4 x helmikuussa luettua

Mitä?!?! Mihin hävisi kuukausi? Ihan vastahan mä listasin tammikuussa lukemani 3+1  kirjaa!

Mutta vaikka helmikuu on lyhyt, näköjään silloin olen jotain tehnyt ainakin. Jos nyt tekemiseksi luetaan kirja kädessä istuminen. Oon nimittäin lukenut lyhyen kuukauden aikana neljä kirjaa. TÄH. Aika hullu lukutahti (mulle). Veikkaan, että ihan tällainen lukutahti ei voi mitenkään pysyä yllä koko vuoden aikaa. Mutta katsotaan.

Tällaisia olen siis helmikuussa lukenut.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina
(suomentanut: Helinä Kangas)

Näitä Ferranten Napoli-kirjoja niin moni ra-kas-taa. Tämä on siis toinen osa kahden napolilaistytön ystävyydestä kertovaa kirjasarjaa, ensimmäisen luin muistaakseni viime kesänä.

Pakko sanoa, että itselleni nämä kirjasarjan kaksi ensimmäistä kirjaa (lapsuus ja nuoruus) eivät ole aiheuttaneet noin rakastuneita tunnelmia. Olen mä ne lukenut ihan mielelläni; kelpo luettavaa joo. Mutta varsinkin tämä toka kirja oli välillä jopa vähän uuvuttava. Ymmärrän, että näkökulma on teinin (ja ensimmäisessa osassa lapsen), mutta…. uuuuh. Hirveästi vatvomista jostain kengistä tai mitä kenenkin teot tuntuvat just nyt mun mielestä ja miten se muhun vaikuttaa-aaaargh. Sori vaan, mutta jos Elena ja Lila olisivat oikeita henkilöitä elämässä just nyt, meillä ei varmasti kovinkaan hyvin synkkaisi jutut yksiin, hah.

Mutta hyvää luettavaa ja aion jatkaa kirjan kahteen seuraavaankin osaan kyllä, kun saan ne käsiini.

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha
(suomentanut: Heli Naski)

Ooooooh, niin mun skeneä! Käytin merkittävästi aikaa kirjaa hipelöiden ennen kuin korkkasin, koska odotukset olivat vaan niiii-iiiin korkealla: kolmen naisen tarinat Somaliassa, sodan keskellä. Okei mun makuun vähän liian tuoretta (tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1987), mutta se oli helposti anteeksiannettu.

Tykkäsin kirjasta valtavasti, mutta harmi kyllä tämäkin jäi minulle vahvan tykkäämisen tasolle – ei johtanut megalukemiseuforiaan. Hyvin kirjoitettu ja ehdottoman kiinnostava, mutta silti vähän ”ohuet” olivat nämä naisten tarinat. Heh jos olisi ollut sellainen mun euforiakirja, niin näitä tarinoita olisi kerrottu siis useamman sukupolven ajan ja sisään leivottu vielä lisää historiaa ja politiikkaa. Mun ahmimisvauhdilla tuollainen 283 sivua oli hetkessä hotkaistu.

Kirjan loppupuolesta tykkäsin enemmän kuin muusta kirjasta; siellä tapahtumat alkoivat kiihtyä ja nivoutua yhteen.

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia
(suomentanut: Heli Naski)

Joel ennen viikonlopun viettoon lähtöä: ”Mitä sä otat lukemisiksi mukaan?”
Minä iloisella äänellä: ”No ei mulla nyt ole mitään muuta, joten ota sieltä hyllystä se p*skakirja!”

(hetken hiljaisuus)

”Siis se varmasti tosi hyvä ja kiva kirja, jonka sä ostit lahjaksi mulle, kiitos rakas. Sori.”

Joo, Jojo Moyes. Tämähän lähti siitä, kun täällä Espanjassa viime vuonna en saanut käsiini muuta luettavaa, joten luin Moyesin Kerro minulle jotain hyvää. Kirjallisuuslaji ei ole ”mun juttu” ja ähisin ääneen juonen ennalta-arvattavuutta, mutta niinpä vain kirjan viimeisillä kymmenillä sivuilla kyyneleet tuppasivat silmäkulmaan. Tämä on just sitä, että kun on hyvää tekstiä, niin siihen vain menee sisälle, vaikka aihe sinänsä ei väristyksiä herättäisikään. Luin myös kirjan jatko-osan Jos olisit tässä ja se meni ihan samaan lajiin. Ei sinänsä kiinnostavaa mulle, mutta niin hyvin kirjoitettu, että sen lukeminen tuntuu silti hyvältä. Tämä on varmasti sitä viihdelukemista, ja kyllähän se sellaisena ihan viihdyttää!

Blogin kommenteissa minulle sitten suositeltiin (kiitos vinkistä!!!) Moyesin sellaista kirjaa, jossa on myös historiaa: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta. Sen luin viime kesänä, ja KYLLÄ: se pieni historiallinen ulottuvuus teki heti mulle ”sen jonkin”, eli siitä kirjasta ihan oikeasti tykkäsin.

Ja sen jälkeen sitten Joel oli bongannut divarista tämän Parillisia ja parittomia ja osti sen mulle.

P*skakirjaksi kutsuin sitä siis kaikella rakkaudella: arvasin, että se on kevyttä ja ”helppoa” lukemista, mutta hyvää ja viihdyttävää. Ja sitä se myös oli. Kirjassa ei siis ollut m-i-t-ä-ä-n, mikä olisi yllättänyt tai mikä ei olisi ollut arvattavissa heti alkuasetelmasta lähtien – ja se on ihan ok. Ei mitään syvempiä ulottuvuuksia, vaan perustason ”köyhä yksinhuoltaja ja rikas mutta asiansa mokannut it-guru” -rakkaustarina. Kirjaa oli kiva lukea ja joskus se riittää.

Ainoa huono puoli tässä oli se, että vaikka sivuja oli melkein 500, hotkin sen niin nopeasti, että kirja loppui jo sunnuntaina aamupäivällä. Koko iltapäivän lukuaika meni hukkaan, kun ei ollut enää luettavaa mukana. Se oli tämän lukemistapahtuman suurin tragedia, hah.

Cecilia Samartin: Los Peregrinos
(suomentanut: Tiina Sjelvgren)

Tämäkin on kirjasarjan (trilogia) osa, kolmas ja viimeinen osa, ja pakko kertoa aiemmasta kokemuksesta. Aiempaa kirjaa ahmin ja rakastin, kunnes kirjan lähestyessä loppupuolta muu perhe meni nukkumaan ja mä jäin nautinnollisessa rauhassa lukemaan kirjan loppuun.

Kunnes… Kello kolme yöllä mua ärsytti se kirjan loppu niin paljon, että mun oli PAKKO herättää Joel, että pääsen kiukuttelemaan asiasta. AAAAARGH. Ihan jostain puskista sinne loppuun loikkasi joku ihmeellinen yliluonnollinen osuus. Rai-vos-tut-ta-vaa. Eli että just, kun kirjan juoni alkaa tiivistyä, niin tapahtumissa mennäänkin täysyllärinä jonnekin yliluonnollisen puolelle. Uhhh, nytkin alan melkein täristä kiukusta :D

”Ootko sä nyt ihan varma, että aiot kuitenkin lukea tän saman sarjan kirjan?”, epäröi Joel.
”OLEN.”

Joel varmaan vaan pelkäsi, että se taas herätetään kesken unien.

Tämä kirja alkoi pokkana (muistaakseni) samoista tapahtumista, mihin ne viime kirjan maagiset tapahtumat päättyivät – mutta tässä se yliluonnollinen osuus oli sivuutettu kokonaan. Oltiin niin kuin ei olisikaan. Kummallisia ratkaisuja, sanoisin. Mutta kirja oli ihan hyvä. Vähän se yliluonnollisuus sieltä taas pilkki, mutta onneksi pysyi sellaisissa mittapuissa, että mä pystyin sen sietämään.

Jännä juttu muuten. Luulin, että se mun aiemmin lukema kirja ois ollut nimeltään Señor Pergrino eli sarjan ensimmäinen osa. Mutta nyt tuntuu siltä, että olenkin saattanut lukea vain toisen osan eli La Peregrina. Mutta enpä voi olla varma. Jompi kumpi se oli.

Mutta joo, kyllä mä tän saman kirjailijan Mofongon just ostin tuolta kirjakaupasta, ja sen luen varmaan seuraavaksi. Ja hups, nyt kun katson netistä Samartinin tuotantoa, niin oon muistaakseni lukenut myös kirjat Kaunis sydän ja ehkä myös Kirottu kauneus (jonka mahdollisesti oon jättänyt kesken, en ole varma).

Että kai tuo nyt jotain mussa silti liikuttaa, kun olen noinkin paljon Samartinia lukenut.

*******

Oliko tässä joukossa teille tuttuja ja luettuja kirjoja? Ja taas kirjasuositukset tervetulleita! Kun Suomessa pääsen kirjastoon (tai oikeastaan jo varausjärjestelmän ääreen), kaivan kaikki aiempien postauksen vinkit esiin – jesh!

7
Like
3

You Might Also Like

  • Iloinen Kulkuri
    6.3.2019 at 11:58

    Jännä juttu on se, että kaikki nämä kirjat Kadotettujen hedelmätarhaa lukuunottamatta ovat lukulistallani. Ymmärrän täysin tunteesi Joko Moyesin tuotantoa kohtaan, itse luen sitä ruotsiksi niin tulee samalla pidettyä yllä kielitaitoa :)

    • krista
      6.3.2019 at 12:12

      Hauskaa! Ootko siis jo lukenut vai ajatellut lukevasi? Ota Kadotettujen hedelmätarha lukuun myös, suosittelen kyllä!

      Hei hyvä idea tuo ruotsiksi lukeminen :)

  • Torey
    6.3.2019 at 16:56

    Mulla on hyllyssä monta Jojo Moyesia ja Kerro minulle jotain hyvää, sekä toi (mahdollisesti mun suosittelema) Ne jotka ymmärtävät kauneutta on siltä aivan loistavia. Ja osa taas ollu sellasia et kyllä ne luki mutta..

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/03/06/aiti-on/

  • zirpale
    6.3.2019 at 20:31

    Oletko lukenut Carlos Ruiz Zafonin romaaneja? Suosittelen! Vaikka näin imetyspöhnässä en kyllä muista, olivatko kirjat vähän yliluonnollisen oloisia oikeasti vai johtuiko fiilis vain kerronnasta. Jos siis enimmäkseen tykkäät todentuntuisista :)

  • Lilja
    6.3.2019 at 22:14

    Jill Santopolon Valo jonka kadotimme oli niiiin ahmittavan hyvä!! Vaikka vähän itkettävä. mutta sellainen ettei olisi millään halunnut sen loppuvan.

  • Eleanor
    7.3.2019 at 10:31

    Edellisen kommentin valosta tuli mieleen Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Oletko lukenut? Ei mielestäni ihan kaiken saaneensa hehkutuksen arvoinen, mutta kyllä tuo aika nopeasti tuli silti ahmittua. Vähän erityyppinen, itselläni vielä kesken oleva, mutta ainakin toistaiseksi suosittelemisen arvoiselta vaikuttava, on Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme.

  • Nro 26
    10.3.2019 at 22:51

    Valo-teemassa samaan putkeen parin edellisen kommentoijan kanssa tuli mieleen M.L. Stedman: Valo valtameren yllä, saattaisit tykätä! On tosin ihan normipaksu eikä mikään megatiiliskivi, mutta itkettää sitäkin enemmän :)

  • Ida
    11.3.2019 at 18:16

    Suosittelen myös tutustumaan Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta-sarjaan! Ensimmäiset kaksi osaa ovat jo ilmestyneet suomeksi. Kiehtovaa (hiukan höttöistä) lomaluettavaa, jossa on mukana myös ripaus historiaa.

    • krista
      11.3.2019 at 19:39

      Hihii hyvin suositeltu: ykkösosa on luettu viime kesänä ja kakkonen odottaa tuossa pöydällä lukemista :) Mua häiritse keskusperheen ökyily aika kovastikin, oon tottunut lukemaan köyhistä oloista tulevien tarinoita :D Mutta hyvin oli kirjoitettu ja siksi luin ekan loppuun ja ostin tokankin kirjakaupasta vähän aikaa sitten!