Arkiruokavieraat, tervetuloa! (ei silti aiota pukea housuja)

Yhteistyössä: Ikea

Videokamera oli käynnissä, sur-rur-rur, spottivalo kohdistettu minuun. Kuuma. Käteni hikosivat; äh miten mä istuinkin siinä jotenkin niin hassusti, rentoa asentoa ei meinannut millään löytyä.

”Syödäänkö teidän perheessänne arkena yhteisen pöydän ääressä?”, haastattelija kysyi.
”No siis teoriassa syödään”, minä vastasin.
”…mutta käytännössä se tarkoittaa sitä, että yksi laulaa, yksi heittelee ruokaa ja hieroo sitä päälleen, yksi pomppii ympäriinsä hakemassa lisää unohtuneita juttuja, ja lopulta aikuiset syövät kylmän ruokansa tiskipöydän äärellä seisten”, minä jatkoin totuudenmukaisesti.

Porukka pystyi tuskin pidättelemään nauruaan. Seuraava kysymys.

Mutta hei – eivät ottaneet uusiksi ja pyytäneet vastaamaan paremmin. Arkirealismi rules!

Kyse oli Ikean järjestämästä kuvauksesta, joka liittyi heidän tämän syksyn #kutsusyömään -kamppikseensa. Haastattelussa oli minun lisäkseni muutama muukin bloggaaja. En ole onnistunut videota vielä mistään bongaamaan (hmmm, onkohan mut sittenkin sensuroitu…?), mutta hihkaisen kyllä, jos se nyt vielä ilmestyy jonnekin. Jos siis haluatte nähdä mut hikoilemassa.

hedelmäkori

Saatiin Ikeasta hedelmäkori.

Mutta joo. Arkiruokailu. Meillä se on just tuota. Mutta se tapahtuu aina keittiön pöydän äärellä, ja useimmiten meillä on ainakin yrityksenä, että päivällinen syödään perheen kesken suht yhtä aikaa. Ja vaikka se härdelliä siinä onkin ja jokainen syö (tai vaihtoehtoisesti hieroo ulkoisesti mahaansa) vähän omia ruokiaan – minä sosekeittoa, Joel jotain omaa en-mä-edes-ehdi-katsoa-mitä-se-syö, lapsille joku oma ruoka – niin ainakin me ollaan siinä yhdessä. Ja se on se tärkeä juttu; ei se, että onko se hetki jotenkin kaunis ja kuvauksellinen vai ei. Meidän elämä nyt on tällaista; syöminenkin.

Mun äiti muuten viime käynnillään ihmetteli, että miksi meidän lapset ovat usein puolialasti ruokapöydässä. No daa – aika paljon helpompi pestä lapsi kuin vaihtaa vaatteet monta kertaa päivässä. Äitini myös puolisalaa vihjaili, että ”ei sitä ennen kyllä saanut olla pöydässä hattu päässä”. Ha-HA, yritäpä ottaa meidän Seeluskalta tuo pipo pois. Nipin napin saadaan se pois suihkun ajaksi. Oi aikoja, oi tapoja; me ollaan ihan hunningolla nääs.

sottapytty

Pikkusisko on niin omatoiminen ja reipas, että sen voi ihan hyvin jättää valvomatta hetkeksi syömään jugurttia.

Meidän hunninkoon osallistuu itse asiassa aika useinkin myös joku muu kuin me. Mutta koska meidän ystävät ovat ihan yhtä hunningolla kuin mekin, niin kaikki on ihan hyvin. Kukaan ei ihmettele, jos kesken makaronilaatikon yksi ilmoittaa ”KAKKA!” ja toisen mielestä hauskinta on kaataa mukista vedet ruokailualuselle ja ryystää sitten siitä. Kaikki on ihan hyvin. Kaikki on ihan hyvin. Saako teiltä ottaa yhden neloskoon vaipan? Haluaako joku lisää ketsuppia? Kulta, laita se lusikka suuhun. Rakas – suu, missä on Seelan suu? Hyvähyvä, suuhun. Niin sitä ketsuppia? Vaipat on siellä kylppärin kaapissa! Hei jos tarvii peppupyyhettä, niin siinä yläkorissa on puhtaita harsoja! Ketsuppia?

Tässä lapsiperhemeiningissä jo se, että tavallisena arki-iltana istuu jonkun toisen ruokapöytään, on luksusta. Meillä useimmiten kyse on leikkitreffeistä – ja sitten jossain vaiheessa todetaan, että hei kohta on ruoka-aika, onko teillä nälkä, mitäs syödään. Ja jos ollaan meillä, Joel tekee jääkaapista löytyvistä perusaineksista tavallista isomman peruspöperösatsin, josta riittää itselle ja vieraille. Sitten syödään yhdessä ja jatketaan leikkejä.

Ei mitään menu-suunnitteluja, ruokapiperryksiä, mätsääviä viinejä tai harkittuja kattauksia. Vaan yhteinen jaettu arkihetki toisen lapsiperheen kanssa. Se on itse asiassa aika ihanaa. Paljon enemmän mun makuun kuin se, että suunniteltaisiin ruokatarjoiluja viikko ja oltaisiin pöydässä hienosti ykköset päällä.

sosekeitto

Mä oon joskus sanonut, että mä en niinkään toivo vieraita taloon. Vaan tuttuja. Ystäviä. Sellaisia, joiden kanssa voi olla rennosti tasan sellaisena kuin on. Ei tarvitse stressata siivoamisista tai tarjottavista, vaan tupsahdetaan ovesta sisään – no moi! meillä just loppui muskari tossa vieressä ja ajateltiin kurkistaa, että ootteko kotona! – ja lämmitetään se eilinen makaronilaatikko.

Oon joskus ajatellut, että tämä ”piipahtaminen” (onko se muuten teille tuttu termi? meillä lapsuudessa se tarkoitti nopeaa kylässäkäymistä, tavallisesti ennakolta ilmoittamatta) voi olla jonkinlainen pohjoisen-piirre minussa. Aikoinaan nimittäin Helsinkiin muutettuani ihmettelin, miksi täällä ystäviä tavataan aina kahviloissa. Miksi ei kotona? No, näin lapsiperheellistyttyä tämä muuttui – nyt tavataan ystäviä kotona.

Ja mä tykkään siitä paljon enemmän näin.

nakkisämpylä

Ikean heittämä #kutsusyömään-haaste on kutsua vieraita (tai siis mieluummin tuttuja) rennosti syömään tavallisena arkipäivänä. Helppo nakki(sämpylä)! Tiesin nimittäin ihan heti, kenet meille haluamme kutsua: Joelin läheisen lapsuusystävän ja hänen 4-vuotiaan lapsensa.

Heh. Nämä ihmiset ovat nähneet minut parhaimmillaan ja pahimmillaan. He tulivat meille leikkimään, kun olin pakkolevossa Seelaa odottamassa. Tai hetkinä, jolloin kukaan ei ollut nukkunut talossa viikkokausiin. Nyt suoraan leukaleikkauksen jälkeen, kun minä makasin puolitiedottomana kumipatjalla. Kun he tulevat ovesta sisään, tiedän että on tulossa hyvä ilta: lapsille kivat leikkihetket ja aikuisille arkihommiin apukädet. Ja hitsi on ihan sellainen kodak-moment, kun tämä ystävä (isokokoinen, parrakas mies) istuu meidän olohuoneen sohvalla kolme lasta kainaloon kaivautuneena ja lukee eläytyen satua. Ja minä ja Joel jutellaan vaikka hetki keittiössä ihan kahdestaan, kun kerrankin on hetki rauhallista aikaa.

Heidän tullessaan en vaihda mieskalsareitani parempiin vaatteisiin. En pahoittele sotkuja tai likaista tukkaa. Ja Joel ei todellakaan laita housuja jalkaan. Kun tämä ystävä lapsensa kanssa tulee kylään, saatan huikata ”HEEEEEEEI mä näen just tässä täydellisen päikkärisauman!”, kiiruhtaa vilkuttaen yläkertaan ja työntää korvatulpat korviin – sillä aikaa isiosasto hoitaa ruoat ja lasten leikit. Kaikki voittavat. Näiden ihmisten kanssaan ollaan rennosti. Ei tarvitse olla mitään muuta kuin juuri sillä hetkellä on.

Ja se on ihan parasta.

tabletti

Ikean minulle (ja nyt tätä kautta teille eteenpäin) esittämä haaste on siis samalla kilpailu: siihen osallistutaan kutsumalla ystäviä tai perheenjäseniä syömään tavallisena arki-iltana. Eikä mitään tarjoiluhienostelupaineita – tavallinen arkiruoka riittää. Kilpailuun voi osallistua jakamalla kuvan arkiruokahetkestä Facebookissa, Instagramissa tai Twitterissä. Helpot ohjeet löytyvät täältä – esimerkiksi Instassa siis vaan jaetaan kuva ja tägätään se #kutsusyömään ja @IKEASuomi.

…ja #kutsusyömään löytyy Facebookista täältä. (siellä on muuten IHANIA kilpailuun lähetettyjä tavallisia arkiruokakuvia, leukaleukkauspillilläsyöntipotilaan unelmia – noutopitsaa, mmmm…)

Kilpailu on käynnissä vielä 30.11. asti, ja siinä arvotaan joka viikko 50 euron Ikea-lahjakortteja sekä pääpalkintona yksi 1000 euron lahjakortti.

Käykö muuten teillä tavallisesti arkiruokavieraita? No nyt on ainakin hyvä sauma innostua kutsumaan! Ja mä suosittelen: kannattaa kutsua sellaisia ystäviä, joiden kanssa ei tarvitse pukea housuja.

PS. Kuvissa näkyvät keittiökamat (poislukien Seela-kuva; lapsi tehty ihan itse) saatu kampanjan yhteydessä Ikeasta. Tai siis itse sain valita mieluisia, kuten ehkä väreistä huomaatte :)

20
Like

You Might Also Like

  • KattiLaKoo
    10.11.2015 at 14:26

    Voi, toi on just sitä, mistä mä niin tykkäisin! Että ihan ilman mitään ylimääräistä istuttaisiin ison pöydän ympärille syömään ja juttelemaan rennosti. Me itse asiassa tehdään tuota, mutta ei arkisin, koska kiireet. Mutta noin kerran kuussa mun vanhemmat ja veli perheineen tulee meille lauantailounaalle. Silloin pöydän ääressä on 9-11 ihmistä (riippuu teini-ikäisten serkkujen ohjelmasta) ikähaarukassa 3-60. Ruoka on perussapuskaa, viimeksi tein lohikeittoa ja pannaria. Rentoa ja helppoa.
    Toisaalta mä kyl rakastan kutsua ihmisiä syömään ja käytän helposti monta päivää suunnittelun ja useita tunteja valmisteluun. Ja stressaan. Ja nautin. Ja stressaan. Ja kiukuttelen miehelle. Ja nautin. En siis siitä miehelle kiukuttelusta, vaan kokkailusta. Nyt käynnissä on perinteisen lankomiesten glögijuhlan suunnittelu. Tiedossa ilta kokoonpanolla neljä veljestä perheineen ja syötävää meksikolaisella twistillä. Lisäksi mieheltä salaa suunnittelen lähimpien naapureiden kutsumista glögille. Salaa, koska kiukuttelu.
    Mutta pitäis kyllä ottaa ja kutsua kavereita syömään tässä joku ilta ihan muuten vaan. Salaa, you know.

    • Kattilakoo
      10.11.2015 at 14:36

      Ja joo. Mä muistan omasta lapsuudesta, kun sitä vain mentiin koko perheen voimin jonkun tutun oven taakse soittamaan ovikelloa. Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Kukaan ei stressannut siivoamisesta tai tarjoiluista. Yleensä kahvit keitettiin ja mehut tarjottiin ja jos jotain suuhunpantavaa saatiin, oli se vain ekstraa. Suuhunpantavaksi kävi emännän siinä jutellessa valmiiksi väsäämät voileivät juustoviipaleella ja kurkkusiivulla. Tai ne perinteiset (pahvinmakuiset) vohvelikeksit.
      Ei oo toi tapa kyllä enää omaan kotiin peritynyt, vaikka tosiaan sitä kaipaankin. Mä olen jopa kieltänyt omaa äitiäni tulemasta käymään, kun podin jotain kauheaa räkätautia enkä ollut jaksanut siivota. Kun äiti kuuli, etten ollut syönyt mitään kaupassakäynnistä puhumattakaan, ei mun estelyt auttaneet. Puoli tuntia aikaa siivota kämppä hiki päässä ja itku silmässä. Mutta äiti tuli ja toi lapselle ruokaa ja lääkkeitä <3 Onneks lasten myötä on toi "kulissien ylläpito" helpottanut, sillä nythän epäjärjestyksestä voi syyttää… :D

      • krista
        10.11.2015 at 16:17

        Oi mikä nostalgiafiilis tuli tuosta voileipäjutusta! Just tolleen – ja tiivisteestä tehtyä sekahedelmämehua juomaksi! :)

    • krista
      10.11.2015 at 16:20

      Me taas käydään sunnuntaisin aina anoppilassa sunnuntailounaalla – se on kiva tapa! Siellä kyllä on tapana syödä ihan alkupala-pääruoka-jälkiruoka -meiningillä vähän rauhallisemmin ja pidempään. Paitsi nyt, kun meillä on nuo lapset, niin viedään tää härdelli sitten aina sinnekin. Ennen oli vähän rauhallisemmat lounastelut :D

  • Vannikkila
    10.11.2015 at 14:38

    Kuulostaa hyvältä! Ehkä mekin joskus :) Me kun ollaan vielä hieman keskenämme lapsiperheenä opiskelijoiden seassa. Onhan toki lapsiperhetuttujakin, mutta he ovat lähinnä mun tuttuja, niin tulee sitten sovittua tapaaminen jossain muualla ja antaa meidän isi-ihmiselle vapaailta :)

    Meillä piipahdetaan myös, mutta hieman toisin. Piipahtaminen on sellainen nopea käynti (etelä-karjalaiseen tapaan pari kolme tuntia on vielä nopea käynti), mutta kyllä siitä saatetaan sopia. Tai no ei sopimalla sopia, mutta esim. ”voitais me piipahtaa kauppareissulla, jos ootte kotosalla”. Eli voisi sanoa, että sovitaan suuntaa antavasti :) (Miehen pakko saada edes pieni ennakkovaroitus, sillä hän haluaa siivota vaikka olisi vain mun vanhemmat tulossa käymään ja he käyvät harvase viikko :D )

    • krista
      10.11.2015 at 16:29

      Kolme tuntia nopea käynti :D :D :D

      Mä jäin miettimään tuota, että piipahdettiinko tosiaan ilman ennakkovaroituksella vai suuntaa-antavasti. Sitten huomasin yhden jutun: KÄNNYKÄT. Tai se, että niitä ei ollut. Siksi ei varmastikaan usein ilmoitettu, vaan mentiin vaan kokeilemaan ovikelloa, että onkohan kukaan kotona. Tai ohi ajaessa autosta näki, että onko siellä kotona joku :D Mutta ehkä joskus ilmoitettiinkin, just tuolleen suuntaa antavasti. Kun tarkempaan ei tosiaan oikein voinut, kun ei ollut niitä kännyköitä, joilla koordinoida. Piti löytää ensin sellainen hetki, jolloin molemmat olivat lankapuhelimen ääressä :)

  • Heispi
    10.11.2015 at 14:42

    Meillä ei oikein ole niitä tuttuja lapsiperheitä niin lähellä, että pystyisi äkkiseltään pyytämään syömään. Ja ne jotka kutsutaan, tulee sen verran kaukaa, että ihan vähän tulee suunniteltua. Mä oon toisaalta sellainen, että rakastan järjestää kaikkea. 2kk etukäteen alan suunnitella lasten synttäritarjottaviakin :D toki arkena syödään arkiruokaa. Toki ruokalista on suunniteltu aiemmin, kaupasta hankittu tarpeet ja sunnutaiaamuna valmistettu ke asti valmiiksi :) niin ja meillä syödään puoli viisi. Lähestulkoon aina :)

    Meillä on aina vähän sotkuista, vähintään lelut ja vaatteet on levällään ja koiran karvoja, vaikka olis imuroitu 10min sitten. Mutta jos tulee ”vieraita” niin äkkiä imuri liikkeelle. Mä en osaa olla rento, tällaista meillä on – tyylillä. Pitäis opetella.

    Toisaalta lapset saa sotkea, kun syövät. Ei siihen nyt kannusteta, mutta mitä pienistä. Eihän voi oppia jollei anneta harjoitella.

    Joku aasinsilta mulla päässä oli, kun ajattelin lukiessani nukkumajärjesyelyjä. Miten teillä Seela pysyy sängyssä? vai nukkuuko aina sivuvauvussa? Heräsin tänä aamuna siihen, kun kuopus 1v roikkui mahastaan isoveljen pinniksen reunan yli. (Meillä siis pinnis sängyn vieressä kiinni, jotta pikkuveli pysyy sängyssä. Nyt pyritään niin pystyyn, että putoaa pian pinniksen!)

    • krista
      10.11.2015 at 16:35

      Nämä on tosiaan varmaan ihan ihmistyyppikysymyksiä – me esimerkiksi suunnitellaan synttäritarjottavat tyyliin siinä edellisen päivän kauppareissun aikana. Katsotaan kaupasta siis vaan, että no otetaan vaikka tällaista :) Mutta tosiaan jos järkkäily tuottaa iloa, niin sehän on sitten tavallaan se osa nautinnosta. Mä tykkään vähän ja salaa jonkinlaisesta järkkäilystä; Joel taas ei YHTÄÄN :D Niinpä meille on hioutunut sit varmaan tällainen tyyli :D

      Hehe, oiskohan se aasinsilta syntynyt ajatuksissa siitä, että Seelan velmuilukuvaa katsoessasi oisit ajatellut, että ”toi viikari nyt ei ainakaan pysy paikoillaan” :D Mutta meillä tosiaan ihme kyllä tuo Seeluska on aina siististi pysynyt omassa paikassaan. Tai siis eihän se siellä sivuvaunun puolella ole vaan patjalla – mutta ei ole koskaan lähtenyt yöllä möyrimään. Meillä oli jossain vaiheessa isot pehmusteet (just molempien lapsien ollessa vähän alle 1-v; tai ehkä silloin, kun konttailuajat alkoivat) aina sängyn ympärillä lattioilla, että JOS jotain liikkeellelähtöjä ois tapahtunut. Tällä hetkellä taitaa olla pehmusteet enää Seelan sivuvaunusängyn toisella puolella. Vähän vilttejä ja tyynyjä siis. Ihan kaiken varalta :)

  • MMinne
    10.11.2015 at 15:45

    Juu, kyllä piipahtaminen on ihan yleisessä käytössä oleva sana! Tarkoittaa minulla suht nopeaa käyntiä jossain, kylässä, kirjastossa jne.. Nyt kun sitä alkaa miettimään, niin ihan hölmö sana!;) Piipaapiipaa!

    • krista
      10.11.2015 at 16:35

      No niin on! Tuota kirjoittaessani just aloin miettiä, että onkohan tämä oikea sana ollenkaan :D

  • Torey
    10.11.2015 at 16:04

    Meillä syödään yhdessä. Kun isi tulee töiatä niin kaikki istuu pöydän ääreen. Ei tarvitse keskustella henkeviä tai olla hienosti, vessaankin saa lähteä kesken kaiken, mutta siinä ollaan saman pöydän ääressä. Pienin usein saa ruokansa eri aikaan, mutta istuu myös pöydän ääressä mupeltaen sitten vaikka maissinaksuja. :)

    • krista
      10.11.2015 at 16:37

      Yhdessä syöminen on kyllä niin kiva hetki – ja etenkin sitten varmasti, kun perhe on vielä enemmän päivän hajallaan hoidossa ja töissä; että olisi se yksi aika, jolloin kaikki olisivat rauhassa samassa huoneessa :) Joo mäkin tykkään siitä, että ei tarvise vaikka väkisin smalltalkata. Kaikki saa olla siinä sellaisena kuin tuntuu. Saa laulaa :D Ja lähteä veskiin :D

  • piupali
    10.11.2015 at 17:04

    Mun lapsuudessa kyläiltiin varoittamatta. Saatettiin puoli tuntia ajaa (hmm harrastettiin muuten myös ilta-ajeluita erityisesti kesäisin, apua :D) yhdille hyville ystäville katsomaan sattuisko ne olee kotona. Ja muistan parikin kertaa, kun niiden pihassa on sitten ollut vieras auto ja porukat on päättänyt vaan ajella ohi. EEEEEEI, ME HALUTAAN MENNÄ, MITÄ SE HAITTAA JOS SIELLÄ ON MUITAKIN KYLÄSSÄ?

    • krista
      10.11.2015 at 17:56

      Hahaa, kuulostaa niii-iiiin tutulta! :D :D :D

  • Puumis
    10.11.2015 at 18:03

    No meillä on nyt sunnuntaisin aika usein yksi ystäväpariskunta kylässä (joskin ennaltasovitusti – mä muuten kammoan yllätysvieraita!!), ja niitten melkein kolmevuotias lapsi tulee sitten kanssa. Tuovat jotain tullessaan ja minä laitan jotain helppoa, ja sitten lyödään kaikki pöytään ja syödään pois.

    Yleensä vielä yhdessä saunotaan sen vierailun aikana, eli pistän tuon sun ”ei housuja” -homman vielä askelta hardcoremmaksi :D

    Ja kyllä se melkein kolmevuotiaskin ihan yllättävän kiltisti jaksaa istua siinä pöydässä, eikä useimmiten edes läikytä mitään. Jos lattialle putoaa niin koira siivoaa, ei tunnu pistävän ollenkaan pahakseen :)

  • Anna
    10.11.2015 at 20:55

    Ihan huoppu blogi ja kirjoitus!
    Itse asun Kanadassa kahden lapsen kanssa 3v tyttö ja 2kk poika. Ja meidän naapurissa suht samanikäiset lapset! Me vuoroviikotellaan että toinen perhe tekee yhtenä arki-iltana ruoan kaikille ja toinen seuraavana viikkona arki-iltana. Ihan luksusta, kun ei tarvii kokkaa ja on lapsille seuraan ja aikuisille seuraa! Ja voi olla puklut olalla ja lököpöksyt jalassa ja hiukset pesemättä ;)

    • hannah
      11.11.2015 at 10:23

      Voih, tätä kadehdin. Meilläkin käy harvakseltaan arkivieraitakin, mutta kun vanhimmat lapset on kouluiässä niin meillä kuin ystävillä, vähissä alkaa olla ne illat kun molemmissa perheissä olisi kaikki kotona eikä ilta piukassa harrastuskuskausta ym. Niinpä kyläilyt ajoittuu enemmän viikonloppuihin ja ovat suunnitellumpia. Piipahtelu sinänsä on kuitenkin myös eteläsuomalainen tapa. Ehkä ennemminkin maalainen kuin kaupunkilainen perinne?

  • Neiti Nimetön
    11.11.2015 at 00:22

    Terveisiä Lapista! Tulen itse Pohjanmaalta kodista, jossa kavereita ei saanut kutsua kylään ”koska täällä on niin sotkuista.” Varmaankin sen seurauksena pahoittelin pitkään epäjärjestystä omassa kodissani kaikille (yllätys)vieraille, myös silloin kun sitä oikeastaan ollut. Vielä alkuun Lappiin muuttaessani hössötin imurin kanssa aina vieraiden saapuessa. Nyt olen lappilaistunut niin, etten ala häsätä yllätysvieraiden saapuessa edes silloin, kun minun alusvaatteita on viikattuna sohvalla odottamassa vaatekaappiin laittamista. Soisin tähän tilaan pääsemisen kaikille stressaajille, joita kodin siivottomuus häiritsee – uskomattoman vapauttavaa! :D

    Asumme kylällä, jossa on 49 asukasta. Asukasmäärään nähden on aika uskomatonta, että meillä käy kylässä väkeä liki päivittäin ja mekin olemme ahkeria vierailemaan. Kyläilyistä ei paljon sovita. Joskus kauppareissulta kotiin saapuessani tapaan miehen siskon perheen meidän keittiönpöydän äärestä – ”keitettiin kahvit tässä odotellessamme. Aateltiin, että ette varmaankaan ole kaukana, kun valotkin oli päällä.” Usein vieraita tulee meidän ruoka-aikaan, ja tietenkin kaikille katetaan aina lautaset pöytään. Neljälle tehdystä ruoasta riittää hyvin myös kuudelle.

    Ja kyllä, meilläkin piipahdetaan. Mahtava sana! :D

  • Nathalie
    11.11.2015 at 08:54

    en kestä tota seelan kuvaa! voiko ylpeämpi olla :D <3 ihana! voi ku täs väsymykses jaksais nauraa myös omalle muksulle kun se näyttää tältä.

  • A
    11.11.2015 at 09:25

    Meillä käy harvemmin arkivieraita, kun työ- ja päiväkotipäivän jälkeen väsyttää ja laiskottaa. Lapsen isovanhemmat useimmiten jäävät päivälliselle, silloin kun hakevat lapsen päiväkodista. Meidän perhe istuu yhdessä ruokapöydän ääreen arkena päivälliselle klo 17 jolloin koko perhe syö ja lapsen iltapuurolle (aikuiset syövät myöhemmin), viikonloppuna sitten syödään yhdessä enemmän. Yhteiset ruokahetket ovat kivoja, ja on ihanaa kun lapsen lähestyessä neljää vuotta ovat ruokalaput ja sotkut pääosin historiaa. Toki maitolasi joskus kaatuu mutta pääosin ruoka ja juoma katoaa vatsaan ja sitten mietitään mitä tänään syötäisiin jälkiruuaksi.

  • Alisa W
    14.11.2015 at 14:13

    Hahhah, eiku mä oon tullut siihen tulokseen, että ne videot ovat olleet täysin esittämiskelvotonta kamaa! :D :D Teillä on aina niin ihanan rento meininkin. Tykkään <3