinä toisessa ääripäässä, paahdoin kovasti töissä. Se oli ihan ok siinä elämänvaiheessa; tosin jälkikäteen ajattelen, että olisinpa ollut vielä vähän rennompi enkä stressannut turhasta silloin, kun oli mahdollisuus keskittyä etupäässä itseensä.

Sitten taas esimerkiksi viime talvi oli tosi hyvä. Löysimme onnellisen arkirytmin täällä Espanjassa. Sen opetuksesta täällä.

Suomeen tullessa huhtikuussa homma taas ihan repesi ja olimme syvällä arkistressikiireessä. Miten pysyä hyvässä? Vai onko se vaan jatkuvaa tasapainon hakemista?

Se, minkä olen huomannut, on se, että kyse ei välttämättä ole edes siitä, että mitä tekee. Vaan miten tekee. Millainen olo on sisällä. Se on se kliseinen sisäinen hyvinvointi. Se ei ole ihan helppo juttu.

Esimerkiksi mulla ei ole ollut mikään oikeasti vialla, mutta silti olen ollut kireä. En rento ja hyvinvoiva. Ja se on johtunut siitä, että en ole osannut päästää kiireestä irti.

Onneksi loppukeväällä ja syksyllä omana ”pelastusrenkaanamme” toimi juuri tuo Espanjan opetus. Päädyimme pitämään sitä marraskuun puolivälin tänne muuttoa sellaisena henkisenä helpotusrajapyykinämme: sitten tää taas helpottaa. Eräs upea tarkkanäköinen ihminen osasi kuitenkin esittää hyvän kysymyksen: oletko varma, että osaat rentoutua sitten? Mitä jos se jää päälle? ”Juu juu, ainakin aion yrittää”, vastasin.

Mutta ymmärsin, että jos en itse kiinnitä siihen huomiota ja aktiivisesti pyri vaikuttamaan ajatuksiini, niin se kiireen tuntu todellakin jää päälle. Ei se auta, että vaihtaa maata. Ei siinä ole kyse fyysisestä sijainnista maapallon pinnalla.

Tämä on siis tavoitteenani tulevalle vuodelle. Ja tulevalle elämälle.

En aio treenata maratonia varten (heh lähinnä koska vihaan juoksemista) tai hoikistua kuntoon, jossa minulle ei enää puistossa sanota ihastuneesti ”ai säkin oot raskaana!”. (kyllä, se tapahtui taas) En aio olla tipattomalla tammikuulla tai luvata mitään muutakaan, jossa minulta vaaditaan jotain.

Sen sijaan haluan lisää hyvää itseeni päin.

Itselleni tämä ei ainakaan toteudu mallilla ”kirjoitan tämän bloggauksen ja sen jälkeen vaan alan voida hyvin” -tyyppisesti. Pikemminkin se on pitkäaikainen elämäntavoite, jossa tulee mutkia ja töyssyjä, ylämäkiä ja alamäkiä, onnistumisia ja takapakkeja. Kokeilen ensimmäistä kertaa elämässäni coachingia (kiitos blogilukijan, joka tätä minulle tarjosi; tästä varmasti lisää myöhemmin) ja jo ensimmäisen session jälkeen tunnen, että tästä voisi olla juuri nyt minulle hyötyä matkalla ulos stressipyörteestä.

Mutta pääasia kai on, että sitä ei unohda. Että ei suostu siihen arkisyöveriin, jossa vaan mennään päivästä toiseen ja ollaan huomaamatta, että jossain syvällä rintalastan takana asuu orastava tyytymättömyys. Tajuan, että ei riitä, että lähtee Espanjaan ja aurinko paistaa; se on vain ulkoinen olosuhde. Pitää löytää myös se hyvä tunne sinne sisälle.

Aika järkyttävää liibalaabaa, sori :D Mutta näitä olen ajatellut – ja vaikka sanoina se näyttäisikin sanahelinältä, niin siellä on todellinen merkitys.

Vuosi 2018 kuulostaa tosi hyvältä vuodelta olla aktiivisesti onnellinen.

34
Like
5

You Might Also Like

  • Lilah
    3.1.2018 at 15:17

    Itseäni melkein alkoi lukiessa ahdistaa tavoite olla aktiivisesti onnellinen. Aina ei ole. Eikä joka päivä tarvitsekaan olla. Pääasia ettei ole vallan onnetonkaan. Tavoitteena onnellisuus tuntuu äkkiseltään melkein yhdeltä kiveltä lisää rekeen. Tässä elämänvaiheessa vaan on kuormittavaa – ei elämä silti ole pelkkää kivireen vetämistä (ylämäessä toki pirun raskasta, tasaisella aika kasvattavaa eikä kasvaminen ole aina kivutonta) vaan joskus sillä reellä pääsee myös ihan pirun huimiin ja kutkuttaviin laskuihin ja vauhti riittää pitkälle!

    Työn ja vapaan tasapaino on se, mikä itselläni voisi keventää hommaa huomattavasti. Toisaalta tässä työssä tekemällä vähemmän pienentäisin vain palkkaani, en työmäärää. Sen puoleen työstressi varmaan siirtyisi nykyistä enemmän vapaa-ajalle, vaikka se vapaa-aika itsessään ehkä muuttuisi vähemmän kiireiseksi. Suurin opetus itselle on ollut näinä runsaana kymmenenä lapsellisena vuotena oppia laskemaan rimaa ja armahtamaan itseä. Maailma ei ihan helposti kaadu eikä kaiken (jos minkään) tarvitse olla täydellistä.

    • krista
      3.1.2018 at 16:51

      Tää voi ehkä olla elämänvaiheasia; mä luulen, että jossain vaiheessa muakin ois saattanut ahdistaa se ajatus (”ai pitääkö tässä nyt vielä TÄHDÄTÄ ONNELLISUUTEENKIN perhana vie” :) ), mutta nyt puolestaan on elämänvaihe ja perheen tilanne sen verran seesteinen, että sellaiseen sisäisen rauhan etsiminen tuntuu olennaiselta ja itselle tärkeältä.

      Ja kyllä, työn ja vapaan tasapainosta kyse myös mulla – tai no myös mulla just se, että miten pystyisi välillä olemaan henkisesti vapaalla ajattelematta sataa kesken olevaa asiaa. Tähän yritän juuri nyt (kunhan arki alkaa; täällä lapset vielä pari viikkoa lomalla eli omanlaisensa haasteet siinäkin) panostaa <3

      • A
        3.1.2018 at 18:01

        Oon samaa mieltä ton elämänvaiheajatuksen kanssa. Muutama vuosi sitten olisin jopa loukkaantunut, jos joku olis mua kehottanut pyrkimään onnellisuuteen. Nykyään se on mun prioriteettilistan kärjessä.

        • krista
          3.1.2018 at 22:21

          Joo just sama täällä!

  • Anneli
    3.1.2018 at 15:20

    Kiva postaus taas, itse pyörin ja tuskailen vähän samanlaisten kysymysten äärellä. Minä aloitin viime syksynä työt uudessa työpaikassa äitiysloman jälkeen, jolloin elämään tuli kertaheitolla ylitöitä, deadlaineja, päiväkotimatkoja ja kaikkea muuta sählinkiä. Minä uskon tosi vahvasti tuohon oman asenteen vaikutukseen ja etenkin siihen, että tunnistaisi milloin on oikeasti kiire ja pakko ja milloin on vain rutiininomainen tunne siitä että pitäisi.
    Tässä muutamia omia selviytymiskeinojani:
    -Varmaan itsestään selvää, mutta pysähdy miettimään mikä oikeasti on pakollista ja tärkeää (joulukorttien lähettelyt, hei hei).
    -Yritä tehdä arkinen liikkuminen mahdollisimman helpoksi. Minä valitsin kahdesta tarjotusta työpaikasta sen, joka oli selkeästi kotia lähempänä vaikka palkka ja oikeastaan työehdotkin olivat huonommat (toki ihan ok silti). Lyhyet matkat ovat vain niin korkealla prioriteettilistallani.
    -Hyväksy se, että jotkut asiat vaan ovat. Kuten joskus vaikka ylipitkät päikkymatkat.
    -Hyväksy myös satunnainen vitutus ja stressi; kuka tahansa hermostuu pimeässä loskassa uhmaikäisen kantamisesta. Kohta on kuitenkin kevät ja ensi marraskuussa lapsikin vuoden vanhempi. Se on vain tunne.
    -Minulla on työ, jota on tehtävä ylitöinä myös kotona (lähinnä kokemuksen puutteesta johtuen). Laitan kuitenkin tarkat rajat sille, että joko teen täysillä keskittyen tai sitten en tee lainkaan, mutta en koko ajan husaa jotain vasemmalla kädellä ja anna tekemättömien juttujen luikerrella jokaiseen vapaahetkeenikin. Yritän aikatauluttaa hyvin.
    -Uni on ykkösprioriteetti. Väsyneenä mistään ei tule mitään, jälki on huonompaa ja samat asiat vievät pidemmän aikaa.
    -Heitän vesilintua kaikilla naistenlehtien hyvän ihmisen standardeilla. En koe huonoa omaatuntoa jos en käy jumpassa vaan istun sohvannurkassa tai kun tilaan pitsaa vain koska voin ja tykkään siitä.
    -Kaikkea ei ole pakko tehdä juuri nyt, koska ei vaan pysty. En murehdi sitä, että kuluneen neljän kuukauden aikana olen käynyt vähemmän kyläilemässä kavereilla kuin aiemmin tai että en ole juuri nyt tehnyt harrastusreissuja. Teen sitten ensi vuonna.

    • Lilah
      3.1.2018 at 16:17

      Oon samaa mieltä, että asenne ratkaisee paljon ja iso osa kiirettämme on vain pään sisällä.

      Onko lapsi ensimmäisesi? Itsellä kun noita lapsellisia vuosia on takana toistakymmentä ja noita töihinpaluitakin neljä, en vaan pysty enää ajattelemaan joistain asioista, että ensi vuonna sitten taas. Niitäkin on pakko mahduttaa arkeen. Ja ystävien tapaamisen osalta se on tietysti nautintokin, vaikka vaatii myös vaivannäköä. Uni, hmm… en edes aloita ennenkuin olen taas joskus nukkunut kaksi kokonaista yötä peräkkäin. Niitä odotellessa :-)

    • krista
      3.1.2018 at 17:25

      Tosi hyvä ja konkreettisia keinoja! Mä voin allekirjoittaa näistä oikeastaan jokaisen! Neloskohdassa mulla on vielä harjoittelemista, just se on tänhetkisen elämän ”opettelulistalla”. Ja viimeiseen kohtaan voin ilokseni sanoa, että nyt lasten kasvettua on monelle asialle paremmin aikaa, mitä vielä muutama vuosi sitten ei ollut ollenkaan. Eli tuon kohdan voin vahvistaa myös: jos ei jossain elämänvaiheessa ole aikaa, niin sitä aikaa tulee sitten joskus myöhemmin <3

  • Katarina
    4.1.2018 at 07:03

    Mitä teidän arjessa on erilaista Espanjassa Suomeen verrattuna? Mikä on merkittävimmät muuttujat? Teettekö ajallisesti vähemmän töitä? Onko perheen yhteistä aikaa enemmän? Ulkoiletteko enemmän? Miksi Espanja tuntuu helpommalta ratkaisulta?
    Jotenkin itse koen että auringon valo ja lämpö rentouttaa ihmisiä luonnostaan vaikka arki jatkuisi samanlaisena kuin talviolosuhteissa – työkuviot, kotiaskarteet, lasten kerhot yms. On helpompi hymyillä ja olla onnellinen auringonpaisteessa kuin lumimyräkässä vetäen kasvot piiloon karvahuppuun. Kyllä niitä aurinkoisia päiviä on talvellakin ja voi että huomaa heti kun vastaantulevien ihmisten kasvot ja olemus rentoutuu.
    Ei auringon paiste tietenkään yksin riitä tekemään ihmistä onnelliseksi ja rentoutuneeksi. Mutta se helpottaa hyvän olon saavuttamista ja vähentää kiireen tuntua. Auringonpaisteesta ei ole kiire lähteä ulkoa sisälle, ei ole kiire vetäistä takkia kiinni/lapaset käteen/avata sateenvarjoa.

    • krista
      4.1.2018 at 11:24

      Oon sataprosenttisesti samaa mieltä auringonvalosta, ja se (ja loskan ja rännän välttäminen) on nimenomaan pääsyy meidän Espanjan-talville <3 Ja sen kyllä taas ihan selvästi havaitsi: kun tänne asettui, niin joskus marraskuussa ihan tuntui, että jokun kiristys pään ympäriltä taas löystyi :) Se valo tekee ihmeitä! Mutta se on jo tietysti huomattu, että kyllä täällä Espanjassakin voi persianat kiinni zombiena vaan hakata töitä pimeässä huoneessa :D Ja se on tietysti ok silloin,kun on työn aika - mutta kun työskentelee kotoa, niin on se haaste osata lopettaa ne työt, ja se sama on tietty sekä Suomessa että täällä. Mutta kyllä, hyvinvointiratkaisu tämä Espanjaan lähtö ehdottomasti oli, ja (meille) toimiva sellainen myös! <3

  • Torey
    4.1.2018 at 13:33

    Valo. Sillä on iso osa. Samoin lämmöllä. En kaipaa 40 asteen tuskahelteitä, mutta jotenkin elo tuntuu helpommalta kun on enemmän valoa, parasta jos on oikein aurinkoa, ja lämpötila plus 15-25. Ulkona olo on kivempaa, ulos lähteminen on helpompaa. Ja valon takia elo tuntuu helpommalta. Herääminenkin on ihan eri asia talvella kuin kesällä. 7 aikaan kesällä on ollut jo valosaa jonkin aikaa ja aivot on hereillä. Tänään aamupalapöydässä kellon ollessa 9.30 tokaisin ulos katsoessani, että ei edes uskoisi olevan aamu. Ihan oikeasti! Musta tuntuu, että mun aivot herää vasta iltapäivällä, just ennen kun on taas pimeää. Odotan maaliskuuta. Silloin alkaa tuntua hiljalleen keväältä ja valon määrä lisääntyy huomattavasti. Voi kevät. ♡

    • krista
      4.1.2018 at 17:08

      Tästä myös sataprosenttisesti samaa mieltä! Mä tykkään kyllä siitä kuumankosteasta 40 asteen helteestä vaikkapa Thaimaan-lomalla, kun ei tarvitse oikestaan tehdä muuta kuin lomailla. Tai myös lyhyeen Suomen kesään helleaalto on ihana. Mutta sitten kun talvehtimisen kohdetta valittiin aikoinaan, niin jotenkin alkoi tuntua, että arkielämään riittäisi vähäisempikin :D Just tuo sama 15-25, ja sitä täällä just on <3 Tänään oli 20, ja just tällainen on mun mielestä ihan optimi <3

  • LauraM
    4.1.2018 at 18:56

    Mulla fibromyalgia (krooninen kipu-uupumusoireyhtymä kait paras suomennos) ns. pakottaa ottamaan huomioon oman jaksamisen, niin stressin kuin ihan fyysisen rasituksen suhteen. Silleen että jos jokunen vuosi sitten pystyi toimimaan vaikka stressi oli päällä jne normaalisti, ilman saikkuja, nyt kolme päivää töissä uuden vuoden jälkeen, liika rasitus ja stressi töissä, olo on kuin kahden jyrän alle jäänneellä.. Joskin vasta tuossa syksyllä fibroni diagnosoitiin ja pahentunut silloin selviten, niin tässä vasta opettelen kuuntelemaan omaa jaksamisesta. Vähän turhankin tehokas tapa oppia kuuntelemaan kehoaan kylläkin tuo fibro, krooninen kipu ympäri kehoa ei oo kaikista kivoin muistuttaja asiasta.

    • krista
      5.1.2018 at 23:00

      Apua miten hurjalta kuulostaa! Tuo taudin nimi on tuttu, mutta en ole koskaan oikein tiennyt, että mitä se tarkoittaa. Nyt piti ihan googlata ja päädyin lueskelemaan enemmänkin, kuulostaa tosi kurjalta :( Toivottavasti juuri tuo omaan jaksamiseen huomion kiinnittäminen pitää vähän tuota kurissa <3 <3 <3

  • Ida
    4.1.2018 at 21:52

    Suosittelen lämpimästi meditaatiota! Viitisen minuuttia päivästään kun uhraa sille, niin ei mene kauaa kun on jo paljon stressittömämpi, rentoutuneempi ja läsnäolevampi olo. Omien ajatusten kanssa on ikäänkuin helppo tulla toimeen. Oman kokemuksen mukaan tällainen myös lisää onnellisuutta, tai ainakin helpottaa ikään kuin siinä onnellisuudessa läsnäolemista niin, ettei mieli jatkuvasti askartele menneissä tai tulevissa. Vähän hapuileva selitys, mutta kokeile! Avuksi löytyy tänäpäivänä tietysti kaikenlaisia appeja, esim. Headspacessa on hyviä ohjattuja sessioita. Mut vois myös kuvitella että sulle saattas olla jo tuttuakin tällainen, kun joskus oot joogaharrastelustasi kertonut? :)

    Ps. Sulla on ihan huippublogi! Pitkään oon lukenut mutta nyt vasta alkanut toisinaan kommentoidakin. :)

    • krista
      5.1.2018 at 23:14

      Ai hitsi! Mulla on edelleen tämä meditaatiohomma mennyt jotenkin… …kokeilematta, mutta edelleen se kiinnostaa! Voisikohan se muuten toimia siihen kohtaan, kun lopettaa duunit ja yrittää siirtyä vapaa-ajan fiilikseen, ikään kuin siinä rajakohdassa ”siirtymäriittinä”…? Kiitos tuosta appivinkistä, mä tarvitsisin tosiaan sellaisen ”for dummies” -alun :) Taidanpa kokeilla!

      Ja kiiiitos! <3 Tosi kiva kuulla, ja kiva kun oot alkanut kommentoida! Sori muuten samalla mun pienet vastausviiveet; olen vielä "puolilomalla" ja lapset joululomalla vielä ensi viikonkin, joten vähän mun kommentoinnit laahaa perässä... :)

      • Ida
        6.1.2018 at 14:44

        Toimis varmasti erinomaisesti just noin, suosittelen kyllä kokeilemaan! :) Tuo headspace on tosiaan suurimmaksi osaksi maksullista sisältöä, mutta ekat joku 10 perussessiota saa käydä ilmaiseksi, ja niiden jälkeen on helppo jatkaa itsenäisestikin niillä perustekniikoilla. :)

  • Laurasss
    6.1.2018 at 11:29

    Tara Langen Tikapuut rakkauteen (ja Äitipeli) on kyllä niiin lukemisen arvoisia kirjoituksia. Tää oli hyvä kirjoitus eikä mitään höpöä liibalaabaa. Tsemppiä tasapainotukseen <3 Mulla auttaa aina hermo kireällä ressissä, kun kysyn itseltäni, että "mikä on nyt pahinta, mitä voisi käydä?". Ja sitten konkretisoin että no jos illallinen viivähtää tai myöhästyn 5 min töistä ja miten hoitaisin sen tilanteen. Eli ei todellakaan mitenkään pahasti.

  • Tilia
    6.1.2018 at 12:51

    Onnellinen on jotenkin iso sana, mutta tyytyväinen riittää pitkälle. Kumpikin on aika pitkälti itsestä kiinni.

    Tämä vanha tyyneysrukous käy pakanoillekin ajatuksen puolesta, elämässä on asioita, joihin voi vaikuttaa, ja asioita, joihin ei: ”Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”