Näiden Espanjan-talvien myötä olen päässyt joutunut kokemaan – ehkä vasta pienen väläyksen verran – sitä tunneskaalaa, kun elää ikään kuin kahden maan (tai kaupungin) välissä.
Ensimmäinen koko talvi Espanjassa meni vielä alkuhuumassa, mutta se tunne iski sitten viime huhtikuussa Suomeen palatessa. Ikävä. Ihan hassuja juttuja kohtaan ikävä. Mietin esimerkiksi lähikaupan myyjäämme: olisiko pitänyt kertoa, että muutamme takaisin Suomeen? Harmitti, kun jäi kertomatta. Ihmetteleekö se, että mihin me hävittiin ja miksi ei hyvästelty?
Kaipasin myös jalkakäytävää. Niitä halkeilleita koirankakalla miinoitettuja kaakeleita. Kaipasin sitä tunnetta, miltä ne tuntuvat kengän alla.
Enkä nyt tarkoittanut niitä koirankakkoja.
Ja nyt täällä toiseen suuntaan.
Eilen illalla minuun iski pienimuotoinen koti-ikävä. Kaipaan puutaloa. Kaipaan sitä, että me ollaan siellä talossa sisällä. Ei oikeastaan mitään muuta kuin olemista siellä kodissa. Kaipaan Suomen-kotoa tietysti monta sellaistakin asiaa, jotka liittyvät olennaisesti kesään. Ymmärrän järjellä, että ei siellä juuri nyt istuskella aurinkokatoksen alla, mutta järki ei tietenkään estä kaipaamasta.
Ja ei saa ymmärtää väärin. Joka ikinen päivä ja joka ikinen hetki ihastelen sitä onnea, että olemme täällä. En vaihtaisi tätä yhtään mihinkään.
Mutta silti on vähän ikävä. Ja kun vappuna sitten palaamme Suomeen, on meillä varmasti taas ikävä tänne.
Kun on kaksi kotia, onko koskaan kokonaan jossain, vai onko siinä tunteessa aina mukana salamatkustajana myös aavistus siitä, että ei ole siinä toisessa paikassa?
Voisin kuvitella, että tämä sama tunne voi syntyä myös kotimaan sisällä kahden kaupungin välille. Vaikka opiskelupaikkakunta ja lapsuuden koti? Tai jos puolisot asuvat eri kaupungeissa eivätkä ole jotenkin koskaan vakituisesti ”juurtuneet” kumpaankaan.
Tai vaikka vapaa-ajanasunnon ja vakituisen kodin välille…?
Onko tämä tuntemus kenellekään tuttu? Tottuuko kotien kausivaihteluun, vai kuuluuko tähän yhtälöön ainainen alitajunnassa orastava ikävä?
25
Tessa
22.1.2018 at 12:34Aijaijaijai mulla on ollut koko ikäni aina ikävä jonnekin – toiseen kotimaahan, nykyään vielä kolmanteen ”kotimaahani” Skotlantiin.
krista
22.1.2018 at 15:25Krooninen ikävä <3
kp
22.1.2018 at 13:36Mulla oli ehkä ekan 3 vuoden ajan ikävä Suomeen sillain kunnolla sen jälkeen kun muutin Englantiin, mutta ei oikeastaan sen jälkeen. Kesämökille on välillä ikävä, ja sitä Suomen kesää, kun voi olla vaan, on ikävä. Mutta sekin on aika utopiaa. Ehkä se auttaa, että meillä on oma koti täällä. Suomessa en ole koskaan asunut edes yksin, kun muutin suoraan lukion jälkeen tänne miehen kanssa.
krista
22.1.2018 at 15:28Käytkö Suomessa muuten kesäisin? <3
-
Oma koti varmasti auttaa. Ja ehkä jos elää vaikka "puolet ja puolet" -elämää kahden paikan välillä, siihen rytmiinkin muutamassa vuodessa tottuu. Mä en tosiaan ikävöinyt viime talvena puutaloon (muistaakseni) ollenkaan, mutta nyt on jotenkin eri juttu. Ja Suomessa ikävöin tänne. Ja niin kuin FB:ssä sanoin, mä ikävöin jopa meidän viime talven asuntoa, vaikka tämä asunto on vielä kivempi :D Toisaalta mä ikävöin kyllä Punavuoren-asuntoanikin, ennen puutaloa siis :D Ehkä mä oon jotenkin paikkasidonnainen ihminen :D
Kahden maan välissä
22.1.2018 at 13:41Melkein kymmenen vuotta Espanjassa ja voin todellakin samaistua tunteeseen. Ja ei, se ei mene pois ajan kanssa, mutta sen kanssa oppii elämään. Jotenkin sulkee sen tunteen jonnekin purkkiin oman pään sisälle ja antaa itselleen luvan kaivaa sen ulos vain harvoina hetkinä, kun on aikaa itkeä pillittää itsekseen ja kieriä siinä ikävässä😁 Silti olen ihan mielettömän onnellinen enkä usko että olisin onnellisempi vaikka asuisinkin Suomessa. Onneksi on molemmat 💗
krista
22.1.2018 at 15:33Oi <3 Tätä lukiessa mua oikein kirpaisi puutaloikävä <3 Mutta tuo viimeinen on niin totta: onneksi on molemmat! Ja on ihan hölmöä ikävöidä (tavallaan), kun 3,5 kuukauden päästä me ollaan taas siellä takaisin. Ja sit ikävöin tänne :D Hahahh, mutta silti oon onnellinen, että meillä on Suomi JA Espanja. Kaksi rakasta paikkaa.
Mailis
22.1.2018 at 13:55Oj, niin tuttua! Muutettuamme (aivan vapaaehtoisesti, heh) ulkomaille, on saanut tottua kaipuuseen. Arjessa sitä kaipailee Suomeen, lomilla Suomessa taas mietitään, että ”millastahan siellä toisessa kotona on näin jouluna/pääsiäisenä/milloin-ikinä”. Tyypillistä ja hämmentävää just tuo minkä mainitsit – sitä ”vaan olemista” on eniten ikävä! Silti en tietenkään vaihtais :D
krista
22.1.2018 at 15:34En mäkään vaihtais! :D Ja vapaaehtoisesti tänne tullaan ja Suomeenkin sit taas palataan, mutta… silti :D Mutta kyllä, tunnistan just nämä samat tuntemukset!
Miitu
22.1.2018 at 14:12Kuulen tästä lähes päivittäin. Vanhemmat reissaavat töiden vuoksi kolmen eri kaupungin väliä (välimatkat useita satoja kilometrejä), ja oikein mistään paikasta ei puhuta kotina – ei edes siitä meidän lapsuudenkodista – vaan kaikki on ”toimipisteitä”. Tämä on varsinkin äidille rankkaa, joka on lapsuudessaan muuttanut lukuisia kertoja, ja jonka omia ratkaisuja nämä muutot eivät ole olleet.
krista
22.1.2018 at 15:37”Toimipisteitä”, niisk. Varmasti on rankkaa – ja VARSINKIN tosiaan jos ei ole itse niitä ratkaisuja varsinaiseti halunnut. Ei tosiaan välttämättä tarvitse olla edes eri maa; mulla tuli tuota eilistä tuntemustani pohtiessa mieleen just se, että tällaista voi tosiaan olla Suomen sisälläkin ihan samalla tavalla, jos työ/opiskelu/mikä vaan vie useampaan paikkaan.
Lilah
22.1.2018 at 14:30Mä en taida olla ikävöijätyyppiä. En juuri kiinny tavaroihin. Olen asunut vuoden ulkomailla enkä muista että olisin kaivannut yhtään kotimaahan. En oikeastaan muista juuri kaivanneeni edes tuttuja ihmisiä, vaikka on paljon rakkaita, joita muuten arjessa näen jatkuvasti. Yhteyttä toki pidettiin poissa ollessanikin.
Mies tekee reissuhommaa, joten olen niin tottunut olemaan erillään siitäkin, että ajoittainen parin viikon ero ei aiheuta mitään ikäväntunteita. Lapsia ikävöin, jos ovat useamman yön pois kotoa leirillä tmv. Lomareissuilta on aina kiva tulla kotiin, mutta ei niinkään siksi, että jotain kotoa erityisesti ikävöisin, vaan lähinnä koska loma on tietynlaista poikkeustilaa, jossa on aina omat säätönsä ja kotona kaikki rullaa ennakoitavammin.
Vuodenajat ovat minulle tärkeitä. Niitä varmaan kaipaisin, jos muuttaisin pysyvästi toisenlaiseen ilmastoon. Talvea kaipaan nykyään täällä Etelä-Suomessakin ja jos perhe ja työ eivät sitoisi tänne, muuttaisin mieluusti pohjoisemmas.
krista
22.1.2018 at 15:45Mulla on itse asiassa tästä paikka/ihmissidonnaisuudesta ollut ihan erillinenkin postausaihe mielessä, voisin jatkaa tätä aihetta joskus! Mietin tätä kovasti jo silloin syksyllä ennen tänne Espanjaan lähtöä. Mutta tähän palaan siis <3
kp
22.1.2018 at 14:43Sen jälkeen kuin katoin pari Netflix sarjaa (Stranger Things ja joku toinen) jotka sijoittui 80-luvulle, olen ikävöinyt aikaa ennen kuin kaikki oli digiä. Katsoin kateellisena kun telkkarihahmo meni hotellissa nukkumaan ilman kännyköitä sun muuta. Tästä inspiroituneena olenkin nyt jättänyt kännykän olohuoneeseen yöksi ja ostin Kindlen, kirjojen lukua varten. Vaikka tätä ikävöinkin, niin olen silti onnenllinen ja kiitollinen siitä kaikesta, mitä teknologia nykyään mahdollistaa.
krista
22.1.2018 at 15:55Hitsi tää on niii-iiin totta! Musta tuntuu, että kännykät on tehneet elämästä paljon stressaavampaa – vaikka siis totta kai samanaikaisesti sitä on tosiaan kiitollinen niiden tuomasta helpotuksesta. Mutta esimerkiksi oi sitä aikaa, kun ensin heräsi, joi aamukahvit ja matkusti töihin ja SITTEN vasta luki ne sähköpostit. Nykyään ne lukee jo sängyssä maaten… Kyllä sillä varmasti on vaikutusta stressitasoihin.
Torey
23.1.2018 at 10:58Mulle iskee välillä kanssa sellanen ”vitsit sitä 90-lukua”. Olen kiitollinen nykyteknologiasta ja sen tuomista mahdollisuuksista, mutta silti ennen niitä elämä tuntui helpommalta ja yksinkertaisemmalta. Tietyllä tapaa onnellisemmalta. Netti ja some tuo mukanaan myös paljon negatiivisia asioita.
imppu
22.1.2018 at 14:57oi joo!! ite alotin tän kuustoistakesäsenä lähtiessäni sisäoppilaitokseen, kotona kävin noin kolmena viikonloppuna kuussa, mutta silti se ikävä kotiin oli välillä ihan raastava, sitten taas pitemmillä lomilla oli aina kauhea ikävä kouluun. paikkaa ja niitä ihmisiä ikävöin edelleen<3 nyt on sitten jo toinen oma koti, mutta säännöllisesti rääyn peiton alla sitä kotikodin ikävää, eniten ehkä sitä oloa, että on jonkun lapsi ja joku pitää huolta, tähän on tietty hankala palata, enkä sitä ehkä oikeasti haluaisikaan, mutta mutta… nyt ain jos oon pidempään poissa täältä omasta kodista tulee ikävä tätä kaupunkia ja sit taas sitä kotikodin kaupunkiakin tulee kaivattua aika usein. tää on hassua, koska tavallaan kuitenkin mielestäni tosi helposti sopeudun uuteen ympäristöön, enkä oo kovin kiinni esim materiassa. ihmisset ja tunnelmat on se, mitä ois kiva voida purkittaa<3
krista
22.1.2018 at 15:58Joo kyllä! Ja sitten on tosiaan se lapsuuden ikävöinti; mähän itse en mitenkään ikävöi Kuusamoa (paitsi no hyvin teoreettisella tasolla joskus), mutta ”lapsuutta Kuusamossa” ikävöin silti paljon. Ja lapsuusmummoloita ym. Tällöin se ei ole edes mikään tietty fyysinen paikka, jota ikävöi, vaan jotenkin ”tila”. Tai elämävaihe tai jotain <3
-
Täällä muuten joskus aihemmin aiheesta: http://www.puutalobaby.fi/lapsuudenkoti-ikava/ <3
Nuppunen
22.1.2018 at 20:22Me muutettiin just Etelä-Suomesta takaisin pohjoiseen kaupunkiin, josta ollaan lähtöisin. Kolme ja puoli vuotta ehdittiin olla ”pois” (toki käytiin täällä useamman kerran vuodessa mummuloimassa).
Fiilikset on kyllä olleet todella hämmentävät! Aikanaan kun täältä lähdettiin, olin ihan hajalla kotiseutuikävästä ja vannoin, etten koskaan kotiudu etelään. Ajan myötä rakkaus uuteen kotikaupunkiin syttyi, ja kun sen eteen joutui näkemään itse vielä vaivaa, tuli siitä ihan omanlaistaan kiintymystä. Paikoista tuli tärkeitä turvasatamia.
Nyt kun muutettiin takaisin, olisin odottanut, että tulee sellainen autuas kotiinpaluun tunne. Mutta ei tullut. Kaikki on täällä muuttunut kolmessa vuodessa tosi paljon, asutaan mulle vieraalla alueella ja on totaalisen omituista olla yhtäkkiä niin lähellä läheisiä, kun on pitkään ollut satojen kilometrien päässä. Tällä hetkellä tuntuu, että koti ei ole vielä täällä, muttei siellä etelässäkään, vaikka sinnekin on nyt ikävä. Tiedän, että tänne se sydän taas ajallaan asettuu, mutta nyt olo on vähän kahtia revitty ja hämmentynyt.
krista
23.1.2018 at 14:09Mä voin niin hyvin ymmärtää tän! Vaikka siis en ole samassa tilanteessa ollutkaan, mutta jotenkin sain ehkä pienen häivähdyksen tuota fiilistä, kun kävin Kuusamossa…. öööh… jotain 7 vuotta sitten eli eilen :D Mutta silloin oli siis myös hurjan pitkä aika edellisestä käynnistä. Ja kaikki oli yhtä aikaa tosi tutun näköistä, mutta samalla myös vieraan näköistä. Ja myös tutut asiat (muuttumattomina pysyneet) näyttivät jotenkin toisenlaisilta kuin muistoissa. Ja ihmiset kyläss… kaupungissa olivat ihan uudet, ikään kuin se ”oma Kuusamo” oli jo kadonnut ja vanhentunut ja uusien ihmisten uusi Kuusamo tullut tilalle…
–
Mä olen joskus mielessäni miettinyt, miltä ”paluumuutto” tuntuisi, vaikka jonkun (Joelin) työmahdollisuuden myötä. Se olisi tavallaan tosi mielenkiintoinen kokemus, mutta varmasti todella kummallinen siinä samalla.
Annuska
22.1.2018 at 22:51Mä sanoisin (tylsän) lakonisesti että ikävään tottuu. Ei se tee sitä vähemmän raastavaksi, mutta se tottuminen vie ehkä kipeimmän terän pois. Tulee sellanen tietämys että tämäkin aalto on ohimenevä.
Mä siis olen kahden maan/kulttuurin kasvatti ollut lapsena. Sen jälkeen elin Puolison kanssa 6v Englannissa, sit 4v Suomes, sit vuoden Kalifornias, nyt ollaan oltu (pakon edessä) vuosi Suomessa ja ihan näillä näppäimillä on taas edessä lähtö Kaliforniaan vuodeksi/kahdeksi.
Ja aina, ihan aina, on ikävä jonnekin.
Se on välillä aika turhauttavaa kun on tajunnut ettei täs maailmas enää ole paikkaa missä kaikki rakkat ja läheiset ois samas piirissä.
Mutta siihen tottuu, tavallaan.
Joku joskus sanoi että ikävä on merkki siitä että on joku/jokin jota ikävöidä, ja se on suurin rikkauksista. 💕
krista
23.1.2018 at 14:12Tuo tylsänlakonisuus on varmasti ihan totta! :) Ja tuo viimeinen lauseesi <3 <3 <3 Tuosta me ollaan puhuttu lasten kanssa, kun hehän tietysti miettivät täällä Suomen ystäviään ja Suomessa Espanjan-ystäviä. Me ollaan puhuttu, että kun tykkää jostain toisesta tosi paljon, niin silloin tulee ikävä silloin, kun ei olla samassa paikassa - ja sitten samaan tapaan on taas ihanaa, kun seuraavan kerran näkee <3
Meriannen
23.1.2018 at 01:22Tuttua kauraa ulkosuomalaiselle! On aina ikävä kotiin. Kun pääsee lomalle Suomeen, niin on ikävä kotiin Englantiin. Kun on kotona Englannissa, on ikävä Suomeen. On ikävä vanhempiani, sukuani, ystäviäni, pakkaslumen rapinaa kengän alla, kaupan ruokavalikoimaa Suomessa, on jopa ikävä sitä, kun lähtee pakkasella juoksulenkille ja miltä kylmä ilma tuntuu kurkussa. On ikävä kesän huumaa, kesän tuoksuja..
Ja sitten rakastan niin tätä kotikaupunkiani Bournemouthia Englannissa <3 :D
TSEMPPIÄ! <3 Ja nauti näistä heränneistä tunteista, koska siten osaat myös arvostaa niitä ikävöimiäsi asioita, kun ne taas kohtaat! <3
krista
24.1.2018 at 11:16Niin totta – ja meillähän ei ole vielä edes mikään vuosikausien kokemus, mutta jotenkin on päässyt tosiaan pienen ripauksen jo kokemaan tätä tunneskaalaa ja tajuaa, että näin se varmasti tulisi menemään, jos meilläkin tämä ”rytmi” (puolet ja puolet) jatkuisi.
–
Ja kyllä: sitten tosiaan osaa arvostaa niitä ikävöimiä asioita, se myös on ihan totta <3
N.
23.1.2018 at 11:15Joo toi ikävä on ihan peruskauraa kun asuu pysyvästi ulkomailla, mut sit toisaalta, itse olen kotiutunut nykyiseen kotikaupunkiini niin hyvin että Suomen lomilla jotkut ”suomalaisuudet” hyppii tosi ärsyttävästi silmille -ja sit ikävöi että pääsee takas kotiin, pois Suomesta.
Ikävää raskaampaa mulle on tietynlainen juurettomuuden tunne: en ole enää kotonani Suomessa, mutta en välttämättä koskaan integroidu täysin uuteen kotimaahankaan (esim. omaa aksenttia on paha korjata kun sitä ei oikein kuule), ja täältäkin löytyy rasisteja, joiden mielestä en ole tervetullut heidän maahansa (samaan aikaan heillä pitäisi kyllä olla oikeus matkustaa ihan mihin vaan ja saada aina lämmin vastaanotto).
Olen ratkaissut asian koittamalla löytää tästä juurettomuudesta positiivisia puolia, vaikka kyllä se välillä ahdistaa aika paljonkin. Tiedän nyt että voin koska tahansa nostaa kytkintä ja muuttaa seuraavaan maahan jos niikseen tulee, maailmankuvani on laajentunut ihan älyttömästi oppiessa toisen maan ja kulttuurin tavoille, ja olen tavallaan onnistunut tekemään elämästäni seikkailun :)
krista
24.1.2018 at 11:21Totta, juurettomuuden tunne varmaan syntyy sitten pidemmällä aikavälillä helposti. Mäkin ehkä sitä tunnepuolta vähän jaan, mutta en Espanjan takia vaan ikään kuin ”Suomen sisällä”, kun yhtään lapsuuskotia/mummilaa/oikein kaupunkiakaan ei ole enää niin, että siellä joku omainen asuisi. Mutta toisaalta on sitten juurtunut oman perheensä kanssa nyt Helsinkiin ja tuntee sen ihan kodikseen, mutta esimerkiksi ”mun puolen” tukiverkkoja sukulaisista siellä ei tietenkään ollenkaan ole. Mikä tietysti tuo sitä juurettomuutta (mutta mun osalta tietysti minimittakaavassa) myös.
–
Mutta on: ”onnistunut tekemään elämästäni seikkailun” <3 Toi kuulostaa mun korvaan täydelliseltä ajatukselta <3
Emppu
23.1.2018 at 18:28Tunnistan tunteen! Jouduin kolme vuotta sitten muuttamaan kotikaupungistani Turusta miehen perässä Helsinkiin ja ikävä ei ole vieläkään loppunut vaikka onkin mukava koti ja uusi työ ja ystäviä. Kuitenkin se tunneside sinne ”oikeaan” kotiin on niin vahva ja vaikea nähdä loppuelämää Helsingissä. Näiden vuosien aikana jokainen reissu Turkuun on tuntunut tosi vaikealta, koska kaikki tutut paikat herättää paljon ikävää ja muistoja ja itku silmässä täytyy lähteä ajelemaan kotiin. Nyt onnekseni miehelle järjestyi töitä Turusta ja pääsemme viimein maaliskuussa muuttamaan takaisin oikeaan kotiin perheen ja ystävien keskelle. :D
krista
24.1.2018 at 11:24Tätä yhtälöä oon nähnyt omassa lähipiirissänikin paljon – mitenköhän se onkin se Hki-Turku -väli joka tätä niin paljon aiheuttaa <3 Ehkä se, että ihania kaupunkeja ovat molemmat ja helsinkiläinen-turkulainen -pariskuntia varmaan aika paljon <3 Kiva kuulla, että olette palaamassa sinne, mikä tuntuu "omimmalta", hieno homma!
Maukka
24.1.2018 at 09:13Tulin vain kertomaan että kuvat ärsyttää kun ne on vinossa. Tulee mieleen muinaiset kuvat irc-galleriassa kuvatekstillä ”käännä vittu pääs ;D”
krista
24.1.2018 at 09:37Hih onks ne vinossa? :) Keskimmäistä vielä ihan oikaisin aika paljonkin, kun vastavaloon näkemättä mitään olin ottanut ihan mitä sattuu. Vaakakuvat puolestaan on noita panoramoja, niitä oon ottanut vasta pari kertaa elämässäni (tuo jälkimmäinen taitaa olla elämäni eka, se on viime vuodelta) eikä käsi ihan pysy vakaana. Nooh, täällä on vähän kaikki aina vinksinvonksin, pahoittelut :) Kyllä mä pahimmat yritän oikoa :)
Vyyhti
25.1.2018 at 11:36Voi, niin tuttua ulkosuomalaiselle! Täällä on kaikki hyvin, mutta silti kaipaan Suomeen. Se on koti eri tavalla kuin mikään muu maa voi koskaan olla. Toisaalta ikävöin vähän sitäkin maata jossa en edes halunnut asua kuin väliaikaisesti. Ennen kaikkea ikävöin niitä ihmisiä, jotka asuvat kaukana. Mutta on se silti positiivista ikävää, ei sellaista raastavaa kaipuuta kuin silloin, kun muutin ensimmäistä kertaa ulkomaille. Siihen tottuu ja niitä kokemuksia osaa arvostaa. On ihanaa, kun on saanut avartaa omaa maailmankatsomusta, kokea eri asioita ja tottua monenlaisiin tapoihin. Olen oppinut joustavuutta, osaan nyt entistä paremmin katsoa asioita monesta näkökulmasta ja poimia omaan elämään parhaita paloja monesta kulttuurista.