Onnellisuutta vai itsepetosta?

Käärin perunaviipaleita folioon, katsoin mökkikeittiön ikkunasta läpikotaisin tuttua ja kai ikuisesti muuttumatonta maisemaa ja näin alastoman Joelin laiturilla kantamassa vettä saunalle – ja juuri siinä hetkessä sain päähäni selvän välähdyksen elämästä silloin, kun kaikki oli vielä niin huoletonta.

perunaviipaleet foliossa

Huoleton. Juuri se sana.

Mietin, mitkä kolme adjektiivia tulevat ensimmäiseksi spontaanisti mieleeni ”mennyttä elämääni” kuvaamaan. No: huoleton, itsenäinen ja… …äh. Sitten tuli se kolmas, jota ei halua edes sanoa ääneen. Mutta juuri se sana tuli, kyllä: itsekäs. Mutta positiivisella tavalla itsekäs. Just se, että ei tarvinnut olla vastuussa kenestäkään muusta kuin itsestään. Eikä siitäkään aina niin hyvin.

Nykyisessä lapsiperhe-elämässäni olen ihan pohjattoman onnellinen. Paljon-paaaaaljon onnellisempi kuin ennen.

Lapset ovat tuoneet elämään ihan mittaamattoman paljon lisää rakkautta. Ja vaikka parisuhde oli tosi-tosi onnellinen jo ennen lapsia, sekin on nykyisessä elämäntilanteessa saanut paljon uutta syvyyttä. Kahden ihmisen rakkaussuhteesta tiiviiksi elämänkumppanuudeksi. Että se silloinen kuuma rakkaus on nykyisin se pohja; ja sen päällä on vielä paljon paljon kaikkea muuta hyvää ja onnellista, jota silloin ei varmaan osannut edes kuvitella.

Huokaus. Seesteisiä ajatuksia kohti pienen pienen järven kimmeltävää pintaa.

järvi auringonlasku

Mutta sitten.

Olenko oikeasti onnellisempi? Mitä jos kyse onkin siitä, että ”tässä elämänvaiheessa oon enkä muuta voi”, ja omat ajatukseni vain huijaavat minua ajattelemaan, että olen onnellisempi. Mitä jos tämä on vain harhaa? Tiedättekö; että vääjäämättömässä tilanteessa etsii tiedostamatta itselleen jonkun ajatusmallin, jonka avulla käsitellä sitä faktaa, että tässä mä nyt oon. Että on jossain kuopassa ja koska tietää, että ylöskään sieltä ei pääse, päätyy katsomaan ylös taivaalle ja ajattemaan onnellisena, että voi paistaapa aurinko kauniisti.

Ei minun ehkä olekaan mahdollista antaa objektiivista arviota siitä, olenko onnellisempi nyt kuin silloin. 

Silloin oli vapaus. Oli laiskat aamut ja villit yöt. Oli kiihkeä rakkaus ja kiihkeä elämä. Oli laskuvarjohyppy ja laitesukellus. Oli aikaa, oli unta, oli rakkautta. Oli hulmuavat hiukset ja keltainen jopo, joka vei uusiin seikkailuihin. Nyt on silmäpussit eikä (useimmiten) hetken rauhaa. On väsymys, kiristynyt pinna ja loputon sotku.

Miten tämä mukamas voi olla onnellisempaa kuin se? Oonko mä ihan HULLU?

mökkilooks

Joel sai heti kiinni kömpelöstä ajatusvirrastani ja totesi (haha ylläri), että tätä on tutkittu. Että on olemassa kahdenlaista onnellisuuden tyyppiä: eudaimoninen ja hedoninen onnellisuus.

Eudaimoninen onnellisuus on sitä, että kokee elämänsä merkitykselliseksi ja täyttäväksi. Hedoninen onnellisuus on sitä, että on kivaa.

Mitattaessa onnellisuutta tyypillisesti kuulemma lapsettomilla ihmisillä hedoninen onnellisuus on korkeammalla: kivaa on (tai juuri tulossa) jee jee. Mutta elämän merkityksellisyyden tunne voi olla matalammalla – tuntuu ehkä joku määrittelemätön (jota ei itsekään tajua) tyhjyys.

Perheellisiltä kysyttäessä puolestaan tyypillisesti eudaimoninen onnellisuus on korkeammalla; tuntee elämässään olevan merkitystä. Kyllä, kyllä, syvissä vesissä tässä mennään. Mutta kun kysytään, että miltä tuntuu juuri nyt – no: vähän tässä v*uttaa ja aika paljon väsyttää. Mutta kyllä mä niinku yleisesti ottaen oon tosi onnellinen hei. Vaikkei se tässä just nyt näykään. Oon oon, ihan oikeesti oon!

Lapsettoman ystävämme mielestä eudaimoninen onnellisuus on itsepetosta.

Ha ha. En kiellä. Voi hyvin olla.

Silti jään kellumaan tähän hemmetin eudaimonisuuteeni. Ajattelen olevani onnellinen ja siksi olen.

Olen, olen.

73
Like

You Might Also Like

  • KattiLaKoo
    8.8.2016 at 12:42

    No ihan samoista aatoksista oon löytänyt itseni tänä kesänä muutamaankin otteeseen. Meniskö tää niin, että lapsettoman ihmisen onnellisuus on hedonista, lapsellisen eudaimonista ja sit kun lapset lähtevät omilleen, löytyy tasapaino näiden kahden onnellisuusmuodon väliltä..?

    • krista
      8.8.2016 at 12:50

      Tämäpä onkin muuten tosi hyvä ajatus! Tosi kaunis ajatus muuten, että ihminen voisi olla onnellisimmillaan vaikka kuusikymppisenä <3 On toivottavasti terveys, mutta on jo myös viisaus ja elämänkokemus - ja uusi vapaus - ja rakkaus! Mä ihan odotan sitä, että pääsen pussailemaan kuusikymppistä ryppyistä Joelia <3 <3 <3

    • Hemilia
      8.8.2016 at 15:17

      Harvoin tänne kommentoin, mutta nyt tartun. Mielestäni on nyt nimittäin tärkeetä pitää kirkkaana tietty jäsentely.

      Krista musta hyvin, ilmaisullisesti tarkasti kuvasi, että lapsettomat/lapselliset (käytän tietoisesti tätä sanaa perheellisen sijaan, koska ”perheellinen” mielestäni terminä olettaa vastinparin ”perheetön”, mikä on ajatuksena mielestäni kummallinen kun kyse taitaa olla ainoastaan jäkikasvusta) ”tyypillisesti–” ja ”voi olla–”. Tuntematta tutkimusta johon Krista viittaa, luotan, että hän kuvaa tuloksia oikein puhumalla siitä, että eri elämäntilanteissa tietyn tyyppinen onnellisuus on ko. tutkimuksen mukaan tyypillisempää tai epätyypillisempää. Ja se jäsentely jota perään kuulutan: se että jokin on tyypillisempää/epätyypillisempää on eri asia kuin että ero olisi ikään kuin luonnostaan, deterministisesti olemassa.

      Et varmaan tarkoittanut virkettä ”–lapsettoman ihmisen onnellisuus on hedonista, lapsellisen eudaimonista–” yhtä suoraviivaiseksi kuin se on, eikä tarkoitus ole saivarrella, mutta tämä eronteko on mielestäni merkittävä. Se on merkittävä siksi, että jos tuloksia luetaan näin suoraviivaisesti, vihjataan mielestäni ikävästi, että ihmisen elämä on ikään kuin ”täyttymätön”, jos hän ei hanki lapsia. Että elämän merkityksellisyydestä kumpuavaa onnea ei voisi lapsettomana kokea. Uskon, että siitä ei näissä tuloksissa ole ollut kyse. Olisikin mielenkiintoista kuulla tutkimuksesta lisää – etenkin, onko tutkittu mistä onnellisuuden tyypin vaihtelu elämäntilanteen mukaan johtuu (tähän Kattilakoo viittaakin). Pohdiskelen tässä itse, onko tutkimuksessa koehenkilöiden ikää vakioitu. Taysin arvailupohjalta nousee mieleen kysyä, onkohan ollut niin, että tutkimuksessa lapsia hankkineiden koehenkilöiden keski-ikä on ollut lapsettomia korkeampi. Jotenkin epätieteellinen arkikokemus opettaisi, että nimenomaan ikä kääntäisi onnea eudaimonisempaan suuntaan.

      T: lapseton, eudaimonisesti onnellinen henkilö

      • krista
        8.8.2016 at 15:37

        Kyllä, juuri näin – ja veikkaan, ettei Kattilakookaan noin yksiselitteisesti asiaa tarkoittanut. Mutta hyvä tarkennus tosiaan!

        Kysäisen Joelilta lähdeviitteitä! Sellaisen muuten itse luin (jostain lehtijutusta), että Suomessa kaikkein onnettomimpia ovat pienten lasten vanhemmet, etenkin isät. Huvikseni ihan Wikipediaa selasin ja siellä oli näin: https://fi.wikipedia.org/wiki/Onnellisuustutkimus …ja Saksassa ensimmäisen lapsen syntymä vähentää onnellisuutta enemmän kuin avioiero tai puolison kuolema! Huh huh. Että tällaisten perusteella lasten tekeminen ei to-del-la-kaan ole mikään avain onneen, päinvastoin…

        • Hemilia
          8.8.2016 at 16:04

          Joo, epäilen itsekin, että tuskin Kattilankoon ajatus näin suoraviivainen todellisuudessa oli ja yritin siihen viitatakin kommentissa. Koin silti, että tämä asia on syytä pitää selkeänä.

          Huhhuh, aika karulta kuulostaa! Nuo mainitsemasi tutkimuset johtavat samojen kysymysten äärelle kuin mitä tekstissäsi pohdit: mitä onnellisuus sitten lopulta on. Johtavat ehkä myös pohtimaan, että onko onnellisuus sittenkin aivan pohjimmiltaan vain säännöllistä ja riittävää yöunta ;) …

          • krista
            8.8.2016 at 22:28

            Niinpä. Mä jotenkin uskon, että se on kyllä johonkin pisteeseen asti olosuhteista riippuvaista – mutta sitten loput on jotain, mitä lähtee sisältä ja omista ajatuksista <3

  • Anomuumioriginaali
    8.8.2016 at 13:11

    Tämä oli mulle tosi mielenkiintoinen ja uutta avaava teksti, etenkin tuon Joelin jakaman tiedonmurusen ansiosta (että kiitosta vaan sinne). Oon kamppaillut lapsen saannista asti tämän onnellisuusasian kanssa; mä en todellakaan tunne olevani onnellisempi kuin ennen lasta. Alkuun mua lohdutti joku sellainen tutkimus, jonka mukaan vanhempien onnellisuus (sen laatua ei siinä määritelty) palaa synnytystä edeltävään tasoon neljä vuotta synnytyksen jälkeen, mutta nyt kun se virstanpylväs jo häämöttää näköpiirissä, alan olla vähän epätoivoinen.

    Tämä juttu sanoitti vähän mun tunteita. On ehkä niin, ettei toi eudaimoninen onnellisuus multa oikein luonnu (ei luontunut lapsettomanakaan, mutta koska silloin oli tarjolla sitä hedonista onnea helpommin ja vähemmällä vaivalla, asiaa ei niin huomannut). Edelleen näin vanhemmaksi tultuakin parhaiten tunnistan olevani onnellinen silloin, kun kyse on juuri-nyt-on-hauskaa-onnesta. Oliskohan terapeutille menon paikka.

    • Laura
      8.8.2016 at 13:51

      Tämä voisi olla minun kirjoittamani kommentti! Minä myös odotin tuota neljän vuoden virstanpylvästä (lapset nyt 6 ja 4,5 v), mutta nyt kun siitä on jo puoli vuotta ja elämäni paras viikko pitkään aikaan oli viime viikko kun lapset olivat mummolassa, on pakko kyseenalaistaa tuo neljä vuotta. Mutta joo, ehkä tämän hedoninen/eudaimoninen-ajattelun voimalla jaksan sinne asti, kun lapset lentävät pesästä :D

      • krista
        8.8.2016 at 22:34

        Ja hei sit se onnellisuus vasta kasvaakin! <3

      • Menni
        8.8.2016 at 22:50

        samassa veneessä ollaan. En mäkään tästä elämän ”tarkoituksellisuudesta” kiksejä saa. En jotenkin näe mitään suurta tarkoitusta lapseni kasvatuksessa, vaikka se onkin mulle tosi tärkeää. Ennemminkin olen hedonismin kannalla: en tarvii mitään suurta, mutta pieniä nautinnon hetkiä säännöllisesti (vaikka terassilla istuminen, seksi, kirjan lukeminen rauhassa) ja ne kunnon unet :)

        • krista
          8.8.2016 at 22:59

          Terassilla istuminen, seksi, kirjan lukemien rauhassa ja kunnon unet <3 <3 <3 Oh!
          -
          Ahhhahahhaha ja just tajusin, että kuvasit muuten just tuon meidän mökkiviikonlopun, jos terassilla istumiseksi lasketaan myös mökkiterassi :D :D :D

    • krista
      8.8.2016 at 22:33

      Mun mielestä taas jossain (oliko se nyt tuo Wikipedia) sanottiin, että lasten ollessa kouluiässä onnellisuus taas keskimääräisesti kasvaa, ja lasten muutettua kotoa se kasvaa PALJON :D Ja sit vanhusiän onnellisuus on keskimäärin isompi niillä, kenellä on ollut lapsia (ja jotka ovat muuttaneet pois). Ahhhahahaha ja mitä tämäkin nyt sit kertoo – lapset tuottaa onnea sit, kun ne muuttaa pois :D :D :D Apua, tällaisia ei sais varmaan sanoa ääneen :D

      Mutta toi on niin totta; lapsettomana just sen hedonisen onnellisuuden hetkiä oli helpompi saada. Nykyisin ne on aina jollain tavalla järjestelykysymyksiä ja usein silloinkin saattaa takoa mielessä, että ”no nyt mulla on kolme tuntia aikaa, mutta sitten pitää mennä kotiin”. Että on se noin; uskon. Pelkästään tuon takia et taida tarvita terapiaa <3

  • Kukkis
    8.8.2016 at 13:58

    Tämäpä olikin tosi mielenkiintoinen postaus. Mulla tuli ekana ajatus, että jos niitä omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan alkaa liikaa miettimään ja ehkä analysoimaankin, niin voiko sitten käydä justiinsa se että erehtyy ajattelemaan että tunteet olisikin jotain ihan muuta kuin oli ajatellut niiden olevan. En sano ettäkö ei olisi hyvä pysähtyä joskus kelailemaan omia fiilareita mutta just se, että se ajatusrumba pitäisi osata myös pysäyttää. Ennenkuin se iso pyörä pyörii turhan kovaa. Mä ainakin itse meinaan joskus sortua tuohon.

    Muuten taas onnellisuudesta… mä ajattelen sen jotenkin niin että vaikka nyt joskus olisi hetkiä tai ajanjaksoja kun ei koe olevansa niin onnellinen niin mitä sitten? Ei se välttämättä mikään pysyvä olotila ole, kuten ei muutkaan tuntemukset ole. Toki onnellisuus on se tavoite jota kohti olisi hyvä tähdätä, mutta silti musta tuntuu välillä että onko se ehkä vähän turhankin isosti painotettu juttu? Tarvitseeko koko ajan edes olla _täysin_ onnellinen vai riittäisikö sellainen vähempikin? Vaikka nyt just lasten ollessa pieniä kun väsy ja muu pitää huolen että ei aina jaksa olla naminami ja pusipusi. Mä uskon että tuntemukset ja tunteetkin kasvaa ja muuttuu ajan kanssa, ihan niinkuin luonnekin. Eri asiat saattaa tehdä onnelliseksi ja tavallaan siitäkään ei ole mitään takeita että ne on aina ne samat pomminvarmat jutut jotka sitä onnea tuo. Ja musta se on just hyvä niin. Että kun me kasvetaan ihmisinä niin ne meidän tunteetkin kasvaa ja muuttuu. Mutta tuossa tullaan sitten myös siihen että jos alkaa liikaa kelailemaan niitä omia olojaan niin meneekö homma solmuun ja aivo rosvosektorille. Hankalia mutta myös hassuja juttuja pohtia.

    Vanhemmuudesta ja onnellisuudesta taas… mä kuvittelin aina että oon jotenkin tosi hyvä ja onnellinen vauvan vanhempi. Kunnes vanhemmat lapset tuli teini-ikään ja löysin sen onnellisuuden teinien vanhempana. Nyt tuntuu siltä että pienin meinaa olla ihan paitsiossa koska mä olen ihan paska leikki-ikäisten mutsi. Mut oon ihan hyväksynyt sen. Ihan hyvä suhde mulla pienenkin kanssa on mutta selkeästi olen kyllä onnellisempi teinien vanhempana.

    • krista
      8.8.2016 at 22:42

      Joo liikaa ei kannata kelata, saattaa päätyä ”entä jos kaikki onkin harhaa” -matrix-meininkeihin :D Mutta silleen pienesti mä tykkään kyllä omia ajatuksiani joskus vähän kyseenalaistaa ja pallotella – ja sen jälkeen vaikkapa päättää, että aion olla tyytyväinen tässä itsepetoseudaimonisuudessani niin kuin postauksen lopputulema oli :D

      Onnellisuuttakin tosiaan voi olla niin erilaista. Tai siis joskus voi olla ihan väsynyt ja silmäpussimonsteri ja pinna kireällä, mutta SILTI siellä pohjalla on jonkinlainen onnellisuus. Ei se sitä sellaista ”jippijaijee oon onnellinen” -tuntemusta ole, vaan enemmänkin sellainen pohjavire. Että onko kaikki ihan ok vai onko kaikki täyttä paskaa.

      Hei noiden onnellisuustutkimustiivistelmien (lähde tuo Wikipedia) tuo sun tuntemus voi olla hyvinkin yleinen – että se onnellisuus kasvaa lapsien kasvaessa. Mä kans jotenkin salaa uskon, että oon aika hyvä teinien vanhempi sit joskus. Haha, kaikenlaisia kuvitelmia, saas nähdä mikä on todellisuus :D

  • Nina
    8.8.2016 at 14:04

    Voi, miten lohduttava kirjoitus! Aika paljon paininut sellaisen ajatusleikin kanssa viimeaikoina, että olispa elämä helppoa ja ihanaa – ja itsekästä, juurikin sillä hyvällä tavalla – jos noita tyyppejä 2 ja 4 vee ei olisi. Oon jopa ruvennut ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta ole lapsia saaneet, ja sanovat että elämässä on niin paljon muutakin, että ei se haittaa. NO NIIN ONKIN! Vauvakuplassa (joka sekään ei ollut todellakaan mitään onnea ja auvoa) sitä ei jotenkin ymmärtänyt ollenkaan vuosi pari taaksepäin.

    Tosin jo tätä kirjoittaessa ajatus ”olen vain eri tavalla onnellinen” rupesi kuulostamaan kliseiseltä voimalauseelta 😂 Onneksi tiedän että lasten kanssa se onnellinen hetki tulee tänäänkin (ei niin onnellisena päivänä), se tulee aina. Se tässä elämäntilanteessa taitaakin olla parasta. Onnellisuustakuu. Joka päivä. Ei koko päivää, mutta joka päivä.

    • krista
      8.8.2016 at 22:49

      Just näin! Ja elämä OIS helppoa, tai joskus sitä ajattelee, miten helppoa ois yhden kanssa. Mutta sitten on nämä kaksi maailman rakkainta ja se, mitä kaikkea se on antanut – niin ettei voi kuvitellakaan elämäänsä ilman. Mutta jos ei olisi koskaan saanutkaan, olisi taas saanut jotain muuta <3

      • Sastis
        12.8.2016 at 20:11

        No niin joo, onnellinen voi olla lapsettomanakin jos on itse valinnut sen, mutta meillä miehen kanssa pitkään kestänyt lapsettomuus aiheutti todella paljon surua ja ei niin onnellista elämää vaikka meillä oli kaikki vapaus tehdä mitä vaan. Nyt kun meillä on vihdoin kauan kaivatut muruset niin kyllä mä voin ihan sanoa että olen tuhat miljoona kertaa onnellisempi nyt kuin ennen lapsia. Ja jos ei oltais lapsia kaikista toiveista huolimatta saatu niin uskon että loppuelämän olisin kärsinyt ja surrut sitä… Mutta asia erikseen tietenkin jos itse VALITSEE elää lapsettomana.

        • krista
          12.8.2016 at 22:04

          Oi, oi onneksi-onneksi-onneksi te saitte pienenne <3 <3 <3 Nää on niin koskettavia; en voi edes kuvitella <3 Uskon kyllä, että jos se lapsen saamisen halu on, se on ihan posketon suru, jos sitä ei saa tai jos ehtii ajatella, että ei saa. Mä luin muuten just eilen Satu Taiveahon haastattelun jostain lehdestä aamupalan aikana ja itkin niin vuolaasti - onnesta. Piti ihan niistää välillä, kun haukkasi leipää :D Mutta siis itkin sitä ajatusta, että ensin ei ole saanut omaa lasta ja sitten adoptiohaaveet tyssäsivät ja sitten vihdoin sai sijoituslapsen ja sitten toisen. Ja sitä, kun hän sanoi, että ei tunne itseään enää lapsettomaksi ja kaikki ne lapsiperhe-elon jutut, mitä siinä jutussa kuvattiin... Itkin vaan liikutuksesta ja onnellisuudesta; vaikka en millään tavalla edes ihmisiä tunne :D Mutta se AJATUS <3 Ja miten on maailman epäreiluinta sydämenpakahtumiseen asti, että joku, joka ois hyvä vanhempi ja sitä haluais enemmän kuin mitään muuta, ei vaan saa :( Niin surullista...
          -
          Mutta siis IHANAA, että te saitte lapset pitkän kaipauksen jälkeen <3 <3 <3 Uskon, että se tuo niii-iiiin paljon onnellisuutta!

  • Elli
    8.8.2016 at 16:07

    Todella hyvä kirjoitus ja kommentit myös! Omasta elämäntilanteestani kokisin, että hedonistisesta onnellisuudesta nauttiminen on vaikeampaa. Asiat ovat erittäin hyvin, on aikaa ja rahaa ja mahdollisuus tehdä niitä asioita, mitä haluaa. Silti taka-alalla kaihertaa tunne, että en osaa nauttia tästä tarpeeksi. Epäilen myös, että jos joskus saan toivottuja lapsia, niin heittäydyn täysin heidän tarpeidensa täyttämiseen ja etsin siitä vastausta omalle riittämättömälle ololleni. Eli tavallaan oikeutan oman onneni sillä, että toteutan perinteistä elämän merkityksellisyyttä. Jotenkin ajattelisin, että merkityksellisyys pitäisi löytää jo ennen lapsia, jotta vastaavasti voisi olla heille hyvä ja onnellinen vanhempi.

    • krista
      8.8.2016 at 22:56

      Munkin mielestä näitä kommentteja on ollut tosi kiva ja kiinnostava lukea!

      Mä tein joskus ennen lapsia sellaisen iiiison persoonallisuustestitutkimuksen osana jotain suomalaista tutkimusta. Omat tuloksensa sai sitten itselleen, ja mä olin sillä asteikolla ”individualistinen hedonisti” eli mun elämässä just päinvastoin kuin sun se hedonistinen nautinto (”teen sitä, mikä on kivaa”) oli tosi voimakkaana. Kun taas sektorit ”perinteet” ja ”auktoriteetti” pilkkivät pitkää miinusta. Olisi jännä tehdä tuo testin uudestaan – veikkaan, että kuvaus olisi saattanut hyvinkin muuttua, vaikka persoonallisuus kai kuuluisikin olla suht sama läpi elämän. Jännä juttu… Tää tuli pienenä sivupolkuna vaan tuosta mieleen.
      .
      Tuollanen lapsen tarpeisiin heittäytyminen on muuten varmasti tosi tyypillistä ja mun mielestä myös tosi ok – teen sitä itsekin, ja edelleen. Sitten kuitenkin vähitellen ne omat jututkin sieltä taas nousevat ja alkaa löytää sellaisia sopivia yhdistelmiä sitä lapsen tarpeiden ja omien tarpeiden kuuntelemista. Ja se tuntuukin sitten taas kivalta. Eli ei sitä kannata pelätä, vaikka vähän hurahtaisikin :) Kunhan sen oman merkityksellisyydenkin sitten monella tasolla löytää. Tietenkään kokonaan muiden ihmisten varaan ei voi omaa onneaan rakentaa, vaikka… no, perheessä sitä itse asiassa totta kai rakentaa. Ja parisuhteessa. Tai siis mä uskon, että molemminpuolisesti kun kumppanit huomioivat vähän sen eteen, että SE TOINEN on onnellinen, niin sitten se heijastuu suoraan myös omaan onnellisuuteen <3
      .
      Tulipa rönsyilevä kommentti, apua :D

  • Mirva / Little Messers' House
    8.8.2016 at 16:58

    Tää oli jotenkin ihana ♡ olen minäkin, vähintäänkin eudaimonisesti!

    • krista
      8.8.2016 at 22:57

      <3 vähintäänkin! ja se on jo paljon se - merkityksellinen elämä, se on iso juttu ja tunne <3

  • Vannikkila
    8.8.2016 at 17:03

    Kyllä. Ymmärrän ja allekirjoitan. Tuon lapsiperheonnellisuuden.

    Ja mikä hurjinta, niin kun tulee niitä hetkiä, jolloin tajuaa olevansa onnellinen noilla molemmilla tasoilla. Sitä ei lapsettomana osannut kokea, mutta nyt kun eudaimonisesti onnellinen, tuntuu hedoninen onnellisuus siihen päälle vieläkin mahtavammalta. Ja siitä hedonisestakin puolesta osaa nauttia myös lyhyissä pätkissä, mitä aiemmin ei sillä tavalla osannut :)

    Nimim. Kolmatta päivää pää pilvissä ”tuplaonnellisuudesta”
    (Osui aika sopivaan saumaan tämä kirjoitus ;)

    • krista
      9.8.2016 at 22:13

      Oi vau, kolme päivää tuplaonnellisuutta kuulostaa mielettömältä! Mä mietin kans itse näitä tuplaonnellisuushetkiä: kahdenkeskeinen mökkiviikonloppu, ehdottomasti. Ja sit tietysti paljon paljon sellaisia hetkellisiä onnentunteita, kun tehdään jotain ihanaa ja kukaan ei sillä hetkellä huuda :D Haha, on niitä hetkiä oikeasti nykyään useinkin! Myös reissuilta tulee paljon näitä tuplaonnellisuusmuistoja mieleen. Vaikkapa tää hetki: https://www.instagram.com/p/_GYu8rFEFo/?taken-by=puutalobaby <3 <3 <3

      • Vannikkila
        10.8.2016 at 10:10

        Jo toi kuvakin on niin ihanan lämminhenkinen, että voin vain kuvitella, että se jo nostattaa tunteen takaisin <3

  • heiskav
    8.8.2016 at 17:22

    Mielenkiintoinen teksti kerrassaan! Mä tiedän olevani nyt enemmän onnellisempi kuin ennen lasta siitä, että sillon ihan oikeasti-oikeasti haaveilin toisenlaisesta elämästä, surin kun sellaista ei vuosien yrittämisen aikana tullut ja itkin onnesta, kun lopulta saimme vauvan. Elämä ei tosiaankaan ole ollut eikä välillä vieläkään ole helppoa, mutta tämä elämä on minulle onnea. En mistään hinnasta vaihtaisi elämääni takaisin lapsettoman elämääni. Silloin koko ajan puuttui jotain merkityksellistä, enää ei. Ja se, että en kaipaa mitään suurempaa, kertoo mulle, että olen onnellisempi nyt.

    Toki ymmärrän, että tämä elämä ei tuo kaikille onnea, vaikka siitä olisi haaveillu. Mustimpien hetkien aikana on itselläkin tullut mietittyä, että oliko ihan pakko väkisin saada lapsi, mutta silloinkin tietää, että tunne tulee väsymyksen tms. takia. Ei huonoilta hetkiltä välty ikinä. Mutta sellainen yleistyytyväisyys on läsnä jokaisessa päivässä.<3

    • krista
      9.8.2016 at 22:21

      Ihana kuulla <3 <3 <3
      -
      Onkohan tämä jotenkin hölmösti sanottu/ajateltu; mutta mä tavallaan uskon, että pitkään yritetyn tai vaikkapa hedelmöityshoidolla saadun lapsen jälkeen voi hyvinkin olla vielä "merkityksellisempi" tunne etenkin vauvavaiheen alkuvaiheella. Tai no, mistä mä tiedän - puhun vähän itsestäni; meillähän ensimmäinen vauva tuli jotenkin niin, että me oltiin vain ihan puulla päähän lyötyjä (kun tuli vielä kuusi viikkoa etuajassakin; luuli, että olisi ollut vielä aikaa henkisesti valmistautua) ja mentiin vaan siinä sumussa. Ne isommat merkityksellisyyden tunteet alkoivat itselle tulla vasta siinä 5 kk muistaakseni iässä, kun sitä jotenkin vasta alkoi olla kartalla, että mitäs tässä kuluneen vuoden aikana onkaan tapahtunut. Tästä joskus silloin blogin alkuaikoina kirjotinkin, täällä: http://www.puutalobaby.fi/ne-kuusi-viikkoa/

      Mutta siis uskon, jos noita vauvan syntymän hetkiä olisi ehtinyt vaikka vuosikausia odottaa, ne olisivat saattaneet EHKÄ tuntua erilaisilta. En tiedä. Hassua. Kun eihän sitä tosiaan tiedä kuin sen oman kokemuksensa :)
      .
      Mutta ihana kommentti ja ihana kokemus sulla, kiitos kun jaoit! <3

  • Iris
    8.8.2016 at 22:18

    Heiskav ja Vannikkala; veitte sanat suustani. Heiskav: minäkin odotin ja toivoin esikoistani 7 pitkää vuotta. Vauva-aika koliikkeineen kaikkineen oli elämäni parasta aikaa. Molempien lasten kanssa, tämä onni kun osui kohdalle myös toisen kerran <3 Ja toki elämä on jatkuvassa väsymyksessä, uhmakohtausten, äidin jatkuvien huolien kanssa on välillä vähintään rankkaa, mutta silti: en vaihtaisi päivääkään pois <3 Muutaman yön ehkä ;) Vaikka sanotaan että kärsimys ei jalosta ihmistä niin lapsettomuuden kärsimys usein kuitenkin vähän jalostaa. Ei sillä etteikö minullakin välillä pinna palaisi (todellakin palaa!) tms mutta kaikista pahimpanakaan hetkenä en ole kertaakaan tätä katunut enkä muuksi vaihtaisi. Seitsemän vuoden aikana ehti miettiä moneen kertaan, haluanko tätä todella näin paljon että olen valmis riskeeraamaan suunnilleen mielenterveyteni hoitojen, epäonnistumisten, keskenmenojen jne takia, joten tämä on todella ollut VALINTA. Ja kaikki se todella oli tämän arvoista <3

    Ja Vannikkala, olisin kirjoittanut tuon ellet olisi ehtinyt ensin. Tässä elämäntilanteessa kun se hedonistinen onni todella tulee tähän päälle niin ooh <3 Se onnentunne on jotain lähes huumaavaa :)

    • krista
      9.8.2016 at 22:29

      <3 <3 <3 <3 Hitsi näitä kommentteja on ihana lukea! <3 <3 <3
      -
      Heiskav:n kommenttiinkin tuossa vastasin, että mä jotenkin hassusti voisin kuvitella, että just se koliikkiaikakin voi tosiaan tuntua merkityksellisemmältä just siksi, että sitä on niin paljon kaivannnut ja halunnut! Ja tää on ihan typerä ajatus, mitä siinä tuli mieleen: tavallaan pitkään yrittänyt voi olla saanut jopa ENEMMÄN kuin tällainen "puullapäähänlyötyeka-ajat"-äitityyppi, mikä mä olin. Ha ja tästä huomaan tavallaan tuntevani jopa kateutta siitä, että jotkut (varmasti monet!) ovat olleet hommaan niin valmiita, että ne rankat ajatkin ovat tuntuneet ihanilta. Itsellä kun osa ajasta on kyllä tuntunut VAIN rankalta. VAIKKA pahimpanakaan hetkenä minäkään en ole katunut! On se rakkaudentunne siinä paskimmassakin paskassa sitten kuitenkin niiii-iiiin valtava.
      .
      IHANAA, että olet saanut tuollaisen onnen! <3 <3 <3 <3

  • Anomuumioriginaali
    9.8.2016 at 09:21

    Ja kas, universumi päätti panna pähkäilyllemme pisteen tällä uutisella: http://www.hs.fi/ulkomaat/a1305675123434?jako=c0cf6da5fc23eae0c0170152b33ba90f&ref=og-url

    Eli ei muuta kuin peitot heilumaan, siskot (ja veljet, jos niitä täällä liikkuu – olisi kiinnostava tietää, onko Puutalon lukijoissa paljon miehiä, kun kaikki nimimerkit ei sitä tietysti paljasta.). On ollut kyllä mielenkiintoista keskustelua, hyvä me!

    • krista
      9.8.2016 at 09:54

      Jesh, seksi ja viina – knew it!!!! :D :D :D

      • krista
        9.8.2016 at 09:55

        ”Grimmin mukaan esimerkiksi työ, siivoaminen ja silittäminen eivät tuo ihmisen elämään sen enempää onnellisuutta kuin sisältöä.”

        Mä RAKASTAN tätä tutkimusta!!!!

    • viv
      9.8.2016 at 13:55

      Seitinohuet kalsarikännit miehen kanssa kahdestaan, avain onneen! xD Kelpais kyllä, ei siinä mitään. :P

      • krista
        9.8.2016 at 22:24

        Uuu! Tää on vain tragedia, kun meillä Joel ei juo mitään alkoholipitoista – mutta oon mä aika hyvin tottunut tekemään ton toisen osuuden ihan itsekseenkin enkä enää muistakaan, millaista olisi, jos olisi toinenkin henkilö siinä hommassa mukana – ja ei, en tarkoita seksiä :D :D :D

  • ElinaBeE
    9.8.2016 at 15:57

    Hiiitsi pakko tarttua tähän! Lähdin yksin meidän pienten poikien kanssa (kohta 13kk ja toinen 3,5v) Kreikkaan saarihyppelemään ja nyt ensimmäistä kertaa yli neljään vuoteen tunnen taas sellaista ”nuoruuden onnea”, että hei – seikkailu! Jee!

    Toki tämä on pikkuisen erilainen seikkailu kun pitää ottaa huomioon päiväunet ja reppuja on yhden sijaan mukana kaksi, mutta ai hitsi mä koen kyllä ihan euforisia tunteita. Jotenkin monta vuotta kuvittelin, etten enää ikinä pääse seikkailemaan tai ainakin oon ihan vanha ja raihnainen kun seuraavan kerran heitän rinkan selkään ja meen minne tuuli kuljettaa, mutta jeeeee! Ihan tohkeissani mietin jo ensi kesälle jotain jännittävää kun silloin mukana on jo taas vähän isommat lapset ja ehkä mieskin pääsee silloin mukaan!

    Pointti oli, että lasten synnyttyä olen kokenut elämän tosi merkitykselliseksi ja onnelliseksi, mutta sydän on kyllä aina kipristynyt wanderlustista kun olen siivonnut kaappeja ja ravistellut pölyt seikkailurinkasta. Mielessäni olen miettinyt, että joku päivä taas old friend… Mutta joka kerta se rinkan pakkaaminen pois on ollut aina vain vaikeampaa.

    No nyt sitä taas seikkaillaan ja jos mahdollista, tämä on kivempaa kuin koskaan ennen kun saan kertoa esikoiselle miksi asiat on täällä näin ja kotona toisin yms.

    • krista
      9.8.2016 at 22:34

      Niin kuin Facebookissa kirjotinkin sä oot niin mun reissusankari. Mä en jotenkin KESTÄ, miten mahtavaa tuo on – mä nipin napin tosiaan ruokakauppaan lähden kahden kaa seikkailemaan :D :D :D Mä kuumeisesti kyttään sulta kuvia ja sijainteja, ihanaa-ihanaa-IHANAA seikkailua teille!!!

  • Marika
    9.8.2016 at 17:49

    Bingo!
    Eikös olekin erikoista, että ennen lapsia sitä tuntee kaikessa huolettomuudessaan olevansa onnellisempi kuin ikinä – kiireettömät aamut puolison kainalossa romantiikasta nauttien, vapaus mennä ja tehdä, kokea ja elää, reissata. Vain minä, me.

    Sitten, kun ne pienet ihmiset ovat elämässä, ei ikinä mitään vaihtaisi pois. Tai no, ehkä pari kuumeista yötä valvottuina ja uhmaikäisen kriisiytymisen pahimmat kohtauksetkin, mutta noin kokonaisuudessaan – elämän parasta aikaa. Siis oikeasti parasta.

    Se jatkuva onni, pysyvyys. Merkityksellisyyden tunne päivästä toiseen.

    Enkä oikeastaan usko, että lapsettoman ja lapsellisen onnea voi verrata. Kumpikaan ei oikeastaan enää osaa asettua toisen asemaan. Toinen ei tiedä elämästä vanhempana, ja toinen elää jo niin tiiviisti muuttunutta arkea, että sokeutuu viimeistään synnärillä.

    Vanhemman, etenkin pikkulapsiperheen vanhemman, oman ajan merkityksestä ei turhaan puhuta. Kun aiemmin vietti useita iltoja kuukaudessa teekupin tai kuoharin äärellä kahvilassa tai nautti lounaista ulkona viikoittain, nyt se pienikin irtiotto arjesta sykähdyttää vielä enemmän. Onnellisuutta onnen keskelle.

    ”Ajattelen olevani onnellinen ja siksi olen.” Hyvin sanottu.

  • Karin
    9.8.2016 at 19:06

    Tästä ei paljon puhuta. Kun joskus avauduin kaverille, että ”ihmiset kuvittelee, että kun ne saa lapsen, se lapsi tekee ne onnelliseksi mutta ei se tee”. Sain kieron katseen, mutten päässyt avaamaan kommenttiani enempää, koska molemmilla oli yksi tai kaksi lasta huolehdittavana.
    *
    Ennen lapsia mietin onnellisuuttani, ja se oli 8-9/10. Nyt se on ehkä 8/10. Ei voi vaan päättää, että mähän menen/mehän mennään taiteiden yöhön tai ihan mihin vaan, vaihtaa vaatteet, meikata ehkä vähän ja sulkea oven takanaan. Ei. Nyt kun haluaa lähteä jonnekin, niin se on joko säkillinen tavaraa mukaan tai lastenhoitoapua.
    *
    En koe elämäni muuttuneen merkituksellisemmäksi lasten syntymän jälkeen, melkein päinvastoin. Mutta se rakkaus, joka noihin lapsiin on, on niin syvää ja ehdotonta, etten ikinä luopuisi siitä. Se antaa samalla myös järisyttäviä pelkoja, mutta niiden kanssa on vaan elettävä. Se rakkaus itsessään juuri noihin kahteen pieneen ihmiseen on ihmeellistä ja tekee itsestäni jollain lailla paremman ihmisenä.
    *
    Hyviä kommentteja täällä on ollut! Moni, jossa olen nyökytellyt myöntävästi, että juuri noin itsellänikin. Mutta vaikka lapsistani paljon puhunkin, tarvitsen myös omaa elämää, onaa suorittamista, omia aikuiskontakteja, lapsiin liittyen tai ilman. Onneton en ole ollut, mutta kaipaan myös sitä hedonistista aikaa. Samasta syystä en voisi pitää maatila, jossa on eläimiä. Nuorempana olisin ehkä voinut valita sen polun, mutta nyt en.

  • Tilia
    9.8.2016 at 20:03

    No niin, nyt se selvisi, miksei mua ole koskaan imettämiset ja yövalvomiset ahdistaneet puupennin vertaa. Eudaimonisuus. <3 Olen muutenkin aina se, joka paistaa letut koko porukalle ja tiskaa ja siivoaa vessoja, kun toiset lusmuaa laiturilla. Enkä marttyyrinä vaan oikeasti mielläni. Elämäni parhaana pääsiäisenä istuin kummitädin kanssa tk:n käytävällä päivystyksessä. Se hetki (tunnit) oli merkityksellistä ja täynnä rakkautta. On ihanaa poimia mustikoita vanhoille ihmisille, jotka eivät itse enää kykene. Ja pestä heidän ikkunoitaan. Ei se tunnu työltä ollenkaan. Nyt tiedän, miksi rakastan kaikkia talkoita ja miksi loma ilman hyödyllistä tekemistä on mulle kidutusta. Olin luullut, että olen vain vähän vanhana syntynyt ja huono bailaamaan, mutta tämä selittää nyt todella paljon – kun ei hedonismi nappaa niin ei nappaa. Ehkä myös sen, että lähes kaikki rakkaat ystäväni ovat mua reilusti vanhempia.

    • Tilia
      9.8.2016 at 20:07

      Lisään vielä, että ennen lapsia mulla oli usein tosi tyhjä ja tarpeeton olo. Ei mikään huoleton onni tosiaankaan. Nyt on ihanaa, kun töiden jälkeen tarvitaan kotonakin!

  • -jenni-
    10.8.2016 at 07:25

    Kiitos tästä tekstistä! Olen sen julkaisusta asti miettinyt,että olenko mä onnellinen. Huomaan,että keksin aina jotain millä täyttää tyhjiötä sisälläni. Nyt se on lapset. Ennen juhliminen. Elämä on täydempää ja ilon täyttämää mutta parisuhde ehti kuolla sinne tämän kaiken alle. Joka kerta kun puhut Joelista niin nätisti, mietin että noin se pitäisi olla hyvässä suhteessa. Joten toisaalta onnellinen, yksinäinen ja ihan hukassa. Huhuh..

    • krista
      10.8.2016 at 11:40

      Voi <3 Mulla tuli kyyneleet silmiin tästä <3
      -
      Mä niii-iiin tiedän hyvin tuo tyhjiön täyttämisen - tein sitä itse monta monta vuotta, etenkin näin jälkikäteen sen tajuaa vielä paljon selkeämmin. Ei ollut sitä merkityksellisyyden tunnetta, joten onnea haki sillä hedonistisella ilolla. Se toimikin aina, niin kauan kuin tuli yksinäisyys ja hiljaisuus. Ei uskaltanut pysähtyä, aina piti olla jotain. Mulle itselleni just hyvä ja tasapainoinen parisuhde on tosi-tosi keskeinen osa omaa hyvinvointia, joten ymmärrän (ja siis vanhasta muistankin) sen tunteen, kun periaatteessa on hyvin, mutta kuollut parisuhde ei anna sitä, mitä pitäisi. Itse lopulta silloin aikoinaan lähdin (kipeästi) sellaisesta suhteesta, mutta silloin kun on lapset, on kaikki niin toisin. Tai siis itselläni olisi varmasti ollut toisin (eli vieläkin kipeämmin), jos siinä suhteessa olisi ollut lapsia. Onko teidän suhde vielä MITENKÄÄN pelastettavissa? Paljolla työllä, millään, pääsisittekö takaisin "kiinni" suhteeseen, vaikka parisuhdeterapialla? Olisiko puolisosi yhteistyökykyinen kokeilemaan, ja riittäisikö sinulla itselläsi motivaatiota vielä sellaiseen? Pystytkö näkemään teidät vanhoina, kun lapset ovat jo aikuisia, kävelemässä käsi kädessä onnellisena ja kertomassa jollekin, että "pikkulapsiaikana meillä oli rankka vaihe, mutta onneksi siitä päästiin yli". Ihan tosi-tosi sydämestäni toivon, että jotain olisi joko tehtävissä tai löydät sellaisen suunnan, mistä se oma syvempi onnellisuus lähtee. Aivan varmasti ansaitset sen <3 <3 <3
      -
      Paljon halauksia <3

      • -jenni-
        10.8.2016 at 13:25

        Me ollaan terapiassa ja mä olen se joka yrittää enemmän. Tuntuu että toinen saa työstä ja lapsista sen mitä tarvitsee ja munkin pitäisi tyytyä siihen. On hankala kun toinen jaksaa ylläpitää jotain pari viikkoa ja sitten taas vanha meno jatkuu. Miehen mielestä mun pitäis mennä töihin niin sitten kaikki ratkeaisi, kun en valitaisi. Musta se olisi taas sitä pakenemista. Töitäkään ei alallani juuri ole,joten sille en mahda mitään. Tässä on todella tulossa yksi tilinpäätös elämässäni. Tuntuu että jos haluan eroa ,se on itsekkäistä syistä. Mietin vain kuinka katkera haluan olla vanhana. Kun jää eläkkeelle niin sitten ei oikein enää voisi paeta mihinkään. Tässä on siis lopputulos kun hankkii perheen ”ihan ok”- suhteeseen..

        • -jenni-
          10.8.2016 at 13:25

          Kiitos <3

  • Hanna
    19.8.2016 at 13:55

    Mielenkiintoinen teksti. Näin filosofian pääaineesta valmistuneena ja miehen ollessa samalta alalta, meillä käydään näitä tällaisia keskusteluja usein.

    Itse henkilökohtaisesti näen eudaimonian korkeampana, se kuitenkin viittaa useimmiten elämään kokonaisuutena. Mutta sitten taas hedonismi voitaisiin tietyssä määrin sisällyttää eudaimoniaan, se on ikään kuin ne pienet hetket kokonaisuudessa. Koska kyllähän sitä täytyy olla jokseenkin kivaa, että voi kokea elämänsä merkitykselliseksi ja täyttäväksi.

    Psykologiassa noita käsitteitä käytetään hiukan eri tavalla kuin filosofiassa, mutta omien opintojeni myötä miellän hedonismin äkkiseltään eläimelliseksi tarpeiden tyydyttämiseksi ja eudaimonismin järkiolennon ominaisuudeksi, jossa pyritään nimenomaan saavuttamaan onnistunut ihmisELÄMÄ.

    Hmm. Taidanpas jäädä pohtimaan vielä tätä teemaa.

  • nro26
    4.9.2016 at 14:56

    Mä koen olevani eudaimonisesti onnellinen, sekä myöskin mulla on usein ihan vaan kivaa siihen päälle :) Silloinkin kun olen surullinen, tiedän ja koen olevani onnellinen, sillä se suru on vain pinnalla, onnellisuus syvemmällä.
    Parikymppisenä muistan kyllä että oli enemmän tuota hedonista onnea tai sitten puhdasta epätoivoa, ja olin myöskin syvästi onneton, eli ilo oli usein vain pinnallista.
    Terveisin 39v lapseton onnekas onnellinen

    • krista
      4.9.2016 at 19:19

      Just näin! Se merkityksellisyyden tunne ei ole tietenkään ole lisääntymisestä kiinni, vaikka jälkikasvu sitä merkityksellisyyden tunnetta varmasti tuokin. Mutta se voi myös löytyä ihan muista asioista! Toi on muuten hyvin kuvattu; suru saattaa käydä joskus pinnalla, mutta onnellisuus on silloinkin olemassa siellä jossain syvemmällä – siltä se just tuntuu! Kun taas joskus elämässä vaikka päällä oli ilo, alla saattoi silti olla joku määrittelemätön ahdistus…