Eskaristressi – mitä se on?

Luin tuossa reilu kuukausi sitten Lapsen maailma -lehden nettijutun, joka oli aivan järisyttävän hyvä. Se oli juuri sellainen juttu, joka sai ensin sanomaan ääneen VAU ja sitten hakemaan puolisonkin lukemaan. Kulunutta sanontaa jos käyttää, niin osui ja upposi.

Jo silloin ajattelin, että tämän ajatuksen haluan jakaa – mutta sitten tapahtui taas kaikenlaista elämää, ja olenkin kirjoittanut näköjään tämän aiheen sijaan kaikenmaailman muumidiskoista ja rullaluistimista.

Ja unohtanut ihan kokonaan tämän mahtavan aiheen ja ajatuksen – ja termin nimeltään eskaristressi.

Erään eskarilaisen kaunistautumisvälineitä.

Nyt se kuitenkin pompsahti yllättäen mieleen tällaisena aamuna – juuri, kun eskaristressiä ei meidän perheessä ollut mailla halmeilla. Kun perheen yhteinen herätyskello soi, eskarilainen harjaili jo hampaitaan kylpyhuoneessa. Vaatteet oli jo siellä itsekseen valittu, ja kun minä vielä koomasin peiton alla, eskarilainen lähti jo itsekseen alakertaan kirjastosta lainattua Puluboi & Ponin äänikirjaa kuuntelemaan.

Eipä ollut eskarstressiä, ei!

Mutta ilmiö kuitenkin on olemassa eikä se (tietenkään!) ole tuntematon meidänkään perheessä.

Eskaristressi? Mikä ihme se nyt sitten on? Jotain uutta hömppää taas? No, se on varmaan tutumpi sanalla eskariuhma.

Mutta se tuossa Raisa Cacciatoren (taas kerran! ai että hänellä on hyvä ajatuksia!) haastattelussa onkin niin mindblown.

Että se eskarilainen ei olekaan vain känkkäränkäksi muuttunut ex-enkeli, johon on jokin sisäinen riiviö salaa pesiytynyt. Ja että se olisi vaan käskyillä ja säännöillä pois kitkettävää huonoa käytöstä.

Hän ei uhmaa, vaan hän kärsii stressistä.

Ja käsite stressi on näin aikuisena paljon helpompi käsitellä. Jos itsekin näin aikuisena kärsii stressistä, haluaako siihen päälle kieltoja, käskyjä, huutoja tai torumisia? Vai tarvitseeko mieluummin esimerkiksi empatiaa, ymmärrystä tai sitten (ihmisestä riippuen) ihan omaa tilaa rauhoittua ja keskittyä kivoihin asioihin…?

Vastustin taaperoaikana aikoinaan sanaa uhma (sieltä mm. täällä), mutta tuon vastarintaliikkeeni olen tietysti tässä lasten kasvaessa jo moneen kertaan unohtanut, heh niin kuin monen muunkin asian. Ja varmasti olen käyttänyt sanaa itsekin ja käytän jatkossakin; vaikka saatan korjata, että ”siis eiku tahto”.

Mutta samaan tapaan halusin jutun luettuani poistaa mielestäni ajatuksen myös eskariuhmasta (jotkut puhuvat jopa pienestä esimurrosiästä) ja ajatella samaa ilmiötä lapsen stressinä tästä tärkeästä itsenäistymisvaiheen ajasta.

Kun on yhtä aikaa pieni ja iso jo.

Jos ette silloin maaliskuussa bonganneet tuota juttua, niin lukekaa! Siellä on myös vinkkejä, miten auttaa lasta. Miten pysyä tyynenä ja lempeänä kasvattajana silloinkin, jos kuusivuotias lapsi taantuu ja kiljuu palosireninä kuin kolmivuotias.

Näin sanoina paperilla ja järjellä ajateltuna se on taas mallia ”okei totta kai niin pitää toimia”. Mutta toteutapa sitten joka ikinen päivä käytännössä, haha. Vähän hankalampi juttu. Mutta itsensä etukäteen valmistaminen ja psyykkaaminen voi auttaa!

Tämä oli mulle vaan niin ihana ajatus:

Se ei ole uhmaa vaan se on stressiä. Että jos lapsi ihan tarkoituksella ärsyttää ja ilmeestä näkee, että se tekee sen tarkoituksella ja aikoo jatkaa niin kauan kuin aikuinen suuttuu (”ai miiii-ten niin, tapahtuuko jollain muka näin…?”), se ei olekaan huonoa käytöstä.

Se on eskaristressiä, ja sen käsittelyssä lasta voi auttaa ja tukea.

Vielä sitten siihen käytännön toteutukseen (kröhöm) tarvitaan tietysti monia askelia (välillä harhaankin) tällä vanhempana toimimisen loputtomalla (ja myös palkitsevalla ja ahaa-elämyksiä tuottavalla!) oppimispolulla.

Tulipa kliseinen loppu, ha!

Mutta lukekaa ja kertokaa, oliko teillekin yhtä mindblown kuin mulle!

16

You Might Also Like

  • Lilah
    26.4.2019 at 13:42

    Kotona samaan aikaan 3v, 5v ja 12v, jotenkin tuntuu ettei mikään ”uhma” enää yllätä. Väliin jäävä 10v on meillä temperamentikkain, joten ei sekään ikä viilipyttynä ohi vilahda 😅 Oman tyyneyden säilyttämistä harjoittelen varmaan ikuisesti.

    • krista
      26.4.2019 at 17:05

      No voin kuvitella! Meillä jo kahden kanssa on tuntunut kaikki nämä vuodet siltä, että aina on jollain joku vaihe eikä edes itse (jos joku kysyy) pysty muistamaan, että kenellä se vaihe nyt on. Saatikka jos olisi kolmas – tai vielä useampi!

      Mutta aika hyviä zen-harjoituksia nämä vaiheet vanhemmuudessa jos ei muuta :D

  • Tiia
    26.4.2019 at 13:45

    Tuttu ilmiö meilläkin. :) tänä keväänä olen jo monta kertaa miettinyt haikeana mielessäni, että meillä otetaan itsenäistymisen ensiaskeleita. <3

    Mä kuulin eskaristressistä ekan kerran joulun tienoilla, kun käytiin pitkittyneen flunssan takia lastenlääkärillä ja siinä samalla tuli puheeksi lapsen väsymys. Se lääkäri (joka oli tosi ihana ja symppis tyyppi) mainitsi tällaisesta mahdollisuudesta väsymisen taustalla.

    • krista
      26.4.2019 at 17:08

      Olipa hienoa, että lastenlääkäri hoksasi ihan flunssakäynnin yhteydessä tällaisesta mainita. Näin kun ajattelee, niin hyvinkin väsymys voi olla yksi juttu siinä stressissä!

      Itsenäistyminen on kyllä ihanaa ja haikeaa yhtä aikaa, ihananhaikeaa <3 Tosiaan jo tuollainen iso tyyppi, joka periaatteessa voisi omatoimisesti mennä aamusta eskariin asti (käytännössä niin ei tietysti tekisi), tosin ulko-oven avaus ei vielä sujuisi, kun se on meillä ränkkänä :) Iso lapsi, ja sit kuitenkin pieni monella tapaa <3

  • Mansikka
    26.4.2019 at 14:26

    Luin jutun varmaan samoihin aikoihin kuin sinäkin, ja se oli mullekin melkoinen ahaa-elämys. Meidän neitokainen on vasta tuleva eskari, mutta jotenkin tunnistin tyllerön käytöksessä piirteitä, joiden perusteella kehitysvaihe tuntuisi jo koittaneen. Just kun oon tässä tällä viikolla tuskaillut erityisen paljon neidin käytöksen ja kiukkujen kanssa, niin tämä oli hyvä muistutus siitä, mitä kaikkea siellä (vielä aika) pienen mielessä jyllää <3 Kiitos tästäkin hyvästä tekstistä! <3

    • krista
      26.4.2019 at 17:14

      Joo joskus maaliskuussa tämä oli! Varmaan bongasin niiden FB-sivuilta, tai sitten jonkun muun tahon jakamana Facebookissa.

      Kiitos itsellesi! <3 Ja joo, tuo vaihehan ei varmaan ole "tasan eskaritalveen" osuva, vaan eri lapsilla varmaan eri aikoihin ja eri tavoilla ja erilaisia aikoja jne. En tiedä, jäisikö jollain lapsella kokonaan väliinkin...? Mutta enimmäkseen mä oon kyllä kuullut samanikäisten lasten vanhemmilta just näistä samoista jutuista, kyllä tuo varmaan ainakin tosi yleinen vaihe on.

  • Torey
    26.4.2019 at 15:37

    Me huomattiin selkeä muutos kanssa tossa eskarin ja kouluun siirtymisen paikkeilla. Mun kaveri oli varoittanut mua siitä, kun hänen vuoden vanhempi tyttärensä oli ennen koulun alkua muuttunut enkelistä pikku piruksi. 😂 Me aateltiin vaan, että se on lapselle vaihe jossa muututaan pienestä lapsesta isoksi koululaiseksi ja se on pienimuotoinen kriisi (miksei stressi). Samaa ajatusta vaan eri sanalla. Kokeillaan rajoja uudelleen kun ollaan ”isoja” ja mieli on varmaan aikamoisessa myllerryksessä hetken. Mutta kyllä se siitä tasaantui. 😊

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/04/26/paivetys-on-kaunista-auringossa-karventyminen-ei/

    • krista
      26.4.2019 at 17:15

      Joo hei kriisi on muuten ihan yhtä hyvä nimitys! Koska sellainen myllerrys se varmasti on, ja mä uskon ettei monikaan lapsi siinä tahallaan ikävästi käyttäydy, vaan mieli myllertää vaan niin paljon <3

  • Miitu
    26.4.2019 at 17:18

    Eskariin siirtyminen on lapsille paljon isompi siirtymä, kuin ehkä osataan ajatella, kun kaikki hypetys painottuu koulunaloitukseen. Kuitenkin toiminta muuttuu eskarissa lapsillekin selvästi tavoitteellisemmaksi ja siirtymä tarkoittaa esimerkiksi perhepäivähoidossa olleille ihan konkreettista siirtymää aivan erilaiseen ympäristöön. Ja sitten tietty päälle tuo kipuilu siitä, onko iso vai kuitenkin vähän pieni vielä.
    .
    Meillä viime kevät ja kesä oli aika kauheita, kun koko se koulunaloituksen jännitys, tutusta päiväkodista ja sen aikuisista luopuminen, kaveriporukan vaihtuminen ym. kietoutui yhdeksi möykyksi. Tämä lapsi osaa sanallistaa hurjan hyvin, ja pärjää sillä yleensä monen hankalan tilanteen yli. Tuossa kohdin kuitenkin tuntui, että sanallistaminen meni jo pahasti yli ja lapsi kasvatti puhumalla jännitystään. Aika hankala siitä oli yli päästä, kun pieninkin särö päivittäisissä tapahtumissa laukaisi taas sen epämääräisen tai selvästi tähän siirtymään liittyvän negatiivisen tunnetilan. Koulun alkaminen laukaisi tilanteen melko nopeasti, tosin parisen kuukautta siinä meni vielä lopulliseen asettautumiseen. Ja ihan sen sanoittaminen, että tämä luokka pysyy useamman vuoden – hyvässä lykyssä koko alakoulun ajan. Tuokin tuntui hidastavan sopeutumista ”kohta nämä luokat katsotaan taas uusiksi”, kun eskariryhmän kanssa oli vietetty vain se yksi lukuvuosi.
    .
    Tuossa tilanteessa olisin kyllä arvostanut sitä, että olisin tuntenut juuri tämän koulun käytänteitä tarkemmin… Meillä kouluun tutustuminen oli vanhemman näkökulmasta valitettavan neuvolamainen. Kyllä sitä nyt on tähän mennessä ravinnosta, levosta, median käytöstä jne. kuullut jo aivan riittämiin. Koulupäivien rytmittymisestä (meille tuli yllätyksenä, että ekaluokkalaisen päivä saattaa alkaa vasta kymmeneltä – automaattisesti odotettiin 8-11/12 päiviä), opetuskäytänteistä (esim. samat tunnit aina samaan aikaan vai jaksomaisempi systeemi, kuinka paljon luokat tekevät yhteistyötä), koulun säännöistä, poissaoloilmoituksista ei niinkään. Olisi voinut paremmin helpottaa pienen oloa, jos näistä pikku detaljeista olisi tiennyt edes jotain – toivottavasti oma epätietoisuus ei ainakaan siirtynyt lapselle.

    • krista
      26.4.2019 at 21:45

      Joo totta, ja sitten tosiaan siinä eskarivaiheessa niin paljon puhutaan jo siitä koulusta – mikä on tavallaan hyvä, mutta sitten jos se muuttuu liialliseksi huoleksi, niin ei enää olekaan hyvä :( Mua vähän harmittaa, kun niin moni aikuinen (ihan hyvällä) on hokenut jo sekä eskariin menoa että varsinkin jo heti eskarisyksystä alkaen, että ”no jännittääkö se kouluun meno”. Vaikka se on ihan hyvä kysymys tavallaan, niin mun tekee joskus mieli sanoa, että no kohta ainakin jännittää, kun sitä koko ajan kysellään :D Musta tuntuu, että ei meidän eskarilainen hoksaisi sitä jännittää, jos sen jännittävyyttä ei muut koko ajan hokisi :D Mutta lapset on tietty erilaisia.

      Meillä on tosi hyvin hoidettu (mun mielestä) täällä tuo tutustumispuoli, heti syksystä alkaen on ollut erilaisia tutustumisia. Talven aikana me ei tietysti päästy kaikkiin (oli jo yksi aikuisten tilaisuuskin), mutta nytkin on ollut jo yksi. Ja esimerkiksi yhdessä (mihin Silvakin pääsi) lapset kävivät ruokailemassa siellä ja suunnistusleikkimässä. Ja ”ne viralliset” tulee sitten vielä toukokuussa, eli vanhemmille yksi tilaisuus ja lapsille vielä yksi, muistaakseni. Mutta UHH jos se on tuota neuvolatasoa… Eiiih jos on tuota yleislöpinää. Mä kyllä kans toivoisin, että tulisi käytännön juttuja! Sellaisista juttelemalla sitä lapsen kanssa parhaiten voi käydä läpi sitä, että millaista siellä sitten oikeasti on!

      • Miitu
        26.4.2019 at 22:26

        Miten kirjoissa ja ohjelmissa kerrotaan esimerkiksi hammaslääkärikäynnistä..? Kauheat pelottelua alkuun ja loppuun sitten paljastus ”ei se ollutkaan niin pelottavaa”. Tosi uskottavaa. Tarkoitus hyvä kait normalisoida jännityksen tunnetta, mut lopputulos vähän ontuu. Varsinkin, kun sama kaava toistuu kaikissa 20 vuoden sisään kirjoitetuissa kirjoissa. Tai sitten joka hemmetin synttäreitä käsittelevässä kirjassa synttärisankari torjutaan/jätetään huomiotta koko päivän tai x-ajan ennen syntymäpäivää, kunnes – tadaa – yllätysjuhlat ja kaikki on happyhappy! Sankarikin tajuaa siltä seisomalta, että nää ihanat ystävät on vain koko päivän järjestäneet mulle ihq ihania juhlia ja paha mieli pyyhkiytyy saman tien pois.
        .
        Sori, vähän antipatioita kertynyt tässä kahdeksan vuoden aikana. Leppymätön luonne oli jo entuudestaan 😅

        • krista
          26.4.2019 at 22:36

          Aaaaaargh joo mulla samat antipatiat :D Kerran kirjastosta osui käteen yksi kirja, jossa päähenkilöä aukeama toisensa jälkeen kiusattiin eri tavoilla. Aina uudet eläimet kiusasivat, ja tätä kymmeniä kymmeniä sivuja… Kunnes sitten loppuratkaisu olisi ollut viimeisillä sivuilla jotain ”ja sitten kiusaaminen loppui”. Okei okei varmasti johonkin tilanteeseen on hyödyllistä tosiaan tuollainenkin, mutta AI HITTO lukea nyt lapselle sivukaupalla sitä, miten yhtä parkaa koko ajan kiusataan :( Lapsi oli ihan silmät selällään (oli vielä paljon pienempi), että mitä noi tekee tuolle. Juu ei tullut lemppariksi :D

  • Amelia
    26.4.2019 at 20:26

    Vaikea kuvitella että sä koskaan huutaisit lapsille!? Allekirjoitan myös tuon artikkelin mutta yhdestä asiasta olen eri mieltä, kenenkään kiusaamista tai satuttamista ei tarvitse sallia sekuntiakaan, vaan se täytyy katkaista heti. Silloin minusta saa sanoa napakasti. Eikä vain sanoittaa tunteita. Pikkusisarukset ei saa olla nyrkkeilysäkkinä tönittävänä tai sanallisesti pilkattavana hetkeäkään.

    • krista
      26.4.2019 at 21:51

      Haha no harvemmin ehkä ihan varsinaisesti huudan, mutta kyllä mustakin sellainen (kröhöm) hyvin kireä äänesävykin löytyy äänirepertuaalista, valitettavasti. Ja just se ”positiivisen kautta” ei aina onnistu, vaan tulee kiellettyä tai annettua sääntöjä, tai ”nyt jos et… niin…” -tyyppisiä uhkauksia – vaikka oikeasti pitäisi antaa vaan rakkautta ja ymmärrystä. Mutta kukaan ei ole täydellinen, niitä heikkoja hetkiä tulee ja sitten voi taas korjata kurssia <3
      -
      Mä oon samaa mieltä, meillä on EHDOTON nollatoleranssi kiusaamiselle. Satuttamista meillä ei varsinaisesti ole ollutkaan (joku kolmevuotiaan kiukkupussin tekemä yksittäinen hallitsematon tönäisy ehkä joskus), mutta jopa sellainen "jallittaminen" on meillä kiellettyä ja siihen puututaan HETI. Vaikka jotkut on sitä mieltä, että se opettaa pienemmälle sisarukselle vahvuutta, mutta meillä se on ehdoton: siskoa kohtaan pitää olla AINA reilu. Ja ystäviä myös. Ystävyystaidoista on puhuttu ihan taaperoiästä asti! Ja oon aika ylpeä siitä, että näillä lapsilla on - joko persoonassaan tai voi olla opettelun ansiotakin - hyvät ystävyystaidot ja oikeasti ovat reiluja sisaruksia. Jos vaikka lapsi (kumpi vaan) saa valita tarran lääkäristä, hän valitsee AINA sellaisen, jossa on useampia pikkutarroja, jotta sisaruksellekin voi viedä. Jos toiselta putoaa keksi maahan, niin toinen VÄLITTÖMÄSTI tarjoaa toiselle omaansa. Mä oon tosi ylpeä <3

  • Sandei
    26.4.2019 at 21:51

    KIITOS! Tämä postaus ei olisi voinut meidän tilanteeseen nähden parempaan ajankohtaan osua. Juuri tällaiset jutut on aivan kullanarvoisia juuri nyt, jottei meidän suhde lähde väärille urille vaan osataan tukea lasta tässä tärkeässä vaiheessa.

    • krista
      26.4.2019 at 21:58

      Oi, ihana kuulla! <3 Ja tuo "väärille urille lähteminen" on muuten tosi hyvä ilmaisu, sillä tavalla tapahtuu tosi helposti! Mä uskon, että "vääränlainen" (vaikka on toki hankala sanoa mitään yksiselkeästi vääräksi, ehkä "ei-rakentava" voi olla parempi termi) toimintatapa aikuiselta saattaa jopa vahvistaa lapsen reagointia, ja sitten kun sitä kierrettä jatkaa, niin on jo huonoissa toimintamalleissa pitkällä! Mutta mä uskon, että sen voi kyllä kääntääkin! Mutta kyllä se vaatii aikuiselta paljon keskittymistä. Jos vaikka olisi ottanut jatkuvan torumisen tavaksi, siitä on vaikea kääntää itsensä pois, ja etenkin väsyneenä ne vanhat (tai jopa lapsuudesta peräisin olevat) toimitatavat helposti puskee päälle.
      -
      Mutta siis IHANAA, että osui sullekin hyvään ajankohtaan! Ai että mä oon huomannut, että tuon Cacciatoren ajatukset aika usein on onnistuneet osumaan mullakin jUST siihen ytimeen. Hänellä on ihanan lapsilähtöinen ja lempeä kasvatusfilosfia - ja mä uskon vakaasti, että erittäin toimiva myös.

    • Lilah
      27.4.2019 at 20:34

      Tää on vähän kaksiteräinen miekka. Meillä yksi lapsista on luonteeltaan sellainen että antaa vaikka vaatteet päältään. Kovasti olemme saaneet opetella että tunnistaa rajan missä hänen hyväsydämisyyttään käytetään hyväksi, koska kodin ulkopuolella isommassa ryhmässä hyvin äkkiä löytyy joku joka näin toimii ja jälkikäteen se aina harmittaa lasta itseäänkin. Pitää osata myös pitää kiinni omastaan ja ilmaista se tarvittaessa hyvin napakasti.

  • Onneli Winter/onnelin elämää
    27.4.2019 at 08:12

    ”Vanhempana toimimisen loputtomalla oppimispolulla” <3 Niinhän se vain on, lapset ovat kaikki erilaisia ihania yksilöitä kaikkine mököossituksineen, eskaristresseineen. Meillä kun ei ole niitä käyttöoppaita lapsiin niin täytyy todella olla tuntosarvet pystyssä vuosista toisiin mutta kun sen jaksaa niin se kantaa hedelmää. Vanhemmushan ei lopu ikinä mutta se ei ole loputon suo vaan ihana matka kaikkine kommervenkkeineen. Iloa tähän viikonloppuun, vihreys puhkesi Helsinkiin sateen siivittämänä <3