Neljä vuosikymmentä

Nyt pitäisi varmaan osata sanoa jotain.

Pitäisi kirjoittaa joko ikäkriisistä tai jonkinlaisesta iästä irtautumisen emansipaatiosta. Ainakin osata vastata kysymykseen ”miltä nyt tuntuu”.

Mä täytän neljäkymmentä vuotta tänään.

Eikä se tunnu oikeastaan yhtään miltään.

Minä 20 vs. minä 40.

Kolmenkymmenen jälkeen elämä on ollut oikeastaan vuosi vuodelta parempaa. Toki väsyttää enemmän, ja näkyvät ne vuodet varmasti naamastakin. Mutta eihän kukaan ole 10-vuotiaana samannäköinen kuin 20-vuotiaana; miksi sitten pitäisi 40-vuotiaana näyttää 30- tai jopa 20-vuotiaalta?

Heh tän ikäinen kato ei jaksa enää paljon välittää.

Ihan mieletöntä ajatella, että on saanut kokea tätä elämää jo neljä ”kymmenvuotiskautta”. Minun kauteni ovat olleet tällaisia:

0-10 vuotta
Lapsuus. Hitsi tästä sitä aina jotenkin tajuaa, miten häviävän lyhyt aika se leikki-ikä ihmisen elämässä on. Niin moni asia aikuisuudessakin palautuu lapsena opittuun ja koettuun; ja kuitenkin ne ovat niin häviävän lyhyet vuodet ihmisen elämässä. Tärkeät vuodet.

Oma lapsuuteni kului Kuusamossa, ja se oli kai aika tavallisenonnellinen lapsuus. Kesäisin paistoi aurinko ja talvella oli kinoksittain lunta, haha. Leikin barbeilla ja My Little Ponyilla. Ala-asteen kouluun kävelin Kirkkotietä pitkin. Ekaluokalla minulla oli Peukaloisen Retket -reppu, toisella luokalla Liisa Ihmemaassa.

10-20 vuotta
Olin lapsi aika pitkään – ja se on hyvä. Yläasteelle mennessä olin kummissani, kun välitunneilla ei enää ”kuulunut” hyppiä tvistiä. ”Minä ainakin hypin!”, uhosin. En hyppinyt.

Ysiluokalla minulla oli ensimmäinen pitkäaikainen poikaystävä. Siitä johtuvia sydänsuruja parantelinkin sitten vuosikausia lukiossa. Heti kirjoitusten viimeisen aineen (saksa) jälkeen lähdin linja-autolla (!) Ouluun ja siitä junalla Helsinkiin. Muutin kaupunkiin, josta tunsin/tiesin yhden ihmisen entuudestaan. Sain soluasunnon Viikistä; se oli halvin vaihtoehto. Solun kanssani jakoi kymmenkunta miespuolista maa- ja metsätaloustieteen opiskelijaa. Kännykkää minulla ei ollut, mutta kerroksen aulassa oli kolikkopuhelin.

20-30 vuotta
Aikuisiän ensimmäiset vuodet olivat omalla kohdallani aikamoista rimpuilua: oli kova tarve todistaa… …jotain. Epävarmuudet verhoutuivat ylikorostuneeseen itsevarmuuteen; piti saada ja suorittaa, mutta jatkuvasti alitajunnassa painoi paniikinomainen hätä, että jotain menee ohi. Huomataanhan mut varmasti? Täytyy puhua vieläkin kovemmalla äänellä, tuoda itseään esiin entistäkin enemmän.

Puskin eteenpäin opintoja ja äkkiä uralle. Jonkinlainen käänne minussa ja elämänarvoissani kai tapahtui, kun en ottanut enää seuraavaa pätkätyösuhdetta vastaan, vaan lähdin vapaaehtoistyöhön Intian maaseudulle. 28-vuotiaana erosin kuuden vuoden avomiehestäni. Kolmekymppisenä asuin Punavuoressa, tein hurjasti töitä ja biletin pilkkuun asti ilmaisenviinanbileissä – ja panikoin katastrofihuonoissa pätkäsuhteissa, että en koskaan löydä vakaata rakkautta. Lapsia en edes halunnut.

30-40 vuotta
Näihin vuosiin mahtui paljon. Tapasin Joelin, kun olin 31-vuotias. Asuimme pitkään erillään, noin puolen kilometrin päässä toisistamme Kampissa ja Punavuoressa. 34-vuotiaana muutimme yhteen tänne puutaloon ja Silva sai alkunsa. Vähän alle 35-vuotiaana sain Silvan, vähän alle 37-vuotiaana Seelan. Olemme matkustelleet, eläneet arkea ja kaksi kertaa vauvavuoden, ja väsymisten keskelläkin pystyneet olemaan elämässä samalla puolella.

Tällä kymmenvuotiskaudella olen saanut rakkautta ja onnellisuutta niin paljon, että en sitä kahdella edeltävällä vuosikymmenellä uskaltanut edes kuvitella. Elämä tuntuu tasapainoiselta – hektiseltä toki, mutta omalta ja rakkaalta.

Ehkäpä olen vähitellen tullut siksi ihmiseksi, joka olen. Tai ainakin lähestyn sitä vuosi vuodelta.

Joel otti minusta nuo oikeanpuoleiset kuvat eilen – vasemmanpuoleiset on muistaakseni otettu Kelan valokuvaamossa (olin siellä puhelinvaihteessa kesätöissä), kun olin noin 20-vuotias.

Kuvien välillä on kaksikymmentä vuotta.

”Kyllä mä näistä tämän jälkimmäisen valitsisin”, Joel totesi. Sillä on kai sitten kummallinen maku.

”Kuka tuo mustatukkainen on?”, lapset puolestaan kysyivät.

”Ajattele, sulla on nyt nelikymppinen vaimo!”, minä sanoin Joelille.
”Ja ajattele – sulla on kolmikymppinen mies!”, Joel vastasi.

Ei tälle uudelle ikävuosikymmenelle siirtyminen oikeastaan merkitse minulle juuri mitään.

Elämä merkitsee.

124

You Might Also Like

  • toope tyttelssön
    3.5.2017 at 08:42

    Ihanasti kirjoitettu. Liikutuin. Antaa itselle toivoa paremmasta kuulla miten muilla elämä on vienyt eteenpäin, parempaan.

    • krista
      3.5.2017 at 18:23

      Kiitos! <3 Itsekin monesti toivoo, että pääsisi kertomaan sille menneiden kymmenvuosikausien minälle, että miten se elämä sit kuitenkin lopulta järjestyy <3

  • Satu
    3.5.2017 at 08:42

    Onnea sinulle. Tästä tekstistä tuli itku, se oli niin kauniisti kirjoitettu. Olen lukenut tekstejäsi pitkään. Harvoin kommentoin mitään. Kiitos kuitenkin että olen saanut lukea ja seurata matkaanne. Nyt näen teitä myös arjessa – ehkä uskallan joku päivä huikata moikat :)

    • krista
      3.5.2017 at 18:31

      Kiitos! <3 Hei joo tule ihmeessä moikkaamaan, jos näet meitä livenä! Mun mielestä on aina vaan tosi kiva, jos joku huikkaa, että "hei mä luen sun blogia". Monesti se jopa pelastaa päivän, tulee hyvä mieli :) Tai siis koska ikinä ei siis kukaan ole huutanut, että "paska blogi" vaan aina jotain positiivista :D :D :D

  • Kattilakoo
    3.5.2017 at 08:48


    Itsellä on matkaa siihen neljäänkymppiin vielä runsaat 3 kuukautta, mutta samoja huomioita oon tehnyt. Viimeiset 10 vuotta on olleet parhaat. Kipuilut on (ehkä) kipuiltu, elämä on hyvää, jopa parempaa kuin ikinä uskalsin unelmoida. Kun elämää enemmän nähneet joskus muinoin kertoivat, että juuri tämän rajapyykin jälkeiset vuodet ovat parhaita, en uskonut. Nyt uskon. Enää ei tarvitse rimpuilla, riittää että elää. Ei tarvitse miellyttämällä miellyttää, vaan voi luottaa. Tietää jo, että elämä kantaa.

    • Kattilakoo
      3.5.2017 at 08:48

      Ja hei, isosti onnea!

    • krista
      3.5.2017 at 18:35

      Kyllä, just näin! Sellainen tosiaan… …luottamus elämään ja itseensä. Joku sellainen hassu vakaus, jota on ehkä edes vaikea sanoin kuvata, mutta sen tuntee vaan :)

  • P.
    3.5.2017 at 08:54

    Onnittelut sinulle, olipa ihanasti kirjoitettu! Olen seurannut blogiasi monta vuotta ja aina vain tekstisi kolahtavat. Törmättiin pari vuotta sitten Särkänniemen Koiramäessä ja juteltiin, et varmaan muista :D

    Terkut Oulusta!

    • krista
      3.5.2017 at 18:36

      Muistan! :) En siis enää uudestaan tunnistaisi (mulla on surkea kasvomuisti), mutta muistan hyvin, että juteltiin! :) Terkut Ouluun! Juttelin just isälle Kuusamoon tänään ja siellä on kuulemma täydet talvihanget vielä. Oulussa ehkä jo keväisempää?

  • Tanja
    3.5.2017 at 09:03

    Ihana teksti ja Hirmuisesti Onnea Sinulle <3

    • krista
      3.5.2017 at 18:37

      Kiitos!!! <3

  • Kaaka
    3.5.2017 at 09:08

    Synttärionnea! ❤

    Kauhean samaistuttavasti kerrot noista fiiliksistäs ja elämänvaiheistasi, tutuilta kipuiluilta kuulostaa. En viitsi tähän julkisesti avata sen tarkemmin, mutta omaa paikkaa ja identiteettiä on etsitty täälläkin! Mun ”onnellisuuskausi” alkoi pari vuotta sitten kun uskalsin vihdoin olla oma itseni. Ja tää on ihanaa, parasta ikinä.

    Malja rohkeudelle ja itsensä löytämiselle, tuli se oivallus missä vaiheessa elämää tahansa!

    • krista
      3.5.2017 at 18:40

      Virtuaalinen maljankohotus täältäkin sinne: omannäköiselle elämälle!!! <3 <3 <3

  • elinamanda
    3.5.2017 at 09:09

    Hurjasti onnea! Ihana teksti, ja etenkin noi kuvaparit on huiput! Samat korviksetkin näköjään tallella :D

    • krista
      3.5.2017 at 18:39

      Yllättävän helposti vieläpä löytyi nuo korvikset :D Ylemmät reiät korvissa ovat menneet jo umpeen, niitä en alkanut puhkomaan – enkä kulmalävistystä takaisin :)

  • EevaE
    3.5.2017 at 09:23

    Ihana <3 Ja hurjasti onnea!

    Reppuvalikoimat lienee olleet kasarilla suppeat sillä mun ekat reput olivat myös Holgersson ja Liisa :D

    • krista
      3.5.2017 at 18:41

      Haha! Ehkä markkinoilla on ollut tasan ne kaksi kautta koko Suomen :D

  • satut
    3.5.2017 at 09:26

    Paljon onnea!
    Hieno kirjoitus, itsellä on kovin samanlaiset fiilikset nykyisestä elämänvaiheesta, kyllä tämä elämä on tullut aina vaan paremmaksi, kun 30 tuli täyteen. PS. Upeat kulmakarvat, olen hieman kade.

    • krista
      3.5.2017 at 18:43

      Kiitos! Ja hih, kummassa kuvassa? :D Joo no nää tokan kuvan on ne aidot (vanhassa kuvassa piirretyt) – tai no vähän nypityt, mutta kovin usein en jaksa :D Mustavalkokuvassa ne näyttää ehkä tummemmalta kuin livenä…

  • MarjaH
    3.5.2017 at 09:29

    Onnea!

    • krista
      3.5.2017 at 18:45

      Kiitos! <3

  • A
    3.5.2017 at 09:29

    Ihana kuva pari…ja kyllä 40v. Krista oikeasti voittaa 20v. Kristan (siis 20v. Krista on tosi söpö, mutta ne 20 vuotta lisää on tuoneet kasvoilla ilmettä ja piirteet paremmin esiin). Toki saatan olla puolueellinen, kun 40v tulee itselle täyteen reilun vuoden päästä (ja ei, en vaihtaisi omaa naamaa siihen 20v. babyfaceen).

    Itsellä ikävuosiin 20-30 mahtuu aika paljon (muutama yliopistotutkinto, koko vuosikymmenen siis vietin opiskellen (ja töitä tehden), 20-vuotiaana elämäni miehen löytäminen, 23-vuotiaana ero ja aikamoiset kriisivuodet mun elämässä…sitten 26-vuotiaana yhteenpaluu ja 27-vuotiaana yhteinen koti ja 29-vuotiaana yhteinen asuntolaina). Ikävuodet 30-> on sit olleet keski-ikäistymistä niin monessa mielessä (useampi työpaikka, isän kuolema, avioliitto ja äidiksi tuleminen). Omassa päässä ikääntyminen loppui about siihen lapsen syntymään, siis hämmästyn edellään usein kun tajuan että täytän 39v kohta…siis mun mielessä eka ajatus on että varmaan mä täytän 35 tms). Jepjep, ajan kulumisen näkee kyllä tuossa viisivuotiaassa lapsessa :D Mutta joo, jos ikävuosista 10-20 käytin suuren osan sen tuskailuun, että asun loppuikäni tuppukylässä ja en ikinä löydä ketään joka rakastaa mua, niin tuntuu koomiselta että siinä vaiheessa kun 20 vuotta pärähti mittariin, niin se mies (no poika silloin) asteli mun elämään. On jotenkin tajutonta, että oon tuntenut mun appivanhemmatkin kohta puolet elämästäni. Ikävuosina 20-30 kasvoin itsekseni. Opin sen, että voin olla minä ihan itse ja en tartte siihen elämäni rakkautta (ja sen oppiminen kesti monta vuotta)…ja sit tää ”saat mistä luovut”, eli siinä se mies sitten oli, tällä kertaa miehenä, ei poikana ja onneksi uskalsin luottaa. Koska kyllä se eka fiilis silloin 20-vuotiaana vaan oli oikea. Olin löytänyt elämäni miehen, aika vaan oli väärä ja me aivan liian nuoria. Ikävuodet 30 eteenpäin on sit olleet hyviä (välillä todella univajeisia), mutta myös raskaita. En olisi halunnut menetää isääni 30-vuotiaana (mutta toisaalta se menetys toi äitinä pohjoisesta etelään, kaikella on puolensa).

    Mutta joo, en vaihtaisi missään takaisin 20-vuotiaaseen minään, ehei. Näin taakse katsoen ois helppoa sanoa 20-vuotiaalle itselle, että älä pelkää, kaikki järjestyy, mutta toisaalta, en olisi minä jos en olisi sitä aikaa elänyt. Ja hei, pääsenpähän joskus kertomaan tytölle äidin ja isin suuren rakkaustarinan :D (ehkä, joskus…ellei tunnu siltä että pitäisi sensuroida…koska oikeasti monesti ois vaan viisainta unohtaa se kundi joka jättää sut).

    • krista
      3.5.2017 at 19:38

      Hei vau, miten mahtava tarina! Hyvä esimerkki siitä, että kaiken ei tarvitse mennä ”putkeen” eli tasan sillä tavalla kuin saduissa. Voi tulla sivupolkuja, mutta sit kuitenkin jossain vaiheessa myöhemmin ymmärtää, että näin kaiken piti mennäkin <3
      -
      Tuokin on hyvä pointti. Jos ei olisi elänyt joitain tiettyjä kausia (huonojakin) olisi varmasti ihan eri ihminen kuin nyt. Se on se elämänkokemus <3

  • Karkkibee
    3.5.2017 at 09:33

    Onneksi olkoon! Ihana teksti :) Tunnistan tuon ilmiön kuinka elämä vaan paranee (hmmm tai oisko parempi sanoa, että erilaistuu mutta hyvällä tavalla) kun vanhenee. Mä olen nyt neljänkympin paremmalla puolella ja lapset molemmat kouluiässä niin jotenkin tässä on nyt enemmän…. syvyyttä(?) kuin sillon kolmekymppisenä kun lapset oli ihan pieniä. Pienet lapset on ihania ja mä nautin lasteni vauva-ajastakin täysin rinnoin (molemmat helppoja) mutta kasvavien laste kanssa on vaan niin mahtavaa. Toisaalta itsekin on paljon seesteisempi ja ajatukset selkeät. Tykkään.

    Pakko muuten sanoa noista kuvista että mua aina naurattaa ku lehdissä on että ”Uskoisitko nelikymppiseksi!” Herranjesta ihminen ei nelikymppisenä oikeasti ole mikää rupsahtanut rusina! Kuka näin luulee?? Tekeekö näitä juorulehtien juttuja jotkut 20-vuotiaat? Siis joo hienoa että (okei tiedän, monet ameriikan julkkikset turvautuu ulkoiseen apuun – ihan liian varhain – mutta silti) pysyy nuorekkaan näkösenä pitkään mutta hei, nelikymppinen onkin nuori vielä!! Sit voi ihailla ku joku 6-kybänen Christie Brinkley kekkuloi bikineissä upeana (joo joo) tai 8-kybänen Aira Samulin yhä vaan vetää sambaa tuolla. Mä en vaan pääse tästä asiasta yli :D
    Sit toinen ääripää – ”tunnistaisitko” eli laitetaan joku 20 vuotta vanha kuva jostain julkkiksesta ja ihmetellään että kyllä on nenä leikelty ja botoxia poskissa. a) mitä sitten b) ei muuten välttämättä ole! Ihmisen kasvonpiirteet nyt vaan muuttuu 20 vuodessa, niinkun noistakin näkyy, esim kulmakarvoilla on iso merkitys. Mä oon aika varma että sä et ole esim käyny missään plastiikkakirurgisissa operaatioissa (hampaita ei nyt lasketa) mutta kyllähän noissa ero on ja saa ja pitääkin olla prkl. Oishan se irvokasta ku aina vaan olis sama naama. Noistakin sais komean otsikon ku nainen on nelikybänen ja noin hyvin säilyny! Mut hei, ihanku ois vähä nenä pienempi… nyt kyllä! Skandaali! :D
    Mutta ikääntymiselle hei! Skål!

    • krista
      3.5.2017 at 19:43

      Haha, ihan samoja ajatuksia! Joskus on just tätä omanikäisten kavereiden kanssakin puhuttu, että ”tältähän me nyt näytetään”. Ei silleen, että ”vau, miten hyvin säilynyt” tai ”apua miten rupsahtanut”. Vaan meidän näköisistä 20-vuotiaista ihmisistä on tullut meidännäköisiä tänikäisiä. Varmaan elämäntavatkin tietysti jonkin verran alkavat näkymään munikäisissä, esimerkiksi tupakointi varmaan jo näkyisi.

      Hihi, ai en ole käynyt operaatioissa – mitenkäs mun huippumuotoiltu leuka? :D Nojoo, se oli niitä hampaita :D Nenässä mun oma silmä ei huomaa kuvassa eroa; muuta kuin että nykyinen kiiltelee vähän enemmän, kun ei ollut niin voimakkaat pakkelit kuin nuorempana :D Ei mulla mikään hyvä iho ollut parikymppisenäkään, kuva näyttää siloisemmalta kuin mun muistikuvat. Mun nenänpää on tuomittu punoittamaan ja kiiltelemään aina ja ikuisesti :D :D

  • Mm
    3.5.2017 at 10:33

    Oikein hyvää syntymäpäivää ja onnea ja rakkautta seuraavillekin vuosikymmenille! 😊

    • krista
      3.5.2017 at 22:19

      Kiitos! <3 <3 <3

  • Torey
    3.5.2017 at 10:37

    Onnea! Ihana kirjoitus! <3

    Mun mies on mua 4 vuotta vanhempi ja on hauskaa miten välillä jo tämä ikäero saa hänet toteamaan minun olevan niiin nuori, kun en tiedä jotain asioita joita oli sen 4 vuoden aikana ennenkuin synnyin tai olen ollut niin paljon nuorempi että on mennyt multa ohi. Mutta samoin voin vitsailla hänen olevan niin vanha kun taasen sama pätee toiste päin. Hän on ollut sen verran vanhempi, että joku juttu on mennyt ohi. Ja hän voikin kehua nyt kolmekymppisenä vielä hetken miten hänellä on nuori parikymppinen vaimo! :D

    Ikääntyminen aiheuttaa mussa samalla pientä kriisin poikasta, ja toisaalta onnea. Sitä miten usein juuri 30-vuotias on oppinut elämästä enemmän kuin 20-vuotias. Ja miten esim. 60-vuotiaista oikein huokuu tietynlainen rauha. He tietävät jo suunnilleen ainakin millaisia ovat ja että sellaisina riittävät. Ei ole sitä nuoren poukkoilua kun nyt jumalauta pitäs osata ja tietää kaikki! Ja kuka hitto minä oikein olen. On ehtinyt keksiä sen jo. Ja silti on lupa muuttua ja kasva yhä.

    • krista
      3.5.2017 at 22:24

      Mä kans muuten tykkään jotenkin erityiseseti 60-vuotiaista. Mä oon aika varma, että se tulee olemaan tosi hyvä ikä <3
      -
      Joo ikäeron huomaa joskus kyllä jostain "mikä lapsena on ollut in" -jutuista, vaikkapa piirretyistä. Tai joskus mä oon puhunut jostain, mitä oon tehnyt 18-vuotiaana ja on käynyt ilmi, että Joel on ollut silloin 12-vuotias :D Mutta muuten sellaisessa arkielämässä mun on tosi hankala keksiä mistään, mistä huomaisin meidän 6 vuoden ikäeron. En tunne itseäni vanhaksi tai Joelia nuoreksi, vaan molemmat ihan sopiviksi :D Alkuun mä vähän kriiseilin (mä olin 31 ja Joel 25), että mitä jos se joskus huomaa heräävänsä vanhan naisen vierestä :D Nyt sekin vaan naurattaa.

  • Katri
    3.5.2017 at 10:42

    Ihanasti kirjoitettu! Onnea kovasti! <3 Mä tulen muutaman kuukauden kuluttua perässä.
    Oi meitä onnekkaita kolmekymppisine miehinemme! ;) :D

    • krista
      3.5.2017 at 22:25

      Kiitos! Ja tervetuloa perässä tälle vuosikymmenelle – näin 8 tunnin kokemuksella täällä on oikein mukavaa :)

      Ja niinpä! <3

  • anicca
    3.5.2017 at 10:46

    Mäkin liikutuin, ihana teksti. Mikä onni onkaan, että tuntee olevansa tosiaan onnellinen ja kotonaan siinä omassa elämässään sillä hetkellä. Itsellä tulee sama vuosikymmen täyteen parin vuoden kuluttua ja kyllä, todellakin olen mieluummin tämä mikä olen nyt kuin kaksikymppinen jälleen.

    Hurjasti synttärionnea!

    • krista
      3.5.2017 at 22:29

      Kyllä, sitä voi pitää onnena <3
      -
      Joo kaksikymmpisenä sitä oli tosi kova kiire elää "elämää ennen kuin se menee ohi" ja nyt sitä tajuaa, että eihän se mihinkään ohi mene :D Tässä hetkessä on oikein hyvä olla :)

  • Satu
    3.5.2017 at 10:48

    Onnea onnea onnea vaan,ps. eilinen 40v hymykuva on paras!<3

    • krista
      3.5.2017 at 22:29

      Kiitos! <3 ...ja hih se onkin musta eniten se "omannäköinen", noin vakavana tulee (ainakaan kuvissa) harvoin oltua. Paitsi noissa passikuvissa, kun on pakko :)

  • Rakkaudella, Hannele
    3.5.2017 at 12:48

    Voi ihana teksti! Onnea, onnea, onnea sinne ruudun toiselle puolen ja samoja aatoksia käydään läpi myös täällä. Itse täytän seuraavaksi 35 vuotta ja alan tajuta, että nuoruus sanan varsinaisessa merkityksessä on aika lailla takana päin, mutta mitäs sitten? Elämä on paljon parempaa, kuin silloin hitusen rypyttömämpänä, joten eipäs sillä niin väliä :).

    Hannele

    • krista
      3.5.2017 at 22:32

      Hitsi mä jäin vielä miettimään tuota ”nuoruus”-aihetta, että tunnenko olevani vielä nuori. Tavallaan ”vanhasta tottumuksesta” pidän itseäni nuorena. Mutta sit kun miettii, niin ehkä tätä aikuisuudeksi voi jo kutsua :D Jotkut alkaa kutsua itseään (kaikella lämmöllä) näissä vuosissa keski-ikäiseksi, mutta itse en vaan vielä mitenkään tunne itsessäni mitään ”keski-ikäisyyttä”. Vaikka se jonkun muun silmissä saattaa sitä ollakin. Mä oon sellainen aika hyvän ikäinen aikuinen :)

  • Laurasss
    3.5.2017 at 15:06

    Aivan ihanin postaus aikoihin! Tosi hyvin otettu nuo kuvat, ne puhuu hienosti samaa kieltä tekstin kanssa. Kuinka hävytöntä onkaan tuo kaksikymppisen silkoisen ihon ihannointi. Tuon nelikymppisen ymmärrys, rauha, oppi, kokemus, elämä on toista, jotain, mitä pitäisi piilotella ja hävetä! Uskomatonta.
    Joel on oikeassa. Kyllä tuo oikeanpuolimmainen on niin täynnä elämää.

    P.s.

    • krista
      3.5.2017 at 22:33

      Voi, tosi ihanasti sanottu, kiitos! Mä oikein itsekin katselin noita kuviani nyt sillä silmällä (sun sanat luettuani) ja tajusin, että just noin pitää itseään aina katsella. Ei katsoen, että onko ryppyä jossain, vaan nähden sen… …ymmärryksen. Elämän <3

  • Laurasss
    3.5.2017 at 15:08

    Oho, jäi p.s. ylle! Mutta olin sanomassa, että ihan kuin kuvista erottaisi leukaleikkauksen jäljet. Alahuuli ei niin korostuneesti tule eteen, kun alaleuka on jokusen millin taempana. :—)

    • krista
      3.5.2017 at 22:36

      Joo hei mun alahuuli onkin vähän niin kuin ”levinnyt” (ihan hyvällä tavalla), kun siitä ei ole niin iso osa silleen eteenpäin törröllään kuin ennen leikkausta. Toisaalta tuolloin 20-vuotiaana mun purenta ei ollut alkanut vielä liikkua huonompaan suuntaan eli tuon eron huomais varmaan kaikkein parhaiten just ennen leikkausta ja tän hetken kuvista.

      Nuo lommot leukalinjassa mä itse huomaan – ne jäivät, kun leuka katkaistiin siitä kohdasta. Siihen voisi kai saada jotain rasvansiirtoa tms., jos se itseä häiritsisi. Mutta hei, mä oon nelikymppinen, ei tuollaiset enää häiritse :D Mä sanoin, että kiitos en tarvitse, ei ole ainoa lommo mun kropassa :D

  • Ninnni
    3.5.2017 at 15:12

    Onnea syntymäpäivänäsi :)

    • krista
      3.5.2017 at 22:36

      Kiitos! <3

  • Anna
    3.5.2017 at 15:36

    Mullakaan ei ole kovin montaa vuotta neljäänkymppiin, joten ehkä oon puolueellinen sanomaan sanottavani. Mäkin valitsisin noista valokuvista oikeanpuoleisen. Kyllä se näyttää kiinnostavammalta tyypiltä. Sellaiselta, joka osaa ottaa rennosti ja jolla on oikeita kokemuksia elämästä.

    • krista
      5.5.2017 at 21:13

      Oi, ihanasti sanottu – kiitos! Mä tän kommentin jälkeen (olin silloin ratikassa, kun luin näitä, sori vastaan vähän viiveellä) ihan katselin noita ”sillä silmällä” ja ajattelin, että kyllä mäkin noista tuon oikeanpuoleisen valitsisin keskustelukumppaniksi, jos näistä kahdesta valitsisin :)

    1 2