Espanjan opetus

Se oli eräs keskiviikkoaamupäivä rannalla, Espanjan-talvemme loppupuolella.

Lapset leikkivät hiekkaleikkejä; Fuengirolan leikkipuistoissa ei hiekkalaatikkoja ole, ja miksi olisi, kun koko ranta on kilometrien pituinen hiekkaleikkialue. Lasten valmistaessa meille hiekkamuffinsseja minä ja Joel saimme jopa vähän kirjojamme luettua. Välillä laitoin kirjan alas käsistäni, katson ympärilleni ja huokailin vaan onnesta kaiken näkemäni ja tuntemani johdosta.

”Muistetaan aina tämä”, Joel totesi.

Muistetaan tämä.

Joel tämän ajatuksen muotoili lauseiksi – katsotaan, osaanko toistaa.

Joskus ihmiselle voi käydä niin, että hän ikään kuin nääntyy arjen alla. Kadottaa itsensä, minuutensa, kulkee vain ”pakollista” tietään ja vähän niin kuin vahingossa jossain vaiheessa havahtuu ajattelemaan, että hei – en ole onnellinen.

Ehkä se ihminen katselee ympärilleen ja näkee (aina jotain ”vaihetta” läpikäyvät) lapset ja yhtä nääntyneen puolison. Nousee ajatuksia. Että tätäkö minä oikeasti haluan. Yhtäkkiä se aiemmin rakkaudella rakennettu perhe alkaa tuntua ansalta. Se on rajoittava, aina jotain vaativa – ja pahimmillaan ihminen voi alkaa nähdä sen (mikä ennen aiheutti suurta onnea!) esteenä omalle onnelleen ja hyvinvoinnilleen. Keskusteluyhteys ja läheisyys puolisoon ovat kärsineet kaikesta arjen painosta. Se, jonka kanssa siitä kaikesta joskus haaveiltiin, tuntuu vieraalta tai muuttuneelta.

Ja joskus jollekin tässä tilanteessa olevalle voi alkaa näyttää siltä, että ainoa pääsy takaisin hyvinvointiin on se, että murtautuu ulos tästä kaikesta. Pakko päästä pois.

Tulos voi olla jopa hajoava perhe.

Espanja (tai oikeastaan sieltä paluu) toi meidän arkeemme muutoksia ja päätöksiä, mutta se toi myös… …sanoisin valaistumisen, mutta se kuulostaa liian mahtipontiselta. Sanon: oppitunnin.

Viime talven täydellinen onnistuminen antoi meille voimaa ja vahvuutta jatkossakin kuunnella itseämme ja unelmiamme. Ymmärryksen siitä, että tällä tavalla me voimme jo ennakoivasti välttää tuon kipupisteen, mihin liian moni hektistä elämää viettävä lapsiperhe kompastuu. Meillä on mahtava voima. Me muistetaan aina Espanja.

Me muistetaan ne onnen hetket rannalla, ja lasten päiväuniaikaan peiton alla maatessa ikkunasta avautuvan jylhän kalliomaiseman katselu. Ja siinä kainalossa elämästä juttelu. Läheisen leipomon tuoreen leivän tuoksu ja pilvetön taivas parin sadepäivän jälkeen. Se, miten joulukuussa ripustin pyykkiä parvekkeelle iltayhdeksältä lyhythihaisessa paidassa. Jouluvalot tuikkivat ikkunoissa, ja mereltä puhalsi lämmin tuuli. Palmut kahisivat ja piirsivät hassuja varjoja uima-allasalueelle. Ja kun ajattelin, että näin pitää olla.

Meillä on aina Espanja.

Se, että me saatiin ajatus ja viikon päästä oltiin jo täydessä vauhdissa sen toteuttamisesta.

Tajusimme, että jos arki (Suomessa tai missä tahansa) alkaa tuntua jostain perheenjäsenestä liian raskaalta ja näännyttävältä, me voimme aina yhdessä etsiä asioihin ajoissa ratkaisun. Jos jokin valitsemamme tie alkaa tuntua väärältä, me voimme valita uuden polun. Eikä meidän tarvitse noudattaa valmiiksi tallattuja kulkureittejä, jos emme halua. Jos puoliso saa vankkumattoman varmuuden, että haluaa perustaa hostellin Indonesiaan tai jäädä vuodeksi kotiin sarjakuvaa piirtämään, me järjestämme asian. Yhdessä.

Etsimme ratkaisuja, jotta emme koskaan joutuisi tilanteeseen, jossa oma elämä tuntuu vankilalta.

Emme sano, että ”ei se onnistu, koska x-ja-y”. Vaan sanomme, että ”okei – ymmärrän sua”. Ja mietimme yhdessä, minkälaisessa muodossa ja minkälaisella aikataululla voisimme unelmamme toteuttaa. Miten kaikki unelmat ja toiveet (ja arki) nivoutuvat yhteen ja miten voimme aina tarvittaessa ottaa uuden suunnan. Tehdä uudet suunnitelmat.

Ja sen yhden unelman jälkeen voi tulla toinen ja kolmas ja kahdeksas. Ei tarvitse päättää vain yhtä omaa unelmaa, vaan se voi vaihtua ja elää ajan myötä. Kaikki ei toki toteudu ja jostain tullaan maitojunalla takaisin, mutta unelmoinnin ei silti tarvitse loppua. Ja joku unelma voi olla täysin paska, mutta se ei haittaa. Välillä kaikki on niin hyvin, että ei halua edes unelmoida, vaan elää vaan. Ja se on hyvä.

Kun on koko elämä aikaa.

Meillä on aina yhteinen voima ja halu voida hyvin yhdessä, perheenä; ja rohkeus lähteä seuraamaan sitä, mitä oikeaksi ja hyväksi koemme. Lähteä talveksi Espanjaan tai olla lähtemättä.

Siksi me emme näänny arkeen.

Se oli Espanjan oppitunti.

147

You Might Also Like

  • kukka
    10.4.2017 at 17:08

    Äskeinen oli paras postauksesi ikinä! Ja niiiiin totta. Kun vaan muistaisi tuon itsekin arjen pahimpina hetkinä.

    • krista
      10.4.2017 at 17:13

      Oi, kiitos! <3 Tajuamisen rinnalla toinen ihan yhtä olennainen juttu onkin muistaminen. <3

  • Satu / hollanninsuomalainen
    10.4.2017 at 17:14

    Oijoijoi, miten hyvä kirjoitus! Kiitos. Pakko yrittää kertoa tästä hollanniksi avomiehelle tänä iltana.

    • krista
      10.4.2017 at 17:22

      <3 <3 <3 Hih mä en voi olla mainitsematta, että aloin heti kuvitella, miltä tää kuulostaisi hollanniksi. Hauska kieli! :)

      • Satu / hollanninsuomalainen
        11.4.2017 at 13:35

        Joo, hehe. Ja siis täähän on just kans tätä kivaa, mitä toisen kainalossa voi tehdä: kertoa kaikesta kiinnostavasta, mitä on päivän aikana lukenut/nähnyt/kuullut. Meillä se tapahtuu hollanniksi :-D

        • krista
          11.4.2017 at 20:49

          Joo meilläkin on kainalokeskustelut usein sellaista laidasta laitaan rentoa juttelua kaikesta, mitä mieleen pälkähtää. Se tuntuu tärkeältä! <3

  • Heidi
    10.4.2017 at 17:46

    Tämä toi lohtua tällaiselle, joka kärsii identiteetti- ja ennenaikaisesta kolmenkympin kriisistä. Kiitos! ❤

    • krista
      10.4.2017 at 17:55

      <3 <3 <3 Ihana sinä! Ihana kuulla, että sait jotain <3 <3 <3

    • Torey
      11.4.2017 at 12:43

      Täällä ilmottautuu toinen ennenaikaisesta 30 kriisistä kärsivä!

      Krista sun teksti toi kyyneleet silmiin. On ollut olo, että meidän arki näännyttää, ja eilen mieheni sanoi, ettei se voi niin mennä. Yhdessä selvitään ja koitetaan keksiä mikä on meidän perheelle paras.

      Olen tuntenut itseni huonoksi kun en jaksa täyttä työviikkoa ja arjen pyöritystä siihen päälle, miehen kanssa joka tekee itse 12h työpäivää. Hän auttaa aina kun on kotona, mutta lasten hoitokuljetukset jne ovat minun vastuulla, toisen lähtiessä töihin jo 4.30. Ja nyt olen alkanut tajuta, että ei se tee minusta huonoa. En ole ihminen joka haluaa herätä 5.30 ja kuljettaa lapset hoitoon moneksi tunniksi ja työpäivän jälkeen hakea lapset ja hoitaa miehen kanssa kaupat/harrastukset jne sumplien kumpi ehtii mihinkin. Meidän elämän ei tarvitse olla sellaista, vaikka sitä nyky-yhteiskunnassa odotetaan ja lyhyempää työaikaa haluava äiti jää ilman töitä jos toinen hakija on valmis olemaan töissä 24/7. Mutta silti, voimme muokata omanlaisemme arjen, meille sopivan elämän. Niinhän sen pitäisi kaikilla mennä!

      Ja kyllä, voin hyvillä mielin todeta, että olisin mielelläni kotona sopivasti töitä tekevä äiti, jonka lapset saisivat käydä osapäivähoidossa ja olla sopivasti kotona.

      • krista
        11.4.2017 at 15:20

        Ihanasti miehesi sanoi – juuri noin! <3 Jos jokin asia tuntuu liian raskaalta tai "puurtamiselta", me (suomalaiset?) jotenkin tosi helposti ajatellaan se niin, että "oonpa mä huono, kun en pärjää". Mä itse tunnistan tän tosi hyvin; mulle on ollut esimerkiksi rankkaa olla kahden pienen kanssa yhtään pidempiä aikoja (esim. kokonainen yö on mulle edelleen kauhistus) - sellaisia ihan perusjuttuja, joita joku tekee ihan jatkuvasti ja joku saattaa vielä töksäyttää, että "no mikä siinä niin vaikeaa on" - ja tosi helposti sitä alkaa ajatella, että "oonko mä vaan sit niin huono ja heikko". Mutta mitä ihmettä se sitten auttaa; ei mitään! Pikemminkin pitäis just aina osata ajatella niin, että "miten me voidaan järjestää elämämme meille sopivaksi" <3
        -
        Toi sun ajattelu kuulostaa niin hyvältä; sä tuossa jo ihan selvästi tiedät, mikä olisi sulle ja teidän perheelle hyväksi. Aina muutokset ei tapahdu sekunnissa tai viikossa tai kuukaudeksi, mutta kun suunnan tietää, se voi joskus ohjata hyviin ratkaisuihin vähän niin kuin jo itsestään! <3 Halauksia!

  • Milla / Periaatteen Nainen
    10.4.2017 at 19:46

    Tammikuussa kun tuskailin, että jäädäänkö Suomeen (jatkanko opintoja, haenko uralle, tuleeko arjesta oravanpyörää) vai lähdetäänkö koko perhe perustamaan elämää Espanjaa niin oli ihanaa huomata, että vaihtoehtoja on. Pystyi valitsemaan sen, mikä tekee onnellisimmaksi – olkootkin, että siihen vähän erikoisempaan valintaan liittykin sitten enemmän epävarmuutta ja jännitysmomentteja. Mutta sitä onnellisuutta, arkea, joka tuntuu vähän helpommalta ehkä kuin arki Suomessa (tai sitten olemme väärässä ja palaamme vuoden päästä Suomeen, ja onneksi sekin sitten on mahdollista!). <3 Tuttuja kuvia, tuttuja ajatuksia!

    • krista
      10.4.2017 at 19:52

      Kyllä, just näin! Ja tosi usein ne valinnat on muutettavissa – voi mennä ja tulla takaisin, jos siltä tuntuu. Tätä me paljon puhuttiin niiden kanssa, jotka olivat Espanjassa ja sinne (näillä näkymin) ainakin jäämässä. Tai olleet pari vuotta ja palaamassa – eli ei tarvitsekaan ajatella, että ”nyt se on sitten koko elämän juttu ja suunnitelmien muutos on epäonnistumista”. Vaan elämässä voi olla erilaisia vaiheita ja kokeiluja – ”oma paikka” voi olla joskus yhdessä paikassa ja joskus toiste toisaalla. Niin asuinpaikan kuin vaikkapa työnkin suhteen. Tai minkä vaan :)

  • Ninnni
    10.4.2017 at 19:56

    Osui kyllä niin hyvään hetkeen tämä kirjoitus, tuo alku oli kuin olisit suoraan omia ajatuksiani kirjoittanut.. :( ja koska en todellakaan halua että tuloksena on kohta hajoava perhe, niin täytyy alkaa oikein kunnolla etsiä ja miettiä ratkaisuja elämäämme. Kiitos tästä kirjoituksesta, kiitos näistä rohkaisevista sanoista , ihana olet <3

    • krista
      10.4.2017 at 20:09

      Voi, kovasti kannustusta täältä sen oikean yhteisen tien etsimiseen! <3 Mä uskon, että sen miettiminen, että miten voisi olla onnellisempi, on hyväksi koko perheelle - ja huipputärkeää on tietysti hyvän keskusteluyhteyden saaminen puolison kanssa. Että molemmat ovat ikään kuin sillä samalla aaltopituudella, että hei nyt tässä on yksi tai useampi arkeennääntyvä ihminen perheessä - nyt miettimään, että mitä tekemällä me voitais koko perheenä olla onnellisempia. Paljon halauksi sinne, hyviä keskusteluita ja kiireetöntä ja positiivista elämänpohdintaa teidän perheeseen! Kiitos kun kommentoit - tulee niin hyvä mieli, jos huomaa, että jollain herää hyviä ajatuksia! <3
      -
      Ps. Oon muuten huomannut, että tällaiset keskustelut kumppanin kanssa käy parhaimmillaan sellaisessa läheisessä kainalotilassa (tietysti olettaen, että parisuhteessa on läheisyyttä) ja niin, että molemmilla on mahdollisimman hyvä olo. Että ei lähde väärään suuntaan silleen "mä en ole onnellinen" -töräytyksellä ja toinen saa hätä/vastustusreaktion, että apua nyt meille käy huonosti. Eli silleen positiivisuuden ja yhdessä haaveilun kautta <3

  • Sumonen
    10.4.2017 at 20:31

    Näin pyrin elämään ja elän, vaikkakin perheemme on keskellä todella vaikeaa kriisiä (perheen ulkoisista tekijöistä johtuen). Silloin, kun elämä heittelee, on ilo huomata, että tuo kaikkein tärkein on ehjä: perhe ja parisuhde. Yhdessä mennään kaiken tämän läpi, pitäen huolta toinen toisistamme ja ottaen pieniä irtiottoja ja iloa niistä pienen pienistä hetkistä, joita yhdessä saamme viettää. Välillä tämä käy kepeän helposti, välillä vaatii kovaa työtä, jotta voi olla onnellinen kaikesta riippumatta. Mutta ajattelen niinkin, ettei voi todella tajuta, miten hyvin kaikki on, ellei ole käynyt vastoinkäymisien läpi. Suurien huolien jälkeen, pienet asiat eivät enää hetkauta ja elämään voi suhtautua rennommin. Ehkä tällä hetkellä emme voi toteuttaa unelmia, mutta unelmoida aina pitää ja niin kuin sanoit; Välillä kaikki on niin hyvin, että ei halua edes unelmoida, vaan elää vaan. Ja se on hyvä.

    • krista
      10.4.2017 at 20:42

      Voimia teille kriisiin! <3 <3 <3
      -
      Juuri näin se on, heh klisee mutta ihan oikeastikin sillä "myötä- ja vastoinkäymisissä" -sanaparilla on merkitys, eikä se koske pelkästään avioliitossa olevia vaan parisuhteeseen ja perheeseen (tai mihin vaan) sitoutuvia. Elämä ei varmasti kenelläkään ole pelkkää onnea, vaan niitä surujakin kuuluu elämään - mutta juuri se "perustan vakaus" antaa sen tunteen, että tämä on vastoinkäyminen, josta mennään yhdessä yli <3 Etsii niitä pieniä juttuja (kumppanin tukemana), mitkä antaa vähän voimia taas eteenpäin.
      -
      Oon samaa mieltä, suurista huolista selviytyminen voi parhaimmillaan antaa voimaa. Tää on vähän eri asia, mutta samantyyppinen: mun itseni piti koluta läpi muutama tosi huono ihmissuhde ennen kuin olin valmis hyvään. Kaikilla tällaista myllerrystä ei tietysti tarvitse käydä läpi (enkä suosittele kenellekään), mutta itseä se kyllä opetti arvostamaan esim. keskustelua ja luottamusta. Eli kyllä, näin ajattelen, huonoistakin kokemuksista (tiettyyn pisteeseen asti) voi lopulta parhaassa tapauksessa ammentaa jotain hyvää <3

  • P.
    10.4.2017 at 20:37

    Olipa osuva kirjoitus tähän hetkeen. Perhe on hyvinkin koossa mutta tuota omaa onnellisuutta tässä on tullut uuden kynnyksellä mietittyä paljon. Että onko valmis ihan kokonaan luopumaan omista haaveista perheen vuoksi, esim. asuinpaikan suhteen. Lapset on tehty ja opiskelut paketissa, nyt vain pitäisi päättää mihin lähdetään töihin ja asumaan. Pitäisi vain uskaltaa!

    • krista
      10.4.2017 at 20:54

      Mä kannustan rohkeuteen! <3 Heh tietysti sillä varauksella, että se ei ole kenenkään toisen perheenjäsenen onnellisuudesta suoraan pois :) Mutta sellaisten perheen yhteisratkaisujen etsiminen sen muistaen, että onnellisuudella on tapana heijastua hyvänä niihin läheisiinkin <3
      -
      Mä suosittelen, että omista haaveista kannattaa pitää kiinni; niiden muoto ja toteutustapa (ja -aika) toki muokkautuvat perheellisyyden myötä. Tyyliin mun rinkkareissuviidakkoseikkailuhaaveet toteutuvat nykyelämässä "lapsiperhevariaatioina" ja ehkä taas lasten aikustuttua (tai kasvettua) on erilainen aika. Tai tyyliin en ole luopunut haaveistani reissata Uuden Seelannin ympäri asuntoautolla (vaikka sellaista korttia ei meillä kenelläkään ole), vaan se vain odottaa toteutumistaan joskus tulevaisuudessa elämässä, vuosien tai kymmenien vuosien päästä :)
      -
      Mutta siis rohkeutta, rohkeutta! <3 Suosittelen etsimään asioita, jotka tuovat onnea, ja tekemään päätöksiä, jotka tuovat onnea <3 Monesti on helpompi pysyä paikoillaan (vaikka ei haluaisi), mutta sitten kun liikkuu, niin huomaa miten hyvää se oikein tekikään :)

  • Lilah
    10.4.2017 at 21:47

    Hyvä teksti. Ja kuitenkin mulle tuli sellainen olo, että myös jotenkin naiivi (ihan kaikki mitä haluaisi ei vaan ulkoisista realiteeteista johtuen ole kaikille mahdollista) tai ehkä vaan meidän arjesta niin kovin irrallaan. Ehkä sekin, että kouluikäisen mielipidettä ei voi enää niin helposti muokata saati ohittaa ja heillä on ehkä omat näkemyksensä omasta ja perheen parhaasta. Kun näkemyksiä on useampia, tehdään väkisin kompromisseja joista ehkä kukaan ei ole riemuissaan mutta jotka kaikki voivat sulattaa. Ja kun lisätään pakkaan iän myötä konservatiivisemmaksi muuttunut mies niin muutoksen teko alkaa olla tosi haastavaa. (Samaa puhunut useamman kaverin kanssa…sulla on fiksusti itseäsi nuorempi mies 😂) Ja kun parisuhteella on ikää yli tuplat teidän suhteeseen niin jossain vaiheessa sellaisia puutumisen kausia vaan tulee. Mun voimavarani on jotenkin se, että kuten lastenkin kasvun vaiheet, nuo myös menee ohi, jos kummallakin kuitenkin tahtoa yhteiseloon riittää.

    • Tilia
      11.4.2017 at 08:28

      Ihanan naiivia tosiaan. Silloin elämä on onnellista, jos pystyy noin ajattelemaan, että kaikki on mahdollista ja riippuu vain unelmoinnin rohkeudesta ja perheenjäsenten välisestä hyvästä tahdosta. Meillä syöpäperheenä on vähän karumpi todellisuus ja kotimaan kylpyläreissukin jää tekemättä, vaikka yhdessä ja perheenä tästäkin yritetään selvitä.

      • Blue Peony
        11.4.2017 at 10:58

        Lilah ja Tilia, myös minä olen saanut elämässä tuta, että kaikki ei aina ole omasta itsestä ja omista haaveista kiinni, joten hyvä, että toitte myös tuon näkökulman esiin. Joskus on vain pakko todeta, että tästä tilanteesta on vain pakko yrittää muokata sellainen, että siinä pystyy olemaan ja elämään, vaikka miten haluaisi muutosta, koska se ei ole itsestä kiinni. Tämäkin on hyvä tiedostaa, ja itseäni elämä sivalsi tällä asialla viimeksi muutama kuukausi sitten, kun perheenjäseneni joutui raa’an väkivallan kohteeksi. Teko vaikutti häneen psyykkisesti niin voimakkaasti, että siinä ei perheenjäsenten hyvällä tahdolla ja yrityksillä ollut juuri merkitystä. Ei voinut kuin rämpiä eteenpäin ja yrittää uskoa siihen, että kuten kaikki vaiheet elämässä, tämäkin menee ohi.

        • krista
          11.4.2017 at 13:27

          Voimia! <3 Joo sanontaan nyt näin, että itsellekin tulee 40 vuotta pian täyteen eikä mun elämä ole ollut pelkkää biitsillä tanssimista. Niin kuin tuolla yllä puhuttiin, vaikeudet (niistä selviäminen) ehkä saavat parhaimmillaan myös näkemään hyvää pienemmistäkin jutuista, tai ainakin keskittymään siihen hyvään sitten, kun on sen aika <3
          -
          Tosiaan tämä postaus ei kerro kriisitilanteessa (sairauksia, väkivaltaa) olevasta perheestä ja sen näkemyksistä vaan meidän "tavallisessa tilanteessa" elelevästä perheestä ja meidän persoonille sopivista ajatuksista. Juttu on tosiaan me-muodossa kirjoitettu eikä mitenkään yleistettävissä esimerkiksi kriisin keskellä olevaan perheeseen.
          -
          Voimia teille! <3 <3 Joskus myös vastoinkäymiset voivat iskeä todellakin kuin kirkkalta taivaalta. Ja en todellakaan ole sitä mieltä, että silloinkin kaikki on haaveista kii vaan... Tai jotain.

      • krista
        11.4.2017 at 13:12

        Oi, en tiennytkään, että teillä on tuollainen taistelu käynnissä :( <3 Kovasti voimia!!!! <3 <3 <3
        -
        Joo ettei tule kenellekään väärinymmärrystä (sulle ei varmasti tullutkaan), jutussa ei missään nimessä sanottu, että syöpäsairaus on asennekysymys ja siitä vaan olemaan onnellinen. Kriisin kohdatessa tärkeintä on selviäiminen (yhdessä! perheenä! tosi hyvin sulta sanottu!) ja niistä rannoilla tanssahteluista haaveillaan sitten joskus ihan muuna aikana, toivottavasti niiden haaveiden aikakin sitten koittaa ja vaikkeudet voitetaan.
        -
        Mutta siis postaus tosiaan koski meidän elämää ja oli me-muodossa kirjoitettu.
        -
        Kovasti voimia ja lämpimiä ajatuksia täältä! <3 <3 <3

    • Miitu
      11.4.2017 at 12:15

      Mä ehkä myös hieman laventaisin tätä ajatusta, sillä siinä tavanomaisessa putkessa kulkevana tää kirjoitus oli hieman mär- nihkeä rätti kasvoille. (Ja taas disclaimerina en usko, että se oli millään muotoa tarkoitus, sillä erilaisten – olkoonkin näiden tylsempien – valintojen kunnioitus tulee läpi monessa kirjoituksessa.) Ehkä tämän perheen ratkaisut on vaan kokoluokaltaan niin paljon isompia, että niiden rinnalla omia pienempiä ratkaisuja ja valintoja ei niin helposti tule huomanneeksi. Meidän ”Espanja” saattaa löytyä yöllä kahden aikaan sohvalla istuen ja jutellen, vaikka pitäisi malttaa mennä jo nukkumaan. Toisaalta sitoutumisena ja työskentelynä sen eteen, mitä on aikanaan valittu – konkreettisimmin varmaan tämä meidän koti, joka ei aivan ilmaiseksi tullut. Ideaalitilanteessa (lasten ja minun kannalta) kummankaan ei tarvitsisi olla iltaisin tai viikonloppuisin töissä, jolloin aikaa jäisi myös omille harrastuksille ja ystäville tai ihan vaikka vaan kodinlaitolle. Ehkä tähän vielä joskus päästään, mutta toisaalta siinä tilanteessa mies joutuisi todennäköisesti luopumaan työnsä siitä osasta, joka antaa hänelle eniten, eikä myöskään olisi mahdollisuutta järjestää lapsille lyhyempiä päiviä.

      • Torey
        11.4.2017 at 12:49

        Meidän perhe ei pysty muuttamaan Espanjaan tai Thaimaaseen, mutta mussa Kristan kirjotukset herättää sen että pienemmilläkin muutoksilla sitä voi ehkä muuttaa omaa elämää mieluisemmaksi!

        Elämässä on ikäviä asioita joihin ei voi vaikuttaa, mutta silti voi ehkä yrittää pienillä asioilla ainakin helpottaa elämää.

        • Blue Peony
          11.4.2017 at 12:58

          Niin, elämää voi toki yrittää muuttaa myös pienillä asioilla, ja eihän sitä ole kukaan kieltänytkään, vaan halunnut tuoda esiin sitäkin näkökulmaa, että joskus paljon on kiinni muusta kuin omasta halusta ja valinnoista.

          • krista
            11.4.2017 at 13:15

            Vielä rautalankaa tännekin: eli en ole sanonut, että vaikeuksissa onnellisuus on asennekysymys. Olen ihan samaa mieltä, että ei ole. Tämä postaus oli kuitenkin meidän elämän ajatuksia ”arjen rassavuudesta” selviämisestä, eli tässä puhutaan enemmänkin likaisista tiskeistä tiskipöydällä (ja hajonneesta tiskikoneesta, jea) kuin isoista kriiseistä.

        • krista
          11.4.2017 at 13:17

          Kyllä Torey, juuri tämä oli kirjoituksen pointti! :)

          • Satu / hollanninsuomalainen
            11.4.2017 at 13:29

            Jännää seurata minkälaisia ajatuksia kirjoituksesi herätti. Mä ajattelin just noin kun Torey. Mulla on jo 20 vuotta ollut krooninen sairaus, joka ajoittain sanelee missä mennään. Siihen ei paljon itse vaikuteta. Mutta ne pienet asiat just. Vaikkapa se, että mä oon toivonut, että saan lauantaiaamuna (jos mahdollista) hörhöillä tunnin ihan yksinään kotona, kun avomies ja lapsi lähtee kävelylle. Semmoiset pienet unelmat mulla täällä on. On ihanaa, että näistä voi yhdessä jutella, mieluiten tosiaan kainalokkain, ja pyrkiä mahdollisuuksien mukaan toteuttamaan. Tästä Krista kirjoitti tosi ihanasti.

      • krista
        11.4.2017 at 13:22

        Tämäkin tulee taas tänne alas, mutta Miitun kommenttii siis :)

        Miitu, ”teidän Espanja” kuulostaa hyvältä. Pointti ei tosiaan ollut, että kaikkien pitää muuttaa talveksi Suomesta pois :D Tää keskustelu lipui vähän hassuun suuntaan, kun en ehtinyt olla aamupäivällä kommentteihin vastaamassa. Mutta varmasti se alkuperäisestä postauksesta tuleekin ilmi :)

        Mutta mä ajattelen just niin, että kun omiin pieniin ratkaisuihin (hih ”Espanjaa pienempiin”) just kiinnittää huomion, on hyvä! Ei mekään joka päivä (tai joka vuosi) Espanjaan lähdetä, pieniä onnellisuuteen vaikuttavia juttuja valitsee silti jatkuvasti <3

    • krista
      11.4.2017 at 13:09

      Jos kommentti tipahtaa alemmas, niin Lilahin kommenttiin on tämä tarkoitettu :)

      Joo kompromisseistahan on aina kyse! Esimerkiksi meillä jos toinen haluaisi vaikka (nuo keksityt esimerkit) piirtää sarjakuvaa vuoden ja toinen Indonesiaan hostellia perustamaan, niin mitenkäs totetutat yhtä aikaa :D Pointtina olikin se, että elämässä on aikaa ja että pyrimme suhtautumaan niihin unelmiin positiivisesti ”tämä joskus vielä toteutuu” -hengellä. Mutta silti kaikki on aina yhdessä sopimista (kompromissia) siitä, että mitä unelmaa kohti kulloinkin liikutaan :)

      Tuo voi tosiaan olla ikäkysymys, mutta varmasti myös luonne. Tämä kirjoitushan kertoo MEISTÄ, minusta ja Joelista. Joku toinen ihminen voisi olla vaikkapa minun unelmistani, että ”apua mitä haihattelua” ja sille toiselle ihmiselle onnellisuutta voi olla juuri se, että puoliso ei tule esittämään sellaisia vaikeita kysymyksiä, että ”mitä sä elämältä haluat?” :) Eli ei ollut tarkoituskaan, että meidän tapaamme elää ja olla onnellinen olisi tarkitus soveltaa kaikkiin muihinkin ihmisiin :)

      Mutta kyllä, voimavarana tuo ”lasten vaiheet menevät ohi” on erinomainen, sama aktiivisesti käytössä meillä! Ja tahto yhteiseloon myös. Näiden voimin mennään ne kovemmatkin karikot <3

      • Tilia
        11.4.2017 at 13:15

        Kai siellä Indonesiassakin voi piirtää? ;)

        • krista
          11.4.2017 at 13:32

          Ha-HAA, totta! :D

          No toi Indonesia-haave ei oikeasti ole meillä todellinen, tuo oli vaan ihan heitto :) Sarjakuvahaave varmaan vähän lähempänä todellisuutta onkin :)

      • Blue Peony
        11.4.2017 at 13:29

        Minä luulen, että elämän aikana todella moni asia muokkaa ihmisen haaveita ja suunnitelmia. En olisi reilut kaksikymppisenä haaveillut sellaisista asioista kuin reilut nelikymppisenä nyt parikymmentä vuotta myöhemmin. Osan niistä parikymppisen haaveista olen toteuttanut, osaa (ja täytyy sanoa, että ONNEKSI :-D) en ryhtynyt viemään eteenpäin. Ja samalla muuttuu perspektiivi milloin yhteen, milloin toiseen suuntaan. Olen asunut ulkomailla ja tälläkin hetkellä vietän työn takia aikaa Ruotsissa melko paljon, ja se perusarki tulee toki vastaan kaikkialla ja ne ihanimmatkin asiat muuttuvat tavallisiksi, kun ne nivoutuvat arkeen, vaikka joskus nuorena ajattelin, että Berliinissä/Englannissa/Hollannissa jne on aina kivaa, koska se on Berliini/Englanti/Hollanti. Niinhän se ei mene. Mutta uskon, että tärkeintä on, että säilyttää kykynsä nauttia pienistä asioista elämässä ja muokata sitä niissä puitteissa, jotka kulloinkin ovat tarjolla. Minä päätin esimerkiksi tuossa talvella, että kun muuten tuntuu tulevan metrin halosta päähän, voin ainakin mennä ja ostaa järkyttävän kalliin tuoksukynttilän pimeiden iltojen iloksi. Pieni juttu, mutta piristi kovasti räntäsateisia iltoja :-).

        • Blue Peony
          11.4.2017 at 13:40

          Niin ja vielä lisäyksenä, en Krista ajatellut, että kirjoituksesi olisi tarkoitettu yleispäteväksi ohjeeksi kaikille. Keskustelin tuossa taannoin hyvin varakkaan tuttuni kanssa siitä, miten kaikki eivät ihan oikeasti pysty downshiftaamaan ihan taloudellisten realiteettien takia, ja hän ei sitä voinut millään ymmärtää (selitä siinä sitten elinkustannuksista ihmiselle, jolle perintö säätiötuloineen takaa huolettoman loppuelämän), ja jäi vähän päälle se, että kaikki ei ole aina niin yksinkertaista kuin haluaisi. Välillä kun tulee tunne, että tavallinen arki ei ole nykyisin oikein ns. muodikasta ja sellaisia, jotka sellaista elävät, katsotaan vähän alaspäin ja moititaan rohkeuden puutteesta. En siis tarkoita, että sinä tekisit sitä, mutta kun kampaajalla viime viikolla luin pinon viime kuukausien naistenlehtiä kursorisesti, tuntui, että ollakseen oikeasti olemassa ihmisen pitää vähintään hypätä laskuvarjolla eikä miettiä, että pyykit pitää pestä, maito on lopussa ja lapselle on ostettava kevättakki. Mutta minäkin ajattelen, että on koko elämä aikaa ja jotkut asiat toteutuvat, jotkut eivät, ja niin sen pitää mennäkin. Pahinta on varmaan, jos tuntee jumiutuneensa kurimukseen, jossa ei näe mitään hyvää ja ettei kykene yhtään haaveilemaan tai miettimään elämää eteenpäin. Sekavaa sepustusta, mutta ehkä tästä ajatuksestani saa kiinni :-). Tiivistettynä siis ehkä niin, että sekä arjella että irtiotoilla on paikkansa ja kaikkea pitää pystyä tietyssä määrin sietämään.

          • Miitu
            11.4.2017 at 14:02

            Tämä. Minäkään en usko, että kirjoitusta oli tarkoitettu yleispäteväksi ohjeeksi kaikille eikä varsinkaan moitteeksi niille, jotka eivät niin tee. Silti nämä tämänkaltaiset ”rohkaistu/rohkene” -kirjoitukset niin täällä kuin yleisemmin siellä sun täällä saa välissä huokaisemaan. Ja minusta on outoa, että kun tämän sitten sanoo ääneen, se on kovin väärin. Kyllä, kirjoituksen pääpointti oli mahtava ja sai minutkin miettimään, mitä se – pienemmässä skaalassa – on meidän kohdalla.

          • krista
            11.4.2017 at 15:22

            Aaa tää selventää! Olin vähän ihmeissäni keskustelun suunnasta, että miten tuo nyt noin pystyttiin tulkitsemaan :) Mutta joo, jos tuollaiseen kontekstiin laittaa ja näkee jatkumona muualla oleville kirjoituksille, niin ymmärrän! :)

            Ps. Mekään ei Espanjassa hypätty laskuvarjolla, vaan ihan pestiin pyykkiä, mietittiin että maito on loppu ja pitää ostaa uusi kevättakki :) Arkeahan me siellä elettiin, mutta ympäristö (aurinko ja yleinen ilmapiiri) teki meidän arjen meidän tavallista Suomen-talvea onnellisemmaksi :)

  • Lurre
    11.4.2017 at 07:36

    Niin hyviä ajatuksia! Kiitos.

    • krista
      11.4.2017 at 15:24

      Kiitos <3

  • Sari
    11.4.2017 at 08:28

    Kirjotuksesi oli kyllä tosi hieno! Onneksi jaa näitä sinun ja teidän jalostuneita ja valmiiksi ajateltuja asioita meille, tai ainakin minulle, putkessamenijälle. Tästä kun syntyi monenlaisia ajatuksia pohdittavaksi. Vielä kun saisi miehen kanssa keskusteltua.. On se kyllä upeeta tämä kumppanuus, kun yhdessä, toisen tuella voi umpikujista selvitä ja hakea ihan uusia ratkaisuja. Yksin niihin ei rahallisesti välttämättä kykenisi tai ei olisi rohkeutta yksin niihin lähteä. Nyt vaan pitäisi sitten tietää mitä ne mun haaveet ja unelmat oikeestaan oikein ovat…:) Kamalaa, olen lopettanut haaveilunkin!

    • krista
      11.4.2017 at 15:27

      Ihan samaa mieltä tuosta kumppanuudesta! Ja kun omissa haaveissa on toisen ihmisen vankkumaton tuki siinä vierellä, niin se on vaan niin… …niin niin niin mahtavaa.

      Nyt sitten haaveilemaan! Mä oon itsekin huomannut, että arkiputkessa haaveilu ja unelmointi joskus unohtuu – mutta aika varmasti niitä ”oispa kiva” -ajatuksia kuitenkin putkahtelee päähän, mutta niihin ei hoksaa tarttua arjessa. Mutta siitä se haaveilu lähtee! Sellaisiin hassuihinkin mieleenputkahduksiin tarttumista <3 Joskus joku sieltä jalostuu toteutettavaksikin asti, ja se kyllä antaa taas kovasti voimaa arkeen!

  • Devika Rani
    11.4.2017 at 13:21

    Todella hyvä ja voimaannnuttava kirjoitus.

    Itsellä on tässä ollut iso muutos käynnissä pidemmän aikaa eikä suunta ole haluttu. Ala, johon olen valmistunut niin koulusta kuin henkisestikin, ei tarjonnut työtä. 10 vuoden yrittämisen jälkeen oli aika luopua haaveesta ja aikuistua. Ja tätä nyt kipuilen. Vaikka tykkäänkin kovasti nykyisestä työstäni, koen että olen luopunut haaveistani ja identiteetistäni. Ja tää on todella vaikea paikka.
    Toisaalta näen sen kaiken hyvän mitä uusi työ tuo tullessaan (ensimmäinen ihan oikea palkallinen loma!), mutta kunnianhimo ja ylpeys ovat saaneet kovan kolauksen.
    Täytyy myöntää että sitä on tullut mietittyä kenen elämää tässä eletään ja pitäisikö vain unohtaa nykyinen elämä ja häipyä jonnekin. Yksin. Hylätä kaikki. Mutta olen varma että se olisi elämäni huonoin päätös, jota katuisin ikuisesti.
    Mä haluan toivoa että jotain ihanaa ja ihmeellistä tulee vielä tapahtumaan. Sen vuoksi tää teksti kolahti niin kovaa. :)

    • krista
      11.4.2017 at 15:32

      Mä oon jotenkin (ihan vaan FB:n perusteella) ajatellut sun kuulumisista lukemalla niin päin, että VAU sä oot rohkea ja reipas. Lähdet jollekin ihan muulle alalle, kun ”oma juttu” ei just siinä vaiheessa edisty. SE tuntuu mun mielestä rohkealta, paljon rohkeammalta kuin se, että jäisi murehtimaan, että voi voi voi. Ja eihän se sitä tarkoita, että uusi ammatti olisi se ikuinen, vaan tilanteet vaihtuvat ja ehkä jossain vaiheessa taas uusia palasia loksahtelee kohdilleen ja olet jossain huippumielenkiintoisissa projekteissa sillä ”oman identiteetin alalla”. Mä sanoisin, että älä ihmeessä luovu siitä identiteetistäsi! <3 Ihmisellä voi olla monia juttuja ja niissä on omat hyvät ja huonot puolensa (työllistyminen vs. ei-työllistyminen ja sit taas identiteettityö vs. ihan-vaan-kiva työ) ja vaikka yhdellä hetkellä tekee yhtä, voi toisella hetkellä tehdä ihan jotain muuta <3
      -
      Tsemppiä haaveiden ylläpitoon! Ihanaa ja ihmeellistä varmasti vielä tapahtuu <3

      • Devika Rani
        13.4.2017 at 22:35

        Ihana näkökulma, kiitos! <3

    • Sari
      11.4.2017 at 18:09

      Joo! Pitää kyllä haaveilla taas! Ennen oli kauheesti kaikkia erilaisia to do -haavelistoja, ja kumma kyllä, monet niistä asioista ovat toteutuneet, kun ne on vaan ylös kirjannut. Mutta nyt kun kaikki isot haaveet on toteutuneet, niin jotenkin se haavelista ei oo enää jatkunu ja tajusin sun tekstiä lukiessani, että se haaveilu on kyllä nyt huolestuttavasti jonnekin unohtunut. Tilalle on tullut vaan suorittaminen, Tilanne on kyllä korjattava!

      Ystävän polttareilla oli tosi kiva ohjelmanumero; piti leikata lehdistä kivoja kuvia ja laatia niistä itselleen haaveposteri. Siinä oli tosi hyvä vetäjä ja oli tosi kivaa loppujen lopuksi! Täytyykin kaivaa se jostain esille ja katsoa onko haaveet toteutuneet. Ja tehdä ehkäpä itselle uusi päivitetty haavetaulu!

      • Sari
        11.4.2017 at 18:17

        Uups onnistuin vastaamaan väärään kohtaan, mutta eiköhän tämä tähänkin keskusteluun sovi:)

  • Kaisa
    11.4.2017 at 16:22

    Ihana kirjoitus, kiitos! Sopii niin hyvin myös omaan elämäntilanteeseen ja oli ihana lukea miten joku toinen puki omat ajatukset oikeiksi sanoiksi.

  • intsu
    11.4.2017 at 16:54

    Kiitos tekstistäsi. Luin sen samalla, kun 3- ja 1,5-vuotiaat lapset olivat toistensa kimpussa, ja isä uppoutuneena omiin ajatuksiinsa. Meidän arki näännyttää, mutta myös kasvattaa. Yhdessä selvitään, jos niin päätetään. Illalla luen tekstin vielä uudelleen, ja talletan joka sanan sydämeeni.

  • Karoliinan
    11.4.2017 at 22:18

    Kylläpä riipaisi ikävästi. Meiän tausta on se että rakennettiin kotia Helsingissä 4 vuotta sitten, kunnes halusin opiskelemaan kultasepäksi Vammalaan ja samalla loksahti mieheni lääkisunelma kohdalleen (=tajuttiin siis että Tampereelle on helpompi päästä sisään). Kultaseppäopinnot jäi kesken vauvan takia ja mies pääsi toteuttamaan unelmaansa lääkiksellä. Asutaan nyt siis Tampereella kohta kolmatta vuotta ja toinen mokoma vielä edessä. Nyt on tilanne että omat opinnot ja kiinnostus alaan loppui ja jäin tyhjän päälle vieraaseen kaupunkiin. Meillä on yksi 2v ja toinen tulossa alkusyksyllä. Tuntuu että oon kotini ja tämän kaupungin vankina ilman mitään läheisiä lähellä (paitsi mieheni!). Kaikki on odottamassa helsingissä. Myös meillä rahatilanne on heikko ja muutenkin on olo että kaikki tapahtuu ”sitten kun..”.. :( kyllä olen onnellinen perheestäni ja rakkaasta miehestäni mutta tämä yksinäisyys ja juurettomuus.. miten ihmeessä tämmönen pitäis ratkaista kun toinen toteuttaa unelmaa ja toinen odottaa omaansa 3 vuoden päässä..

    • krista
      12.4.2017 at 22:19

      En enää eilen illalla sängystä alkanut kirjoittaa, mutta nyt ihan ajan kanssa palasin <3 Mutta siis: <3 <3 <3
      -
      Tavallaan tämähän kuulostaa just siitä, miten yhteispeliin perustuvissa parisuhteissa välillä keskitytään tukemaan toista, jotta toinen pääsee kiinni siihen unelmaansa. Ja se on hyvä - KUNHAN sitten tulee sen toisenkin vuoro ja voi luottaa, että se kans tulee! Oletteko te puhuneet tästä? Että nyt ei tunnukaan "omalta" tilanne ja että sun kannalta unelma ei ollutkaan sitä, mitä ns. piti olla. Mitä jos miehesi valmistumisen jälkeen tuleekin SUN unelmien vuoro, pystytkö ajattelemaan niin? Koska siis hei joku kolme vuottakin on loppupeleissä lyhyt aika, jälkikäteen ajateltuna (ei kylläkään siinä tilanteessa) tuntuu menneen hujauksessa. Jos puhuisitte, että se ei ole kuitenkaan teidän lopullinen tila, vaan sitten myös SÄ tarvitset niitä unelmiin tarttumisia...
      -
      Meillä on ministi ajatustasolla ollut samantyyppinen tilanne - että ajatuksissa on käyty läpi, että mitä jos Joel ei saa Helsingistä psykologin töitä. Mä oon sanonut ihan suoraan, että vuodeksi voin muuttaa Ihan Mihin Vaan (seikkailuhengessä) ja jos se sen vaatii, niin totta kai. Muutamat vuodetkin menisivät projektiluonteisesti, jos siitä palkintona on jotain perheelle yhteisesti hyvää. Mutta sitten toki oletuksena on, että myös omia unelmia kuunneltaisiin. Koska jos menee vain toisen unelmien perässä, tukahduttaen toisen unelmat... No, pidemmän päälle ei kuulosta hyvältä, ongelmia siitä varmasti tulee :( Jokainen tarvitsee unelmia!

  • Jenisei
    13.4.2017 at 17:24

    wau, ai että. Ootte ihan LOVEna, ihanaa! <3

    Mutta ai että, meillä on varmaan jotain mätää omassa parisuhteessa, koska meillä kävis näin: "Jos puoliso saa vankkumattoman varmuuden, että haluaa perustaa hostellin Indonesiaan tai jäädä vuodeksi kotiin sarjakuvaa piirtämään…" NIIN meillä ei asiaa järjestettäisi YHDESSÄ, ratkaisuja ei etsittäisi. :( Miellä on siis ihan omat tilit ja omat velat yhteisestä talosta ja rahankaäyttä on hirveen tärkeetä/tarkkaa omalle puolisolle. Että kun olin lapsemme kanssa kotiäitinä, maksoin minä kotihoidontuesta silti 50% vuokrasta ja joka toisella kauppareissulla (eli noin 50%). Miinuksella siinä mentiin ja kyllä vitutti. Miehen vastaus ongelmaan oli koko ajan ""mene töihin" ja minähän menin sitten kun tyttö oli 1v 6kk.

    Että tän sun ihanan blogikirjoituksen jälkeen alkoi nyt vituttamaan oma parisuhde enemmän (vaikka vielä hetki sitten vielä musitin ne hyvät puolet, ni nyt ne unohtui tän kirjoituksen myötä. voihan persesuti). Noh, ehkä tämä oma mieliala tästä taas kohenee, mutta parisuhteen faktat ei………. :/

    • krista
      13.4.2017 at 20:36

      No hitsi! Vitutus ei AINAKAAN ollut tarkoituksena, sori! <3 Mutta joo, ihmisten suhtautuminen rahaan kyllä niin vaihtelee... Meillä on täysin yhteinen talous rahallisestikin, mutta toisilla voi olla sit taas ihan omat rahat erillään. Enkä tiedä, voiko toisen rahakäsitykseen oikein vaikuttaa, ne on kai niitä meissä aika syvällä olevia juttuja; tosin keskustella kannattaa, jos et ole tyytyväinen!
      -
      Mutta siis hei meissä jokaisessa on omat juttumme, hyvät ja huonot! Ja on vaan hyvä, että (jos se "huono puoli" on jokin sellainen, että se kanssa voi elää) jos pystyy ajattelemaan, että okei mun puoliso on tuossa asiassa tuollainen ja mun täytyy se vaan hyväksyä. Esimerkiksi jos suhtautuminen rahaan on tiukka (ja itsellä ei), se voi kenties olla sellainen juttu, että sen voi vaan hyväksyä erilaisuutena...? Ja yrittää tietysti arkeen jotenkin löytämään sellaisia toimintatapoja, että molemmilla on hyvä olla...?
      -
      Toivottavasti en aiheuttanut pahaa mieltä! <3 Kannattaa keskittyä niihin positiivisiin juttuihin, jos niitä kuitenkin on <3

      • Jenisei
        13.4.2017 at 20:56

        Siis joo, nou hätä, kaikki hyvin. ;) Sä oot Krista ihanan kannustava ja iloisen oloinen aina, ihana tyyppi! <3 (vaikken suo tunnekaan tai ole ikinä livenä nähnyt).

        Tässä itellä tais olla osansa myös jollain pms-oireilla, just alko menkat vaikka ollaan jo aika pitkään yritetty toista lasta …ei tule mahdollisille lapsille kolmen vuoden ikäeroa. Tällä menolla ei varmaan neljänkään vuoden ikäeroa. :'((. Meillä esikoistyttö siis teidän nuorimmaisen ikäinen, eli täyttää kuukauden päästä jo 3….

        Ja siis joo, itse aiheeseen. Pitää aina muistaa nähdä ne positiiviset puolet kumppanissa ja keskittyä niihin. ^_^

  • Omenapuusta
    13.4.2017 at 22:13

    Niin.. muistakaa toki se vanha totuus että sinun arkesi on lapsesi lapsuus. Kamalaa, jos se näännyttää. Itse olen kieltänyt itseäni (:D) alkamasta marttyyriksi. En nalkuta, en valita, yritän olla aina positiivinen, vaikka ei huvittaisikaan.

    Raskas työ on meilläkin miehen kanssa molemmilla, mies esimiesasemassa ja itse reissaan 1-2 päivää viikossa. Olemme ratkaisseet arjen siten, että yritän tehdä lyhyttä työpäivää silloin kun en ole reissussa ja haen lapset aikaisin. Ehdimme kaikessa rauhassa lasten kanssa vaihtaa kuulumiset, tehdä ruoan jne.

    Kenelläkään ei tässä elämäntilanteessa ole sellaisia harrastuksia, jotka vie yhteistä perheaikaa. Miehen kanssa harrastamme lasten nukkumaan menon jälkeen. Meillä on todella vähän ns parisuhdeaikaa, käymme ehkä pari kertaa vuodessa yhdessä jossain. Mutta meillä molemmilla on omat tärkeät harrastuksemmE (joita voi myös kotoa toteuttaa). Omaani voin ottaa lapset mukaan ja mies taas harrastaa pääasiassa viikonloppuisin.

    Kyllähän sitä välillä tuntuu, että suunnilleen kahle jalassa säntää työn, päiväkodin ja kodin väliä, mutta entä sitten? Niin tekee varmaan miljoona muutakin :D. En sentään ole yksinhuoltaja tai vailla turvaverkkoja. Apua saa, jos oikeasti arki meinaa romahtaa ja ainakin on aina joku, joka kuuntelee <3.

    Kotiäitivuosien jälkeen oikeasti nautin työstäni ja olen todella oikeutettu ja onnellinen vakituisesta työstäni ja siitä, että voin päiväni ja ohjelman suunnitella joustavasti omien tarpeideni mukaan. Työnantaja luottaa, että hommat tulee tehtyä; eikä kukaan hengitä niskaan. En voi oikeasti valittaa siitä, että minulla on työ! Saati sitten että valittaisin lapsista tai aviomiehestä.

    Anteeksi avautuminen mutta minun mielestä nykyään valitetaan ihan liikaa ja luovutetaan pienestäkin vastoinkäymisestä. Ei kaiken tarvitse olla glamouria ja elämän kuin kardashianeilla ja vaikka olisikin, olisitko silti onnellinen? Ainakin elämälläni on tarkoitus, tehdä työtä, josta pidän, kasvattaa lapsista onnellisia yksilöitä ja viedä tätä yhteiskuntaa eteenpäin parempaan suuntaan omalta osaltani. tavoitteeni on olla hyvä ihminen ja siihen yritän pyrkiä ja kasvaa parhaani mukaan ❤️

    • krista
      14.4.2017 at 11:00

      Ihana kirjoitus – ja mun korvaan (tai silmään) ei ollenkaan avautuminen vaan nimenomaan sellainen teksti, mistä syntyy vaikutelma, että ikään kuin ”elämän sisältö” on teillä hallussa! Just hyvä! <3
      -
      Tulipa muuten mieleen joku ihan-ihan vanha blogikeskustelu, jossa joku oli vakaasti sitä mieltä, että lasten takia pitää uhrautua ja mä olin eri mieltä. Kyse oli varmasti siitä, miten sanan "uhrautua" ymmärtää, mulle se on just sellaista martyyrimaista nääntymistä ja mä oon sitä mieltä, että se ei ole hyvä. Totta kai lasten kanssa ELÄÄ eri lailla kuin ilman lapsia, mutta se on ELÄMISTÄ eikä uhrautumista. Hitsi tässäkin olisi muuten ainekset ihan kokonaiselle pohdiskelevalle postaukselle!
      -
      Mutta siis ihana kommentti, kerrassaan!