Kohtaaminen

Törmäsin leikkipuistossa ex-poikaystävään. Siinä se yhtä äkkiä istui penkillä rennosti ponnari niskassa ja näytti täsmälleen samalta kuin kymmenen vuotta sitten.

”Moikka!”, minä sanoin.
”Moikka!”, minä sanoin uudelleen ja kävelin häntä kohti.
”MOIKKA!”, minä sanoin jo tosi kovaa. Hän katsoi minua.
”Mitä ihmettä, etkö sä tunnista minua?”, minä kysyin.
”Riippuu siitä, kuka olet”, hän vastasi.
Aloin nauraa.
”Krista”, hän sanoi.

Törmäsin leikkipuistossa ex-poikaystävään. Me asuttiin yhdessä kuusi vuotta eikä hän enää tunnistanut minua.

Törmäsin leikkipuistossa ex-poikaystävään. Minä olin muuttunut niin paljon, että olin aivan eri ihminen kuin silloin. Hän ja hänen elämänsä puolestaan oli juuri sellaista, millaiseksi olin sen kuvitellutkin. Minä olin se, joka oli eri. Hän oli tuttu, minä olin eri. Vai ajatteliko hän juuri toisin päin?

Veikkaan, että hän ei ajatellut.

Törmäsin leikkipuistossa ex-poikaystävään, ja kaikki sen asennot ja eleet olivat täsmälleen samat kuin ennen. Tunnistin sen saman kiusaantuneisuuden ja hämmentyneet hörähdykset kuin silloin, kun hän ei tiennyt, mitä tehdä tai sanoa. Tunnistin sen kaiken ja halusin sanoa, että älä välitä – kaikki on ok. En sanonut, koska tiesin, että hän kiusaantuisi lisää.

Törmäsin leikkipuistossa ex-poikaystävään ja kun sanoin ääneen sen nimen, se kuulosti oudon ontolta. Ihan niin kuin se sana olisi tullut jostain väärästä paikasta eikä kuulunut enää tähän maailmaan. Ei tähän leikkipuistoon. Keskityin tiukasti siihen, että en vahingossa kutsu sitä Joelin nimellä tai puhu Joelista sen nimellä. Ja mitä ovat kaikki nämä muut mieleeni putkahtelevat nimet; kuka on ollut mitä, ja miten se kaikki edes liittyy minuun? Kaikki vuodet kohisivat ajatuksissani enkä saanut niistä otetta.

Törmäsin leikkipuistossa ex-poikaystävään enkä voinut ymmärtää, miten se ei automaattisesti tiedä kaikkia minun kuulumisiani. Jos joku ihminen on minulle noin tuttu, niin totta kai se on jo sadat kerrat tavannut minun lapseni ja mieheni ja istunut perheineen meidän keittiön pöydän äärellä ja nauranut jollekin arjen sattumukselle.

Se oli kuin läheinen ystävä, jonka olin tavannut viimeksi viisi minuuttia aikaisemmin mutta joka oli lyönyt päänsä ja kadottanut viimeisen kymmenen vuoden muistot.

Törmäsin leikkipuistossa ex-poikaystävään ja vähän aikaa juteltuamme nauroin sitä, että miten voi olla, että se ei tunnistanut minua.
”Nyt sä meet kotiin peilin eteen ja teet näin”, se ilmehti ja pantomiiminomaisesti sohi epätoivoisella ilmeellä keskikroppaansa.
”Ja hiukset joka paikkaan räjähtäneet”, se jatkoi päätään hieroen.
Näin sen kauhunhumahduksen, kun sen päähän välähti, että mitkä sammakot sen suusta olivat juuri loikkineet.
Ja minä nauroin, koska halusin viestittää, että olen iloinen siitä, että kymmenen vuoden jälkeenkin me voimme heittää tällaista juttua toisillemme.

Törmäsin leikkipuistossa ex-poikaystävään ja sanoin, että sillä on edelleen samat vaatteet kuin kymmenen vuotta sitten. Se väitti, että paita on uusi. Sen hiukset eivät olleetkaan ponnarilla vaan nutturalla ja minun teki mieli sanoa, että sä et käytä tuollaista – tuo on Joelin.

Törmäsin leikkipuistossa ex-poikaystävään ja vasta jälkikäteen huomasin, että se minua kymmenen vuotta rintalastan takana puristanut ahdistuskatumus oli poissa. Niin monta kertaa olin yrittänyt pyytää anteeksi – vaikka oliko edes mitään, mitä anteeksi pyytää? Voiko pyytää anteeksi sitä, että ei rakastakaan tarpeeksi; ei se ole anteeksipyyntö vaan loukkaus eikä sen toistaminen auta vaan satuttaa.

Mutta se vuosikausia kantamani ahdistus siitä, miten huonosti silloin joskus asiat hoisin, olikin nyt tästä hetkestä kokonaan poissa. Kevätaurinko paistoi niin kuin sen kuuluisi tehdä vasta kesällä, ja se oli siinä leikkipuistossa ja näytti ja kuulosti samalta kuin aina. Ja siinä sen lapset leikkivät ja se oli niille isä juuri sillä tavalla kuin olin ajatuksissani tiennytkin sen olevan. Se oli siinä elämässä kuin sen kuuluukin olla.

Minä siinä elämässä, missä minun kuuluu olla.

Omilla paikoillamme maailmassa.

Törmäsin leikkipuistossa ex-poikaystävään ja toivoin, että olisin törmännyt jo ainakin kahdeksan vuotta sitten.

Törmäsin leikkipuistossa ex-poikaystävään ja kysyin, voidaanko me nyt olla jatkossa yhteydessä. ”Kyllä me taas törmätään jossain”, se sanoi. ”Kymmenen vuoden päästä taas.”

Törmäsin leikkipuistossa ex-poikaystävään ja katselin autoni peräpeilistä, kuinka hän pyöräili lastensa kanssa kohti omaa kotiaan. Nostin kättä ja hän nosti takaisin.

130
Like

You Might Also Like

  • -jenni-
    6.5.2016 at 20:11

    Tää oli sun paras teksti♡

    • krista
      6.5.2016 at 22:34

      Oh, kiitos! <3

  • Sari
    6.5.2016 at 20:50

    Hui mikä tarina! Vähän tää oli hurja, ja niin hyvin kuvasit ne tunteet mitkä tossa voisi kuvitella tulevan. Olit tosi viileesti kyllä. Jokaisella varmaan on yks exä, joka on jäänyt ”kummittelemaan”. Se on varmaan ollut se, joka oli melkein muttei just. Jonka kanssa ei yleensä jäädä kavereiks vaan oikeesti erotaan. Mahtaakohan omanikin joskus vielä tulla vastaan, vuosia ollaan vältetty. Tämä on aina välillä tullut mieleen, ei kyllä tosin vähään aikaan. Toivottavasti tilanne olisi just niin, että lapset olisi paikalla, jos sillä on lapsia, en tiedä onko, kaikki muu voi olla liian epäluontevaa ja kiusallista. Tai ehkä me ei vaan enää nähdä, sekin olisi kyllä outo ajatus. Toivottavasti kuitenkin ehkä vielä nähtäis ja tilanne ois noin ok kun sulla oli.

    • krista
      6.5.2016 at 22:56

      ”Oli melkein, muttei just”, tosi hyvin sanottu! Just näin! Itselle on ollut yllätys se, että juuri tuo suhde on jäänyt minulle mieltä painamaan. Se oli toki pisinkin suhde; toisen pitkän-suhteen-exäni kanssa olen aidosti tosi hyvä ystävä ja hänen vaimonsa on huippu. Me usein hengaillaan perheinä yhdessä, treffattiin viime reppureissullakin :)

      Mutta joo siis sitä piti sanoa, että miksi juuri tuo suhde jäänyt painamaan… Koska minuthan siis on jätetty MONESTI ja PAHASTI ja koska oon ihmissuhteissakin ollut heittäytyjätyyppi, on sydän särkynyt useamman kerran tosi massiivisesti – MUTTA: nämä itkut on itketty ja suru mennyt ohi. Muutaman tyypin osalta olo on jopa ”välinpitämätön” (sellaiset, jotka olivat mulle kamalia). Kaikki tunne on hävinnyt. Mutta että sen OMAN sydänsurun on voinut surra pois, mutta se, että aiheutaa surua TOISELLE ihmiselle – ja vieläpä sellaiselle, joka ansaitsee kaikkea hyvää ja jolle voi toivoa vaan ihan-ihan parasta. Se on ollut mulle se herkkä paikka; että miten oli pakko satuttaa toista ihmistä, koska tiesi, että suhde ei kuitenkaan ole ”se lopullinen”.

      Olipa sekavasti selvitetty, mutta ehkä tuosta saa jotain selvää?

      Tuo tilanne oli tosiaan mukavan ”tasa-arvoinen”. Sellainen kohtaaminen ois ollut ihan KAMALAA, jos vuosien jälkeen tapaisi tällaisen exän ja jommalla kummalla olisi elämä mennyt tosi huonoon suuntaan. Tämä oli siinä mielessä(kin) onnellinen kohtaaminen; molemmilla perhe ja lapset ja nähtiin, että toinen toisellamme kaikki on just niin kuin pitääkin. Toivottavasti joku tuollainen hyvä kohtaaminen on sullakin joskus edessä!

  • mismiss
    6.5.2016 at 20:58

    Olipa jotenkin tosi kiva ja hyvä teksti!

    • krista
      6.5.2016 at 23:03

      Kiitos! :)

  • viv
    6.5.2016 at 21:23

    Hieno tarina! :) Nuo on varmasti aina outoja ja kiusallisiakin tilanteita.

    Mä toivon etten törmää viimeisimpään exään – kaksi edellistä ex-törmäystä kun oli heille melkeinpä hengenvaarallisia tilanteita. Nuoruudenrakkauteni kohtasin kadulla niin että hän kulki edelläni (en silloin vielä tunnistanut) ja yhtäkkiä taivaalta tipahti lasipullo aivan hänen jalkojensa juureen – kamala pamaus ja sirpaleita sinkoili. Joku oli ylhäällä parvekkella juomassa ja ”vähän lipsahti”. 20 senttiä toiseen suuntaan ja se ois osunut exää päähän. Muutamaa vuotta myöhemmin törmäsin seuraavaan exään kun näin jonkun joutuvan bussin töytäisemäksi. Onneksi exän ei käynyt pahasti. Viimeisintä exääni en ole vuosiin nähnyt vilaukseltakaan ja tosiaan oikeastaan toivon etten näekään, huh.

    • krista
      6.5.2016 at 23:07

      Apua, nyt jos oisin sun ex, saattais alkaa jopa vähän pelottaa :D Huh huh, sulla on ollut voimakas vaikutus selvästikin! <3

  • Tuisku
    6.5.2016 at 21:43

    Mahtava teksti! Ihan meni iho kananlihalle. Ja tunteita, huh mitä tunteita nousi pintaan. Kiitos, että jaat ajatuksiasi ja kirjoituksiasi. Aurinkoista viikonloppua!

    • krista
      6.5.2016 at 23:12

      Kiitos! Aurinkoista viikonloppua myös sinne! Kevät! Kesä! Jesh! <3

  • a
    6.5.2016 at 21:44

    Voi, ihanasti kirjoitettu teksti :)

  • Stiina
    6.5.2016 at 21:56

    Hyvin kirjoitettu. Kuin novelli.

    • krista
      6.5.2016 at 23:17

      Kiitos! Tää jotenkin syntyi mun päähän itsestään tähän muotoon; se oli päässä valmis ennen kuin sain lapset päikkäreille ja ehdin näppikselle asti :)

  • Kattilakeiju
    7.5.2016 at 04:30

    Tää oli niin ihana! Mä en tiedä miksi, mutta mun ex-poikaystäväni on tullut viime aikoina toistuvasti ajatuksiini. Juuri se, joka oli melkein muttei just. Oon miettinyt, miten voisin pyytää siltä anteeksi, että olin niin nuori ja hölmö ja itsekeskeinen. Se ei todellakaan ansainnut sitä kaikkea – ja nyt ymmärrän sen, miksi se loukkasi minua niin kuin loukkasi: päästäkseen irti. Mutta miten voisin yhtäkkiä palata tällaiseen asiaan kuusi vuotta eron jälkeen? Kun molemmilla on perheet ja kaikki asiat hyvin. Kunpa törmäisin siihen tuolla tavalla. Ehkä vähän epätodennäköistä, että se tulisi tuossa lähileikkipuistossa vastaan. Asumme nimittäin eri mantereilla :)

    • krista
      8.5.2016 at 14:12

      Mä luulen, että (omalta kohdalta ainakin) tää on jotain sellaista, että nyt kun tuntee itsellä olevan kaiken hyvin, haluaa saada jotenkin ”rauhan” myös niille menneille jutuille. Silloin, kun itse eleli vielä tunnevuoristorataa, ei ehkä vielä edes ymmärtänyt, millaista se on, kun asiat ovat ns. oikein. Hyvin. Ehkä sitä jotenkin (puhun itsestäni) haluaa laittaa myös ne menneet jutut ”harmonisesti järjestykseen”, vaikka ne olisivatkin olleet kaikkea muuta kuin harmoniaa.

      Joo se pitkän ajan jälkeen asioihin palaaminen on kyllä kaksipiippuinen juttu. Toisaalta jos toinen osapuoli on itse sovussa tapahtuneen kanssa, on varmaan kummallista alkaa kaivaa jotain vaaaanhoja-vanhoja. Toisaalta taas omakohtaisesti mulla on menneisyydessä parikin ihmistä, joista jos ne ottaisi yhteyttä, selittäisi ja pyytäisi vilpittömästi anteeksi, mä olisin siitä helpottunut. Mutta ne taitaa olla sellaisia tyyppejä, jotka eivät koskaan pysähdy tällaisia miettimään enkä mä siksi oleta, että mitään tällaista tulee koskaan tapahtumaan. Mutta siis. Vaikea selittää. Kun ei tosiaan tiedä, mitä se toinen osapuoli edes haluaa tai tarvitsee. Että onko se anteeksipyyntö sellaista, millä olisi oikea merkitys toiselle. Vai olisiko se vaan kiusallista. Tosi vaikea tietää.

  • Sanna
    7.5.2016 at 23:02

    Hei, voisitko kirjoittaa parisuhteesta. :) mitkä ovat sinun mielestäsi parisuhteessa niitä tärkemipiä juttuja, kantavia voimia :)

    • krista
      8.5.2016 at 13:31

      Joo! Yritin kaivaa linkkiä, että ”no oonhan mä tästä varmaan jo kirjoittanut”, mutta hitsi eipä löytynytkään mitään yhtä yksittäistä – IHAN niin kuin oisin kirjoittanut jo vaikka ja kuinka monesti :) Mutta joo, kirjoitan mielelläni, kiitos juttuideasta! Tulee siis lähiviikkoina :)

  • J
    9.5.2016 at 13:15

    Hei, aivan ihana teksti. Minulla kävi ex-poikaystäväni kanssa juuri noin – rakkaus ei riittänyt eikä suhde tuntunut olevan lopullinen. Tilanteessa minä olin kuitenkin se osapuoli, joka oli valmis menemään toisen kanssa vaikka hautaan saakka. Ja se kun toinen ei yhtäkkiä haluakaan, se sattuu. Ihan prkleen paljon, anteeksi kiroilu. Tuntui siltä että maailma romahti ja millään ei ole enää merkitystä. Etten koskaan löytäisi ketään yhtä hyvää ja niin oikean tuntuista. Erosta on nyt kuukausi, ja aikamoista vuoristorataa on ollut, mutta pikkuhiljaa tästä noustaan. On kuitenkin vain ja ainoastaan oikea ratkaisu kertoa toiselle, jos tätä ei rakasta niin kuin pitäisi. Toivon että minulla ja exällä tulisi joskus samanlainen kohtaaminen, että molemmilla olisi kaikki hyvin tahoillaan ja molemmat olisivat elämässään omilla paikoillaan. Kiitos tekstistä, itku tuli. Ja oikeastaan koko blogista, olet paras.