Erään ein tarina

Seeluska oli kaatanut kupillisen vettä ruokailualustalleen ja uittanut siinä paloiksi revittyä talouspaperia.

Minä yritin (epätoivoisesti) saada jotain iltapalaa omaankin suuhuni ja samalla kannustaa vetkuttelevaa isosiskoa syömään vähän reippaammin, ettei iltapalapöydässä sentään ihan puolilleöin venyttäisi.

Seela katsoi minua omasta istuimestaan ilkikurisesti ja työnsi talouspaperivesimömmöannoksen suuhunsa.
”Älä laita sitä suuhun”, minä sanoin.

Tirriäinen jatkoi virnistelyään. Ei mitään muuta reaktiota.
”Älä laita talouspaperia suuhun”, minä toistin.

”Hähähähähähä!”, Seela käkätti vastaukseksi tollero suussaan.

Ding…. Ding…. Ding….

Jossain takaraivon kulmassa soi hiljaisella äänellä kello kertoen, että joskus minulla taisi olla jokin tähän liittyvä ajatus. Ehkä? Mitä? Oliko? Ai mulla? Joo joo – kyllä kyllä, juuri sinulla. Siis siitä, että miten nämä tällaiset tilanteet olisi tarkoitus hoitaa… Siis tämä tällainen kello soi vaimeasti. Ding… Ding… Ding…

Aaaa, ai niin.

”Kulta, laita se talouspaperi pöydälle”, minä sanoin.

Seela katsoi minuun, hymyili iloisesti ja otti paperitolleron suustaan alas pöydälle.

Damn. Niinhän se olikin.

Olenko se vaan minä, vai oliko nämä kasvatushommelit pik-ka-sen helpompi toteuttaa aikoinaan yhden kanssa…?

Kuvan virnistelijä liittyy tapaukseen.

Tämä siis (huoh) joskus oli näin:
http://www.lily.fi/blogit/puutalobaby/kuriton-kakara

1
Like

You Might Also Like

  • Irmelixx (Ei varmistettu)
    23.7.2015 at 21:01

    Kai se on niin että aivot hirvän huonosti ymmärtävät kieltomuotoja, ja tämä korostuu erityisesti lapsilla. ”Älä laita paperia suuhun” on siis sama kuin ”laita paperia suuhun”. Niin aivot sen ilmeisesti ottavat vastaan. Tuossa taas hyvä esimerkki miten positiivinen kehoitus tuo halutun lopputuloksen negatiivisen sijaan. ☺️

    • Kristaliina
      23.7.2015 at 21:09

      No niinpä! Me oltiin Silvan kanssa aikoinaan mukamas jotenkin niin johdonmukaisia tuossa asiassa ja se tuntui helpolta ja luontevalta; nyt jotenkin kahden härdellissä on oma… …kaikki (huomion jakautuminen lähinnä) jatkuvasti niin koetuksella, että hädintuskin edes muistaa tällaisia juttuja. Yhtä äkkiä ne kieltomuodot tulevat puheeseen, vaikka ennen oli niin luontevaa, että asiat ilmaisee toisin.

      Äh ja pöh.

      Mutta joo, näin mäkin oon ymmärtänyt. Että positiivinen kehotus ”laita paperi pöydälle” on helpompi ymmärtää kuin kieltäminen; ja ainakin jos kieltää, niin pitäisi kai heti samaan lauseeseen antaa myös se toivottu toimintatapa, mitä lapsen halutaan tekevän. Ja antaa positiivinen palaute päälle ja niin edelleen.

  • Hannahi90
    23.7.2015 at 22:01

    Ensiapukurssilla kouluttaja sanoi shokissa olevan ihmisen puhuttelusta: ”vältä kieltoja”. Kouluttaja kehotti puhumaan rauhallisesti ja selkeästi ja yksinkertaisesti eli siis ymmärrettävästi. Lapsihan ei ole shokissa mutta pieni ei vielä välttämättä osaa prosessoida päässään sitä älääläälääläeieieiei-kohtaa. Että tuli vain mieleen :)

  • Iksu
    23.7.2015 at 23:10

    Tutulta kuulostaa….

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    23.7.2015 at 23:28

    Ymmärryksestä ei ainakaan meillä ole kiinni vaan 1v4kk ipanan omasta tahdosta: välillä kiellon/toimintansa kanssa ristiriidassa olevan ohjeen kuuleminen saa aikaan kulmien kurtistuksen ja toiminta senkun jatkuu uhmakkaan ilmeen kera. Toisinaan taas ottaa oikein iloisen ilmeen ja jatkaa kiusallaan, käkättää kun saa juosta karkuun kun haetaan pois ei-toivotuista puuhista. Ja toisinaan tottelee jo pelkästä vinosta katseesta tai pienestä kehotuksesta. Oma tahto sillä on ja hyvä niin!

    Jaan vielä illan yllättävän unikäänteen: eka vuosi meni pitkälti samanlaisella yöunirumballa kuin teilläkin ja rauhottui kun lopetin imetyksen. Pian sen jälkeen onnistui vaivatta myös siirtäminen omaan sänkyyn. Mutta ”nukutuspakko” jäi, eli piti loikoilla siinä näköetäisyydellä kunnes ipana simahti. tänään siirsin pinnasängyn isompien sisarusten huoneeseen. Nukkumaanmenoaikaan sanoin ”minnekäs se sänky muuttikaan, nyt lähdetään nukkumaan”. Napero kipitti sängylleen, kippasin pojan pinnikseen, peittelin ja siinä se! Ei mitään nukuttamisia vaikka sisarukset eivät edes menneet unille samaan aikaan eli jäi huoneeseen yksin. Olen yhä ihan puulla päähän lyöty. Saas nähdä miten seuraavat yöt! Mietin vaan yhdistääkö kuopuskin nukkumaanmenon nyt siihen samaan tapaan, miten siskot vaan käydään peittelemässä ja that’s it?!?! Vielä kolmannenkin lapsen kanssa joudun usein hämmästymään miten helposti joku kipuiltu asia sitten lopulta menee. Pistää aina miettimään olisiko pitänyt tehdä onnistunut siirto jo aiemmin vai oliko vaan aika kypsä juuri silloin kun onnisti.

    • Kristaliina
      24.7.2015 at 09:48

      Hei ihan mahtava yöläpimurto, onnittelut! Mä jotenkin haluan uskoa just näihin tällaisiin: että joskus se aika on vaan kypsä ja silloin homma (mikä se sitten onkin) voi käydä vähän niin kuin itsestään. Mekin ollaan jo pidemmän aikaa pidetty puheissa sellaista, että joskus Silvalla on sitten oma sänky ja niin edelleen. Toivotaan, että jossain vaiheessa se ihan sitten haluaa nukkua omassa sängyssä. Ilman, että asian eteen täytyy jotenkin taistella :)

      Joskus on tietysti jotkut aikataupupaineet, jonka takia homma vaan täytyy tehdä. Vieläkin vähän harmittaa Silvan tutistaluopumisen ”pakottaminen”. Mutta se oli vaan järkevintä tehdä siinä kohdassa ennen vauvan tuloa, koska muuten olisi ollut vielä vaikeampi perustella, että miksi vauvalla on ja naperolta se otetaan pois. Silvan imetystähän yritin lopettaa joskus ”väkisin” (koska imetys tuntui pahalta alkuraskaudesta) ja siitä tuli karseat huudot. Apua ihan maha kääntyy ympäri, kun muistelen, että työnsin vaan huutavaa naperoa kärryissä ja sitkeästi yritin saada sen nukahtamaan ilman imetystä. No, ei onnistunut. Ja tyyliin viikkoa myöhemmin se sitten lopetti itse :) Graah. ..että kyllä vaan pitäisi osata olla kuulolla noiden herkkyyskausien kanssa :)

      • Vierailija (Ei varmistettu)
        24.7.2015 at 13:59

        Kokonainen yö kahdella kitinällä siitä tuli. Eli aiemman puoliunessa hyssyttelyn sijaan pomppasin kahdesti ylös sängystäni mutta vastineeksi saan illan ja aamun puuhata makkarissani mitä tykkään, kun aiemmin pyykitkin on jääneet aina kaapittamatta kun ”siellä jo nukkuu joku”.

        Paitsi herkkyyskaudella, niin itse uskon että valtava vaikutus on vanhemman päättäväisyydellä asian suhteen. Siinä vaiheessa kun itse alkaa epäröidä, on peli menetetty.

        • Vierailija (Ei varmistettu)
          24.7.2015 at 14:02

          Enkä siis tarkoita päättäväisyydellä peräänantamatonta huudattamista. Vaan jos uutta aloittaessaan on itsekin olemukseltaan sellainen ”mitenköhän tämä nyt meneekään” niin lapsi vaistoaa sen samoin tein ja alkaa vastustaa muutosta. Aika usein siis jos itse epäröi, ei hommaan edes kannata ryhtyä.

          • Vierailija (Ei varmistettu)
            24.7.2015 at 16:03

            Tai sit äiti epäröi koska vaistoaa että lapsi ei oo vielä valmis :D

          • Vierailija (Ei varmistettu)
            24.7.2015 at 18:00

            No niinpä ehkä just, mutta silloin erityisesti kannattaa antaa odottaa parempaa aikaa – tai joissain tapauksissa jättää homma toisen vanhemman hoidettavaksi jos hän on toista mieltä. Se äidin vaisto ei aina ole mitenkään ylivertainen vaan joskus myös omat tunteet sotkee sitä (esim imetyksen lopettamista pohdittaessa)

  • Laurakaisa (Ei varmistettu)
    24.7.2015 at 01:49

    Ehkä tää on asia, minkä aika moni useamman lapsen vanhempi joutuu kokemaan… Muistan, ja olen täällä kai kertonutkin, kun meidän naapuri (heidän kuopus samanikäinen kuin meidän esikoinen) kävi kerran kahvilla ilman lapsia huokailemassa, miten raskasta on kun koko ajan joutuu hokemaan sitä ei-ei-eitä. Me miehen kanssa sen jälkeen röyhisteltiin rintojamme ja taottiin toisiamme selkään että ”ollaan me vaan jotenkin ihan tosi mainioita vanhempia kun ei tuota lasta tarvitse kieltää oikeastaan ollenkaan”.

    No, sitten tuli se toinen lapsi, kaaos ja härdelli. Alkoi kummasti se ei-ei-ei raikaamaan tässäkin huushollissa ja samalla karista tehokkaasti käsitykset omasta erinomaisuudesta ylipäänsä missään ja varsinkin vanhemmuudessa. ;)

  • ansukka (Ei varmistettu)
    24.7.2015 at 09:17

    Niinpä niin, ihan sama homma pätee koirankasvatuksessa. Koira ei ymmärrä EI-käskyä, koska se ei ole tekemistä. Koiran pitää tietää, mitä sen kuuluisi tehdä. Kun komentaa vaikkapa ”ei hauku” niin koira on hämillään, että mitäs sitten pitäisi tehdä. Haukkuminen loppuu kun pyytää koiraa maahan tai istumaan, tulee nääs muuta takemistä kuin haukkuminen ja kyttääminen.

    • Kristaliina
      24.7.2015 at 09:49

      Hihii, ja mä tuolla vanhassa bloggauksessa kirjoitin kissasta ja ei-sanasta. Mutta kyllä! …ja kyllähän sitä varmaan aikuinenkin mieluummin kuulisi ohjeita, että mitä kannattaa tehdä kuin kieltoja, mitä ei saa tehdä. Me vaan taidetaan olla joku kieltokansa… :(

    • LauraEm.
      24.7.2015 at 14:36

      Näin mäkin oon ymmärtänyt, ihan lasten kohdalla siis. ”Älä juokse” on vielä vaillinainen, koska lapsi ei hoksaa ite korvata tekemistään jollain muulla. ”Kävele rauhallisesti” sen sijaan saattaa (ehkä joskus :D) toimia. Tosin itekin aika usein unohdan nää, ja sit se menee molempien kautta: ”Älä juokse! …vaan kävele rauhallisesti.”

      • Kristaliina
        24.7.2015 at 15:42

        No mut hei jos edes tuo loppuosa ”…vaan..” tulee niin sehän on jo hyvä! Mä voisin ottaa ensimmäiseksi tavoitteekseni edes sen, josko sitten myöhemmin ehkä ”edistyneemmällä tasolla” pääsisin siihen alkuperäiseen toimintatapaan :D

  • Idieh
    25.7.2015 at 05:33

    Kiitos tästä! 

    Työskentelen vapaaehtoisena bolivialaisten lasten kanssa (ikää heillä on 6kk – 5 vuotta) ja koska espanjan taitoni on rajoittunutta, on kovin helppoa vain sanoa no, por favor ja olettaa lapsen ymmärtävän, että viimeisimmäksi tehty tai sanottu asia oli väärin. Eihän se (tietenkään) niin toimi, tänään kokeilin tätä lähestymistapaa ja sain estettyä monta tuhmuutta ja vaaratilannetta! Ennustan elämän olevan tästä eteen päin hivenen helpompaa ja iloisempaa :)